Erikoissairaanhoitaja ja avustustyöntekijä Tarja Tuovinen on nähnyt ja kokenut paljon. Vesipulaa Sudanissa, puussa roikkuvia irtileikattuja ihmisen raajoja Afganistanissa, jatkuvia levottomuuksia Jerusalemissa, korruptiota ja ihmisten itsekkyyttä kaikkialla.
Ensimmäiselle ulkomaan työkomennukselleen Tarja Tuovinen lähti vuonna 1989. Sen jälkeen hän on työskennellyt lukuisilla sota- ja kriisialueilla, viimeksi vuonna 2010.
”Etenkin nuorempana olin idealisti. Halusin aidosti auttaa, ja koska en voinut auttaa rahallisesti, tarjosin ammattitaitoani.”
Mutta auttamiseen liittyi toki myös egoismia.
”Kentällä olo antoi minulle suuren tyydytyksen tunteen.”
”Tapasin mahtavia ihmisiä, opin valtavasti eri kulttuureista. Uskon, että juuri siksi lähdin avustustyöhön kerta kerran jälkeen: halusin nähdä yhä uusia maanosia, maita ja kyliä. Suomalaisen sairaanhoitajan arki ei houkutellut samalla tavalla.”
Enää Tuovinen ei kuitenkaan aio lähteä.
”Avustustyön luonne on muuttunut liikaa. En halua olla mukana toiminnassa, jossa hädästä ja säälistä tehdään bisnestä.”
”Avustustyö on myös militarisoitunut, mitä en hyväksy lainkaan. Esimerkiksi Afganistanissa, jossa NATO pyörittää kenttäsairaaloita, ihmiset eivät enää hahmota, kuka on avustustyöntekijä ja kuka sotilas.”
Kurkistus kiiltokuvan toiselle puolelle
Tuovisen päiväkirjamerkinnöistä koostuva kirja Hikeä, kyyneleitä ja sideharsoa – naisena kriisipesäkkeissä (Like 2013) kuljettaa lukijan Palestiinan ja Sudanin kautta Afganistaniin ja Sri Lankaan. Vuosilukuja tai avustusjärjestöjen nimiä ei mainita, sillä Tuovinen ei halua osoittaa sormella mitään tiettyä hanketta.
”Kaikki järjestöt painivat hyvin samantyyppisten ongelmien kanssa. Halusin kertoa kaunistelematta avustustyön arjesta. Kartoin tietoisesti sitä kiiltokuvaa, minkä järjestöt yleensä pyrkivät työstään esittämään.”
Tuovinen kirjoittaa avoimesti auki turhautumisensa, toivottomuutensa, yksinäisyytensä. Hän kertoo, millaista on, kun sairaalan leikkausosastolta puuttuvat niin instrumentit, lääkkeet kuin osaavat työntekijätkin. Hän kuvaa, kuinka vaikeaa on säilyttää toivo, kun sairaalaan tuodaan pahasti palaneita tai myrkkyä nielleitä naisia ja tyttöjä, jotka eivät uskalla kertoa mitä heille on tapahtunut.
Aina työyhteisön sosiaaliset suhteetkaan eivät toimi.
”Monissa avustuskohteissa vallitsee ulkonaliikkumiskielto, joten sosiaalinen elämä on varsin rajoittunutta. Voit kuvitella, miten haastavaa on joutua jakamaan niin työ- kuin vapaa-aikakin samojen ihmisten kanssa, vaikka henkilökemiat eivät välttämättä kolahda lainkaan yksiin.”
Yksin olo saattoikin usein tuntua vähemmän yksinäiseltä kuin seurassa olo.
”Avustustyöhön tullaan varsin monenlaisin motiivein, ei suinkaan puhtaasta auttamishalusta. Moni reissaa rahan perässä, sillä jotkut järjestöt maksavat työstä varsin avokätisesti.”
”Minua harmittaa, että avustus- ja kehitysyhteistyö joutuu huonoon valoon siksi, että osa työntekijöistä on paikalla vääristä syistä. He eivät kunnioita paikallisten työtä, tapoja ja kulttuuria.”
Vieraassa maassa ja kansainvälisessä tiimissä työskentely on varmasti opettavaista ja antoisaa, mutta Tuovinen kuvaa kirjassaan myös tilanteita, joissa erilaiset työ- ja toimintatavat törmäävät rytinällä toisiinsa. Todellisen kärsivällisyyden koulun hän kävi läpi Sudanissa, jossa asiat tuntuivat tapahtuvan suomalaisen näkökulmasta aivan liian hitaasti.
Odottamista lentokentillä, odottamista toimistoissa, odottamista sairaaloissa. Kun potilas tulee tai tuodaan sairaalamme vastaanottoon, ensin odotetaan. Kuoleeko hän vai pitäisikö tehdä jotain? Jos potilas vielä seuraavana päivänä on elossa, aloitetaan hoidot.
”Olen saattanut loukata ihmisiä tiedostamattani, koska en ole tuntenut kyllin hyvin heidän kulttuuriaan. Ollessani töissä Saudi-Arabiassa vinkkasin sormella yhdelle filippiiniläiselle työntekijälle, että tulisi luokseni. Hän loukkaantui syvästi, sillä hänen mielestään kutsuin häntä kuin koiraa.”
Vaikka joissakin maissa työ on saattanut tuntua erityisen raskaalta, Tuovinen korostaa viihtyneensä jokaisessa pestissä.
”Paikalliset ihmiset ovat olleet mahtavia kaikkialla.”
”Muutaman vuoden kuluttua projektimme saavutuksista ei ole mitään jäljellä”
Kehitysyhteistyöhankkeita kritisoidaan usein jatkuvuuden puutteesta. Avustajataho antaa rahat ja polkaisee hankkeen käyntiin, mutta rahojen loppuessa ja ihmisten lähtiessä kaikki työ valuu tyhjiin. Uuden koulun toiminta tyrehtyy, koska paikallinen hallitus ei maksa opettajille palkkaa. Uusi sairaala ei pyöri, koska lääkevarastot ammottavat tyhjillään ja osaava henkilökunta on pakannut kassinsa jo aikoja sitten.
Jatkuvuuden puute on tuttua myös Tuoviselle.
”On todella turhauttavaa, jos jo hanketta aloittaessa tietää työn ja rahojen menevän lopulta Kankkulan kaivoon. Esimerkiksi Sudanissa, jossa maan hallitus ei lähtenyt tukemaan rakentamaamme sairaalaa, sairaalan toiminta loppuu heti hankerahoituksen päättyessä.”
Hanketyö tuntuukin välillä melko absurdilta.
”Olen törmännyt moniin täysin turhiin projekteihin – sellaisiin, joita paikalliset ihmiset eivät tarvitse tai edes haluaisi. Joskus tuntuu siltä, että he sanovat vain kohteliaisuuttaan ‘kyllä’ rikkaiden avustajamaiden hankeideoille.”
Kun kysyn Tuoviselta, mitä mieltä hän on – kaiken näkemänsä jälkeen – kehitysavusta ja sen tarpeellisuudesta, linjalta kuuluu syvä huokaus.
”Olen miettinyt asiaa paljon, mutta en ole päässyt puusta pitkälle. Kysymys on äärettömän vaikea; teki niin tai näin, lopputulos on aina jotenkin väärin.”
”Jos rahaa annetaan suoraan köyhien maiden hallituksille budjettitukena, pelkona on, että valtaosa rahasta valuu johonkin täysin muuhun kuin mihin se oli tarkoitettu. Korruptio on iso ongelma. Jos taas rikkaista maista lähdetään paikan päälle hanketyöhön, keskiöön nousevat valtakysymykset. Valta on aina sillä, jolla on rahat. En usko, että tämä on lainkaan hyvä tapa auttaa.”
Henkilökunnan tuominen avustajamaista on monella tavalla kyseenalaista, tyhmääkin.
”Apua pitäisi kierrättää entistä enemmän paikallisten järjestöjen kautta. Niillä on ylivoimaisesti paras tieto siitä, mitä seudulla oikeasti tarvitaan ja miten siellä toimitaan.”
Tuovinen nostaa esiin myös ajatuksen kehitysavun passivoivasta vaikutuksesta. Hän pohtii, alkaisivatko maat itse parantaa tilannettaan entistä aktiivisemmin, jos ulkopuolelta tuleva apu yksinkertaisesti loppuisi. Samasta asiasta on puhunut kärkkäästi muun muassa sambialainen ekonomisti Dambisa Moyo.
”On varsin ymmärrettävää, että oma yrittäminen hiipuu, jos ihmiset oppivat saamaan monet asiat valmiina. Näin käy usein esimerkiksi pakolaisleireillä”, Tuovinen sanoo.
Samaan hengenvetoon hän kuitenkin muistuttaa, että avun lopettaminen ajaisi monet maat vaikeaan kriisiin.
Elämän lankakerä kasvaa kokemus kokemukselta
Ulkomaan työkomennuksilla Tuovinen sai usein kuulla olevansa kovin hiljainen ja ujo.
”Enkä todellakaan ole edes sieltä hiljaisimmasta päästä suomalaisia”, Tuovinen naurahtaa.
Hän neuvoo avustustyöstä haaveilevia nuoria uskomaan itseensä, vaikka arvostelevia kommentteja tulisikin.
”On totta, että me suomalaiset emme yleensä ole niin päällekäyviä kuin esimerkiksi monet amerikkalaiset, mutta minun mielestäni se on pikemminkin hyve kuin negatiivinen ominaisuus. Olemalla oma itseni olen saanut lukuisia ystäviä paikallisista ihmisistä.”
Tuovinen kirjoittaa kirjassaan paljon naiseudesta. Hän siteeraa feminismin klassikoita ja tuskailee naisille asetettuja kapeita rooliodotuksia.
Äiti, perheen hoivaaja, kotirouva – ah, siinä se ihanne, joka naiset saadaan omaksumaan. Jos et sovi tähän rooliin ja muottiin, olet säälittävä, vihattava, toivoton tapaus. Olen avioeroni jälkeisen elämäni ajan saanut tuntea ja kokea tämän syrjinnän ja kohtelun. Minua on moitittu itsekkääksi, syyllistetty ja tuomittu.
”Minulta on kysytty lukemattomia kertoja, miksi en osaa asettua Suomeen. On ihmetelty, mitä minä oikein näiltä matkoiltani haen. Myös äitiyteni on kyseenalaistettu.”
Tuovinen kulkee kuitenkin omaa polkuaan.
”Olen aina tehnyt niitä asioita, jotka olen itse kokenut tärkeiksi.”
Kirjassaan hän esittää hurmaavan vertauksen elämästä lankakeränä: On ihmisiä, jotka kerivät keräänsä vähä vähältä suuremmaksi. He keräävät rohkeasti erilaisia kokemuksia, tarttuvat haasteisiin ja tapaavat uusia ihmisiä. Lopulta he lähtevät pois tyytyväisinä, ilman katkeruutta. Ja on ihmisiä, jotka kerivät kerää nurinpäin, supistavat sitä kerros kerrokselta. He varovat ottamasta riskejä, välttelevät uusia asioita, koteloituvat. Vanhuksina he ovat katkeria valittajia.
On selvää, kumpaan tyyppiin Tuovinen itse kuuluu.
”Juuri nyt yritän selvittää, miten voisin kirjoittaa entistä enemmän. Olen työstänyt romaania, joka sijoittuu niin ikään avustustyökentälle. Romaanissa pystyn kertomaan vielä vähän rajumpia juttuja, koska voin sanoa sen olevan fiktiota”, Tuovinen sanoo.
Kuvat: Like, Rauhanpuolustajat
Jaa:
