Sideways 9.-10.6.2017 Teurastamo, Helsinki  – Uusi Sylvi

Kolmatta kertaa Helsingissä järjestetty Sideways-festivaali tarjosi jälleen kerran monipuolisen kattauksen musiikkiartisteja ulkomailta ja Suomesta. Tänä vuonna esiintyjäkaartissa oli niin monta kiinnostavaa artistia, että jouduin tarkkaan etukäteen puntaroimaan mitkä keikoista haluan ehdottomasti nähdä ja mitkä joudun aikataulujen päällekkäisyyksien vuoksi skippaamaan. Päätin, että räpit saavat nyt osaltani jäädä, minä keskityn rokkaamaan!

Teurastamon alue on juuri sopivan kompakti tila parin päivän mittaiselle kaupunkifestivaalille. Tapahtumassa pääsi keikkojen ohella nauttimaan myös muustakin taiteesta ja alueohjelmasta. Vaikka festivaalin kuusi esiintymislavaa sijaitsivat mukavan lähellä toisiaan, oli minulla aluksi vaikeuksia hahmottaa kunkin esiintymispaikan sijainti. Alueella ei tarvinnut kiduttaa kinttujaan, sillä istuskelupaikkoja riitti. Nastaa.

Tapahtuma-alue oli somistettu Vallila Interiorin Sideways -kuosisilla aita- ja somistuskankailla. Syömistarjontaan oli selkeästi panostettu, sillä alueelta löytyi ruokamyyntipisteitä pilvin pimein. Alkoholia anniskeltiin useissa eri paikoissa, joten alueella oli halutessaan helppo juopua. En kuitenkaan nähnyt massiivista määrää liiallisessa kännissä kihiseviä juhlijoita. Päinvastoin. Festaroijat tuntuivat nauttivan olostaan rennon iloisin mielin. Tällä festivaalisakilla taitaa olla änkyrättömän kännäilyn taito hanskassaan! Ilmassa oli molempina tapahtumapäivinä letkeätä kesäfestaritaikaa.

PERJANTAI

Olen pukenut ylleni aamulla pitkän loimimaisen kevättakin. Saavun Teurastamon alueelle suoraan töistä. Takki kuumottaa kupeitani auringonpaisteessa. Sapettaa huomata, että olen tehnyt täysin virheellisen vaatevalinnan. Festivaalialueella velloo valtaisa ihmismeri. Virran mukana on kuitenkin helppoa verkkaisesti haahuilla. Aurinko porottaa yhä kuumemmin. Minä päätän olla valittamatta kuumuudesta ja annan festivaalihumun viedä minut mukanaan.

Kirmaan alkajaisiksi nauttimaan Litku Klemetin musisoinnista Plaza-lavalla. Sanna Klemetti, tuo supernainen Kuhmosta, aloittaa Tuntematon numero -taustabändinsä kanssa settinsä upealla Jääkuningatar -rallillaan. Sulan ihastuksesta. Suihkukoneet viuhuvat taivaalla. Alkoiko juuri kolmas maailmansota? Hätäännyn, mutta joku herra vieressäni kertoo, että nyt on meneillään suurella rahalla toteutettu lentonäytös. Kreisiä. Litku Klemetin keikka on niin kovaa kamaa, ettei taivaalla sinkoileviin koneisiin muista pian enää kiinnittää huomiota. Klemetti rokkaa lavalla kuin viimeistä päivää. Välispiikit ovat viihdyttäviä. Keikka loppuu Juna Kainuuseen -superhittiin. Oloni muuttuu kotoisaksi ja hivenen haikeaksi. Klemetti kertoo kappaleissaan kotikaupungistani Kuhmosta niin kiehtovia tarinoita, että alan ikävöidä omaa mudeani. Itken pikkuisen suurten aurinkolasieni suojassa.

Ajaudun tuijottamaan livemaalaussessiota Warehouse-lavan vieressä. Kuumuus kuitenkin kuivattaa kurkkuani. Näen varjoisan ravintola Paleman terassin, joka ei ole tupaten täynnä. En ole suuri oluen ystävä, mutta ostan jostain syystä Keisari 66 -keskikaljan, joka antaa minulle jokaisen maksamani kuuden euron arvoisen makukokemuksen – ja pienen hiprakan.

Huomaan terassilla istuessani tänä vuonna Vuoden graafikoksi palkitun Mikko ”Vilunki” Viljakaisen Vilunki 3000-spotin asuntovaunuineen ja taideoteoksineen. Ryntään kyttäämään antia. Vilunki on laittanut esille skarpilla sarkasmilla maustettua, ajatuksia herättävää printtitaidettaan, jota käyn ihastelemassa useaan otteeseen festivaaliviikonlopun aikana. Koukuttavaa kamaa.

Seuraavaksi kävelen jännityksestä täristen katsomaan amerikkalaista The Thurston Moore Groupia. Bändissä soittavat vaihtoehtorockbändi Sonic Youthista tutut Thurston Moore (laulu ja kitara) sekä rumpali Steve Shelley. Basson varressa on My Bloody Valentinessakin soittanut Debbie Googe. Katson ennen keikan starttaamista lavan soitinasetelmat ja suuntaan eturivissä siihen kohtaan, jossa arvelen Mooren esiintyvän. Keikka alkaa. Cease Fire kajahtaa ilmoille. Minä pimahdan. Mantraan isoon ääneen vittuailavjuuta ja hypin kiivaasti kappaleen tahtiin. Tämä biisi voisi hyvin olla Sonic Youthin tuotantoa. Moore on edelleen kitaroinnin kunkku ja hän saa soittimisestaan ulos uskomattomia säröääniä, hypnoottista meteliä ja melodioita. Bändin äärimmäisen äänekkäät soundit hakkaavat korviani, mutta minulle ei tule mieleenkään käyttää korvatulppia. Basisti Goode tuikkailee bassoaan minimalistisesti liikehtien ja yrmeän keskittynyt, hymytön ilme kasvoillaan. Vaikuttava lavapresenssi. Tuijotan keikkaa onnellisessa transsitilassa.

Tapahtuu totaalinen tunnelman vaihto, kun menen kuuntelemaan suomalaisartisti Astrid Swanin keikkaa Kellohallin Lihadiskoon. Esitys on kaikkinensa pysäyttävä kokemus. Tuolit, sohvat ja lattiat ovat kuulijoita pullollaan. Swanin laululahjat ovat eittämättä Suomen parhaimmistoa. Hallissa on harras tunnelma. Minulla ja monella muulla on tippa linssissä. Skeleton Woman -biisin aikana joudun melkein poistumaan paikalta, sillä tuntuu, että lyyhistyn kasaan tunnemyrskyni syövereissä. Tunnetilani normalisoituu, kun muutama humaltunut tyttö kälättää isoon ääneen. Heidän sanallinen öykkäröintinsä tekee tässä intiimissä hetkessä korvilleni väkivaltaa. Ottaa hermoon, mutta vain hetken. Keikan taikamaiseen tunnelmaan tempautuu helposti takaisin mukaan.

Haahuilen keikan jälkeen festivaalialueella. Tekee mieli tupakkaa! Kauhukseni kuitenkin huomaan, ettei minulla ole jäljellä ainoatakaan savuketta. Festivaalilta niitä ei myöskään voi ilmeisesti mistään putiikista ostaa. Iskee hetkellinen paniikki, mutta ihmisvilinässä unohdan pian koko asian. Kaksi virkapukuista naista pysäyttää minut ja kysyy, haluanko tulla tekemään oman passini. Pelästyn, kunnes tajuan, että kyseessä on Taidetullin taidepaja, eikä mitään sen vakavampaa.

Päätän mennä vielä nauttimaan verevästä rokista jyväskyläläislähtöisen Räjäyttäjät-bändin tahtiin. Hämmennyn välittömästi. Bänditrio teutaroi lavalla kuin elämännälkäiset teinipojat konsanaan. Heidän habituksensa on nuorentunut ainakin kymmenen vuotta viimenäkemästä. Yleisö sekoaa. ”Parempi ku Hurriganes ikinä”, joku roku supattaa korvaani. Bogoileminen äityy yleisössä hurjaksi. Haistan ympärilläni heiluvien kuulijoiden suista viinanhuuruisen katkun. Järjestysmiehillä on kova työ pitää hullaantunut tilanne hallinnassa. Kuulijat poistuvat keikalta hymysuin. Köpöttelen kotiin nukkumaan.

LAUANTAI

Internetissä uutisoidaan, että Jussi Halla-aho on valittu persujen uudeksi puheenjohtajaksi. Saan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Karjun ääneen. Sydän jyskyttää tuhatta ja sataa. Poikaystäväni epäilee vahvasti, että olen tullut hulluksi. Hutkaisen lasillisen valkoviiniä rauhoittuakseni. Maailmanlopun fiilikset. Ajatus paluusta festivaalihumuun tuntuu raskaalta.

Saavun festivaalipaikalle sekavissa tunnelmissa. Olen unohtanut printtaamani festivaaliaikataulun ja -kartan kotiini. Olen hukassa. Ympärilläni virtaa jälleen runsaasti iloisen näköisiä ihmisiä. Eivätkö he ole tietoisia tämän päivän uutispommista? Aurinko paistaa. Huojennun huomatessani, että jotkut asiat rullaavat entiseen tapaan. Suomalaispoptähti Sanni sinkoilee päälavalla ylienergisesti, kuten aina. Hänen suustaan pulppuava nasaalisaundinen laulu kantaa kauas. Ihmiset huojuvat hyväntuulisina ja laulavat Sannin hittien mukana. Minä en Sannista innostu, vaan lähden huojumaan ympäri festivaalialuetta.

Glitternistit ovat pistäneet usean fessuilijan kasvot säkenöimään. Jätän oman pärstäni glitteröimättä, sillä moinen hohto ei sovi nyt mielentilaani. Huomaan yhtäkkiä ajautuneeni seuraamaan Pre HELride-skeittaussessioita. Piristyn välittömästi.

Ruotsalainen The Radio Deptsoittaa settinsä alkuillan koitteessa. Bändin unenomaiset popbiisit shoegaze-mausteineen saavat pulssini hidastumaan. Vanhat ikihitit, ja erityisesti The Worst Taste In Music, lennättää minut euforiseen tilaan. Syntikoita, rumpuja ja kitaraa lavalla soittaneesta monilahjakkaasta Elin Almeredista tulee välittömästi suuridolini, kun hän alkaa kesken soittoaan polttaa ahnaasti tupakkaa. Minunkin alkaa tehdä mieli sauhutella, mutta olen eturivissä, missä tämä syntinen nautinto on kiellettyä. Kinkkinen tilanne! Joudun vain kärvistellen katselemaan lavalla keikaroivan Almeredisin nautintoja. Death To Fascism -kappaleen hypnoottiset rummuttelut antavat toivoa Halla-ahon mustaamaan mieleeni – alan tuntea oloni suht eheytyneeksi.

Ruotsalaisunelmoinnin jälkeen joudun kiirepäissäni juoksemaan kuin riivattu ehtiäkseni katsomaan legendaarisen vaihtoehtoisen rockbändin Dinosaur Jr.:n soittoa. Kyseessä on amerikkalaisyhtyeen ensimmäinen festivaalikeikka Helsingissä – tämä on pakko nähdä! Saavun lavan eteen. Näen laulaja-kitaristi J. Mascisin lavalla. Sekoan hänen karismansa loisteessa! Hän on maailman kolein tukkajumala, joka ei pahemmin yleisölleen kumartele – ihanan eleetöntä esiintymistä. Yleisössä on lisäkseni runsaasti myös muita jo ajat sitten teini-ikänsä ylittäneitä tykkäreitä tanssimassa ja laulamassa iki-idoleidensa tahtiin. Basson varressa villisti riehuvan Lou Barlown kyttääminen hengästyttää. Minä herkistyn erityisesti bändin soittaessa The Curen Just Like Heaven -biisin. Kaunista ja hivenen vinksahtanutta.

Ajaudun keikan jälkeen tuijottamaan twerkkaavaa tyttöryhmää jossain päin festivaalialuetta. Tuntuu, kuin olisin absurdilandiassa.

Seuraavaksi kyttään Plaza-lavan uumenissa The Coathangersiä, joka on garage punkrockia soittava bändi Atlantasta. Yhtye on perustettu kuulemma aivan vitsailumielessä vuonna 2006. Bändin esiintymisestä on nyt vitsit kaukana. Basisti-vokalisti Meredith Franco, kitaristi-vokalisti Julia Kugel ja rumpali-vokalisti Stephanie Luke muodostavat ainutlaatuisen, vetoavaa naisvoimaa uhkuvan triokokonaisuuden. Tuijotan heidän röyhkeän itsevarmaa esiintymistään ihaillen. Erityisesti Luke saa sukkani pyörimään. Hänen lauluäänensä on persoonallisen möreä ja hänen rajusta rumpaloinnista soisi jokaisen punkrokkirytmittelijän ottavan oppia. Taidan taas kerran rakastua. Meno lavalla on upeaa, enkä malta lähteä pois, ennen kuin keikka on ohi. Se osoittautuu pahaksi virheeksi.

Warehousessa esiintyvä Chelsea Wolfe on houkutellut runsaan määrän yleisöä. Ehdin paikalle juuri keikan alkaessa. Sisälle on survoutunut niin paljon ihmisiä, etten mahdu mukaan. Kiroiluttaa. Päädyn kuitenkin ajelehtimaan ihmismassan mukana sisätiloihin, josta rantautuu samanaikaisesti ihmisiä ulos. Tilanne on jotenkin outo. Päästyäni Warehouseen huomaan, että paikalla on runsaasti juhlakansaa, joka ei välitä paskaakaan keikasta, vaan hölöttää keskenään. Ärsyttää, mutta yritän kuunnella keskittyneesti Wolfen kauniisti kaikuvaa ääntä ja taustabändin soittamaa gootahtavaa jytinää. Pistän silmäni kiinni, sillä edessäni hyllyvien jättiläisselkien kyttääminen ei kiinnosta. Wolfe esiintyy eteerisen etäisenä, mutta hänen täyteläinen laulanta täyttää koko tilan. Tilanne on unenomainen.

Päälavalla esiintyvä norjalaispoppoo Röyksopp ei minua innosta. Heidän show’nsa tuntuu nyt turhan muoviselta. Karaoke 3000-bailut Palemassa sen sijaan ovat aitoutta tulvillaan ja täydellinen tapa päättää Sideways-viikonloppu. Ravintola on tulvillaan juhlamielisiä hoilottajia. Jengi laulaa kuin viimeistä päivää muun muassa Bonnie Tyleria, Whitney Houstonia, Lady Gagaa ja David Bowieta. Nyt ollaan suomalaisen bailauksen ytimessä!

Ensi vuoteen, Sideways.

Astrid Swan, Chelsea Wolfe, Death To Fascism, Debbie Googe, Dinosaur Jr, Elin Almeredis, J. Mascis, Karaoke 3000, Litku Klemetti, Lou Barlow, musiikkifestivaali, Räjäyttäjät, Röyksopp, Sanni, Sideways, Teurastamo, The Coathangers, The Radio Dept., Thurston Moore Group, Vilunki 3000