Viikonlopun festivaalianti yllätti paatuneen katsojan.
Latasin ohjelmaani Teatterikesän viikonlopussa mahdollisimman paljon kaikkea ja erilaisia odotuksia. Luvassa oli kotimaista ja kansainvälistä, oli draamaa niin naistaiteilijasta kuin kivien keräilystäkin, strippausta ja alastomuutta, suomikliseitä perkaavaa sirkusta sekä pahan hajuista tanssia. Vaikka olen melko paatunut festariluuta ja ammattikatsoja, en silti olisi villeimmissäkään kuvitelmissani arvannut, että päällimmäinen laatusana urakan jälkeen olisi ”miellyttävä”. Toistetaanpa oikein: miellyttävä.
Kivikova kuva Schjerfbeckistä
Aivan ensimmäinen esitys ei ihan vielä tähän kategoriaan osu. Teatteri Aurore B:n näytelmä Helene perustuu Rakel Liehun samannimiseen romaaniin. Tuula Väisäsen ohjaama monologi tuo näyttämölle rujon muotokuvan Helene Schjerfbeckistä.
81-vuotias Schjerfbeck muistelee nuoruuden taideopintoja Pariisissa, pui ahdistavaa suhdetta äitiinsä ja veljeensä sekä kipuilee vastakaiuttomissa rakkauksissaan. Teksti on vahvan kuvallista.
Kalkituin kasvoin, tarkasti rajatuissa valokehyksissä ja voimakkaasti koreografioituna näyttelevä Helka Periaho tulkitsee taiteilijaa tinkimättömästi. Helenen lonkkavika kasvaa koko kehoa vääristäväksi ja mieltä myllertäväksi kokonaissyndroomaksi.
Minua esityksen kova ja paineistettu estetiikka kuitenkin puuduttaa ja tuskastuttaa. Toki se on yhtä brutaalin naturalistista kuin Schjerfbeckin omatkin työt, mutta samalla niin viimeistä piirtoa myöten työstetty, että ihminen kylmän muodon takana jää mysteeriksi.
Sisaruus ihoa myöten
Mutta sitten tuleekin miellyttävä putki. Sisters alkaa kahden lähes samannäköisen naisen strippauksella ja kahdelle katsojalle osoitetulla sylitanssilla. Pikkuhiljaa peruukkien peittämät persoonalliset piirteet alkavat erottua. Arvuuttelen itsekseni: kumpi mahtaa olla radikaali lesbo, kumpi seksityöläinen?
Kun yhtälöstä poistuvat vaatteet, jää jäljelle kaksi alastonta sisarusta, Amy ja Rosana Cade, jotka avaavat katsojille paitsi lapsuuttaan kotivideoiden kautta, myös omia erilaisia elämänvalintojaan. Tunnelma on kotoisan lämpöinen ja humoristinen.
Esitys kietoo intiimiyden ja provokaation toisiinsa taitavasti. Kun Amy – se vapaaehtoisesti seksityötä tehnyt – kertoo omista valinnoistaan, nuolee Rosana – se queer-feministi-performanssitaiteilija – taustalla strippitankoa. Eleen härskiys kuitataan ilkikurisella hymyllä. Leikkiähän tämä on, teatterileikkiä identiteeteistä ja seksuaalisuudesta.
Välillä sisarukset puhuvat kuin yhdestä suusta, pian taas heidän elämänreittiensä erot korostuvat. Miten voi suhtautua vaikkapa naisiin kohdistuvana väkivaltana pitämäänsä pornoteollisuuteen, kun oma sisko on valinnut sen omaksi tiekseen? Miten tärkeää on toisaalta puolustaa seksityötä yhteiskunnallisena tekona maailmassa, jossa moni jää ilman intiimiä kosketusta?
Yksilön valinnat nousevat esityksen pääkysymykseksi. Mitä omassa kehossaan, seksuaalisuudessaan tai elämässään voi valita, mistä on oikeus itse päättää? Päättäessään paljastaa alastomat kehonsa katsojille sisarukset tekevät sen välittämättä siitä, kiihottaako tai inhottaako se jotakuta katsomossa.
Esityksen koskettavuus nousee sen suoruudesta ja avoimuudesta sekä tavastaan ottaa yleisönsä samalta tasolta. Purkaessaan strippitankoa esityksen lopuksi sisarukset keskustelevat seksuaalisista preferensseistään rennon vapautuneesti, aivan kuin meitä katsojia ei enää olisi edes paikalla.
Vanha mies edessäni alkaa samaan aikaan kommentoida kovaan ääneen vaimolleen, miten näppärästi rakennelma menee linkkuun, ”se on varmaan ihan tätä varten suunniteltu, taitavia mekaanikkoja nuo tytöt”. Ehkä se on defenssi tai sitten hän tottui minun laillani alastomuuteen esityksen myötä. Poliittisuuden ei aina tarvitse tulla rajusti silmille, joskus se voi olla myös kuin lämmin sisarellinen syleily.
Suomen naiset kauempaa katsottuna
Seitsemän ulkosuomalaisen naissirkustaiteilijan suomalaisuutta perkaava Mad in Finland -esitys alkaa – pian lipunnoston ja Suvivirren jälkeen – Elise Abonce Muhosen lähes täydessä pimeydessä tapahtuvalla vauhdikkaalla trapetsinumerolla, vain hetkittäin valo näyttää artistin, joka leijuu katonrajassa laulaen mukana Baddingin Bensaa suonissa -kappaletta. Sydän jättää väliin pari lyöntiä, kun ote lipeää, turvaköysi ja valjaat ovat päällä syystä.
Numeroiden tekninen taso pysyy korkealla läpi esityksen, eikä siitä toki epäilystä olekaan, ovathan kaikki esiintyjät kannuksensa jo maailmalla ansainneet. Se, mikä Mad in Finlandista tekee kuitenkin erityisen taitavan esityksen, on syvästi ajateltu aiheen käsittely ja aseistariisuva esiintymisen tapa.
Suomalaisuuteen ja sen kummallisiin kommervenkkeihin – esitys on alun perin suunnattu kansainväliselle yleisölle – tartutaan lempeällä itseironialla.
Läpi tuulen ja tuiskun vievät nämä naiset sirkuksen ilosanomaa tiettömien taivalten taakse. Kun muut keittelevät trangialla salmiakkikossua, vääntävät Stina Kopra ja Lotta Paavilainen villakalsareissaan huikeaa pariakrobatiaa rola bolan päällä, heitellen samalla hervotonta läppää ja repeillen omille huonoille jutuilleen.
Suomalaisten into erilaisiin urheilukilpailuihin pääsee isoon osaan, tarkkuutta heitetään niin kännykällä kuin saappaallakin. Nerokkaimmillaan kansallisen urheiluhengen satiiri on Nella Nivan ja Sanni Lehtisen vapaa- ja lyhytohjelmissa paritrapetsin maailmanmestaruuskisoissa, joissa tunnelmaan uppoudutaan kahden kommentaattorin sekä fanikatsomon myötä.
Nämä naiset ovat ronskeja, hikisiä ja vahvoja, mutta herkkyyskin on hallussa. Heini Koskisen liinanumerossa on anteeksipyytelemätöntä tunnetta. Lopuksi pankin räjäyttää lavatanssien seinäruusun Sanja Kososen värisyttävän huikea nuorallatanssi korkokengissä.
Mad in Finland on sekä teknisesti että taiteellisesti mahdottoman kiinnostava esitys, joka poimii suomalaisuuden kliseet tarkasti, mutta jalostaa ne banaalin vitsailun yläpuolelle.
Ihmisen oikeus tarinaansa
Islantilaisesitys Petra ammentaa Pétur Ármannssonin isoisoäidin tarinasta. Petra Sveinsdóttir keräsi intohimoisesti kiviä ja tästä vuosikymmenten varrella kertyneestä mineraalikokoelmasta rakentui lopulta museo. Esityksen alkaessa lavalla on kuitenkin Péturin sijasta hänen ohjaajavaimonsa Brogan Davison, näyttelijäystävä Kolbeinn Arnbjörnsson sekä teologi-muusikkoystävä Hjalti Jón Sverisson. Pétur itse on saanut hermoromahduksen ja on linnoittautunut hotelliin syömään einespitsaa.
Kolmikko on kuitenkin päättänyt viedä esityksen kunnialla kotiin. Seuraa ihan mahdottoman herkkä ja hupaisa esitys, joka kommentoi sekä itseään että taiteen tekemistä. Ja onnistuu vielä siinä samassa piirtämään sydämellisen muotokuvan Petrasta valokuvien, diojen, kotivideoiden ja haastatteluaineistojen myötä.
Esitys kysyy, saako todellisen ihmisen tarinaa käyttää ilman lupaa oman taiteensa materiaalina. Petra ei lupaa ennättänyt antaa. Toisaalta todetaan, että kyseessä on fiktio, joten mitä vain saa sanoa.
Aiheeseen tartutaan yllättävillä tavoilla, niin laulaen islantilaisia tuutulauluja kuin maahisen itkunsekaisella raivolla siitä, miten hullu kivenkerääjänainen vei museoonsa kaikki kavereiden ja sukulaisten kodit.
Tokihan Péturkin lopulta ryhdistäytyy ja liittyy mukaan, mutta esitystä kantavat kaikki muut. Esiintyjien olemukset täydentävät toisiaan. Broganin kankeat resitoinnit ja Kolbeinnin ylenpalttinen ylinäytteleminen korostuvat Hjalti Jónin arkisen ei-esittämisen rinnalla.
Petra on ehkä oman katsomissettini isoin yllätys ja onnistuu kietomaan kotikutoisuuden ja islantilaisen satuperinteen sekä teatterin magiikan omalaatuiseksi kokonaisuudeksi.
Likaa ja himoa kaikissa väreissä
Anni Kleinin ja Jarkko Partasen konseptoima ja ohjaama teos Dirty Dancing alkaa likaisten tanssijoiden suorittamalla sotkuisen näyttämön siivoamiselta. Tai yritys ehkä on siivoamisessa, mutta melkoista Sisyfoksen työtä se on. Siinä missä toinen luuttuaa laiskasti yhtä nurkkaa, lorottelee toinen jo maalia, piimää tai mämmiä toisessa. Jatkot ovat todellakin menneet pitkäksi.
Koreografia on työryhmän yhteistä ja elää hetkessä. Katsomon suuntaan tarjoillaan pieniä poseerauksia, hillittyä flirttiä ja aran pehmeitä hymyjä. Välillä irtoaa hetki härskiä hytkettä, kunnes siivous vie taas mennessään. Heidi Soidinsalon äänimaailma parittaa luontevasti niin noisea kuin 80-luvun Madonnaakin.
Tanssijat Hanna Ahti, Wilhelm Grotenfelt, Samuli Laine ja Aksinja Lommi äityvät sotkuorgioiden mittaan jos jonkinlaisiin huuruisiin akteihin. Joskus kiiman kohteeksi ei tarvita edes toista ihmistä, mämmirovekin voi saada osuutensa.
Kaiken ruman ja likaisen rinnalla on kuitenkin kaunista väriä ja nautintoa. Tämä todella on esitys kaikille aisteille, välillä katsomoon leijailee vieno piimän aromi, eturivissä ei säästy roiskeilta.
Kun esiintyjät lopulta baletinkeveinä ja puolialastomina liukuvat saippuaisella näyttämöllä, voin melkein itsekin kuvitella, miltä se tuntuisi omalla ihollani. Ankean krapulaisena alkanut esitys kasvaa lopulta iloisen hartaaksi aistinautintojen messuksi.