(USA 2012)
O: Robert B. Weide
P: Woody Allen, Diane Keaton, Letty Aronson, Dick Cavett, John Cusack.
K 3
Ensi-ilta 27.7.2012
Nero puhuu työstään ja työtoverit puhuvat nerosta työssään.
Woody Allen kirjoittaa yhä samalla uransa alussa hankitulla kirjoituskoneella, on omien sanojensa mukaan kirjoittanut kaikki tekstinsä ja käsikirjoituksensa. Kun tekstiä pitää muokata, hän leikkaa, liimaa ja teippaa. Sänkynsä vieressä hänellä on lipasto, jonka laatikot ovat pullollaan toinen toistaan epämääräisemmille lappusille raapustettuja ideantynkiä, vuoropuheluita sun muuta sälää. Päivittäin Allen levittelee ne sängylleen ja pöyhii niitä. Koskaan ei tiedä, mikä ajatuksenpätkä saa luovuuden kipinöimään.
Tällaiset viehättävät yksityiskohdat komedian ja draaman mestarin työtavoista ovat Robert Wieden lavean henkilökuvan ehdottomasti parasta antia, ja ne jo yksin tekevät sen katsomisen arvoiseksi.
Rakenteeltaan Woody Allen: A Documentary ei poikkea tavanomaisesta. Allen kulkee lapsuudenmaisemissaan Brooklynissa ja onnistuu kuvailemaan alueen muutosta napakasti, älykkäästi ja surumielisen nostalgisesti. Uran alkuvaiheesta, talk show -esiintymisistä ja stand upeista on paljon jokaisen filmihullun mieltä kiihottavaa kuvamateriaalia. Elokuvat käydään läpi alusta nykypäivään saakka, näyttein, kommentein ja muistoin.
Kohdettaan avoimesti rakastava dokumentti onnistuu välttämään imelyyden. Allenin jokaista ohjausta ei ylistetä maasta taivaisiin, joskin ne kyllä arvotetaan täsmälleen jo vakiintuneen Allen-kaanonin mukaisesti – elokuvat 90-luvun alkupuolelta Match Pointiin (2005) asti ohitetaan aika nopeasti ja vaivaantuneesti, vaikka sieltäkin löytyy kyllä paljon hyvää.
Tähän arvattavuuteen myös vähän tympääntyy. Elokuvien ja vuosien pikakelaus alkaa siis Bullets Over Broadwaysta (1994), uudemmista elokuvista juuri Match Pointiin ja lippukassat räjäyttäneeseen ankeaan Midnight In Parisiin maltetaan pysähtyä. Noin muuten työtoverit ja kollegat ylistävät Allenia – mies toki itse sympaattisesti vähättelee omia töitään.
Mutta kuten sanottua, dokumentin nautittavuus on työhön liittyvissä yksityiskohdissa. Yksityiselämästä opitaan vähänlaisesti. Diane Keaton ja Allen puhuvat toisistaan ihan hauskasti, mutta Mia Farrow´sta ei kuulla juuri mitään. 90-luvun alun skandaali, Allenin rakastuminen Farrow´n ottotyttäreen nostetaan kyllä esiin, mutta edes Allenin omia tuntoja ei kuulla eikä tekemisiä kyseenalaisteta.