(USA 2012)
O: Tim Burton
Ääninä: Catherine O’Hara, Martin Short, Martin Landau, Charlie Tahan, Atticus Shaffer
K7
Ensi-ilta 11.1.2013
Kappas! Tim Burton ohjasi synkänkauniin fantasian ulkopuolisuudesta, kuolemasta ja elämästä.
Tim Burtonin uuden nukkenimaation päähenkilö Victor on taas yksi lisä ohjaajan tietynlaisten synkänromantisoitujen omakuvien sarjaan, ulkopuolinen, hiukan syrjäytymisvaarainen visionääri, ehdottomasti nörtti, ehdottomasti enemmän kuin vähäsen nero. Ystäviä omapäisellä koulupojalla ei oikein ole, mitä tekee lemmikkikoira Sparkysta Victorille tärkeääkin tärkeämmän.
Mutta sitten Sparky juoksee auton alle.
Victor on murheen murtama, kunnes pari sattumaa ja koulun ilahduttavan hassahaneen, Vincent Pricea ihanasti muistuttavan tiedeopettajan sanat herättävän toivonkipinän: ”Kaikki elämä on sähköä…” Ehkä Sparky olisikin herätettävissä henkiin, jotenkin sähkön avulla?
Victorin öinen retki lemmikkieläinten hautausmaalle käynnistä ketjureaktiomaisen tapahtumasarjan, jonka loppupuolella henkiin herätellään jo kaikenlaista, niin paljon, että koko pikkukaupungin selviäminen on vaakalaudalla.
Frankenweenie kertoo yhtäältä tieteen mahdollisuuksista, toisaalta tieteen raja-aitojen ylittämisen vaaroista.
Tietenkin.
Onhan Burton ohjannut elokuvansa rakastamansa 40- ja 50-luvun B-filmikauhun taitavaksi pastissiksi, niin taitavaksi, että leffan goottilaisen jyrkin sävyin valaistu mustavalkoisuus saa unohtamaan, että nyt katsotaan kolmiulotteista nukkeanimaatiota. Tietyllä tavalla tämä on kuitenkin vain pastissin pintaa. Tästä tieteeseen sisäänkirjoitetusta dikotomiasta ja edistyksenpelostahan studioaikakauden kauhu usein juuri kumpusi
Syvemmin, ja oikeasti, Frankenweenie kertoo siitä mistä Burtonin elokuvat aina tuppaavat kertomaan. Toisenlaisuudesta ja yhteisön sitä kohtaan tuntemasta kauhusta, sekä ulkopuolisten mahdollisuudesta löytää lohtua toisistaan. Tytöistä, pojista tai lemmikeistä, sillä ei niinkään ole väliä. Tärkeintä on Burtonin elokuvien artikuloima mahdollisuus.