USA 2014
O: Tim Burton
N: Amy Adams, Christoph Waltz, Krysten Ritter, Danny Huston, Terence Stamp
Ensi-ilta 13.3.2015
Taiteilija jää vaille ansaitsemaansa tunnustusta.
Ohjaaja Tim Burton yllättää itselleen epätyypillisellä elokuvalla: poissa ovat fantasia ja goottityyli. Edes luottonäyttelijä Johnny Deppiä ei näy mailla eikä halmeilla. Uutta on myös se, että elokuva on tosipohjainen.
Big Eyes on elämäkerrallinen draamaelokuva, jonka ainoa fantasiaelementti ovat päähenkilön yhdessä kohtauksessa näkemät harhat. Burtonin kuuluisa tyyli on kiehtova, mutta uudistuminen on silti tehnyt terää, sillä Big Eyes on hänen viimeaikaisista elokuvistaan mieleenjäävin.
Big Eyes kertoo yhä elossa olevasta yhdysvaltalaisesta taidemaalarista Margaret Keanesta (s. 1927), joka tunnetaan 1950- ja 1960-luvulla maalaamistaan isosilmäisistä katulapsista. Elokuvan alussa hän on varaton yksinhuoltajaäiti, joka myy maalauksiaan puistossa aurinkoisessa San Franciscossa. Samassa puistossa hän myös tapaa uuden ihastuksensa, myös läpimurtoaan odottavan kuvataiteilijan Walter Keanen. Heitä yhdistävät kutsumus kuvataiteilijaksi ja toisen maailmansodan jättämät traumat.
Rakastunut pari menee hätäisesti naimisiin, jotta Margaret saa pitää lapsensa huoltajuuden, koska ex-puoliso on vaatimassa tytärtä itselleen. Margaret alkaa signeerata maalauksiaan pelkästään uudella sukunimellään Keane, jolloin aviomies alkaa ottaa itselleen kunnian Margaretin tauluista. Aviomiehen mukaan kukaan ei kiinnostuisi naisen tekemästä taiteesta.
Burton ei ole unohtanut komediallista puoltaan, vaan elokuvassa on monia hauskoja kohtauksia. Ennen kaikkea katsoja saa kuitenkin myötäelää Margaretin kokeman vääryyden. Aviomiehen röyhkeyden, vaimon alistuvuuden ja 1950-luvun sovinististen sukupuoliroolien takia saa totisesti huokailla ja kiristellä hampaitaan. Margeret toteaakin, että hän on ehtinyt olla vain tytär, vaimo ja äiti, ja siksi hänellä ei edes ole ollut aikaa saada ystäviä, vaan hänestä on tullut syrjäänvetäytyvä.
Elokuvan huumori ja herkullinen visuaalisuus tekevät siitä sopivan kepeän raskaasta aiheesta huolimatta. Elokuvaa voi pitää feministisenä, koska se kertoo naispuolisen taiteilijan elämästä ja hänen sukupuolensa takia kohtaamastaan syrjinnästä. Margaret on miehensä tossun alla, mutta hän on silti moderni nainen siinä, että elättää itse itsensä.
Big Eyes on kuvaus niin taiteilijaelämästä kuin aviohelvetistä. Aviomiehellä on kahdet kasvot: hän on välillä vastustamaton hurmuri, välillä dominoiva narsisti ja häikäilemätön huijari. Pahempaa petosta ei voi kuvitella kuin toisen elämän varastaminen, ja rikoksesta tekee vielä pahemman se, että uhrin työt ovat rakastettuja. Walter etäännyttää Margaretin myös hänelle alun perin läheisestä tyttärestä, vaikka he asuvat kaikki saman katon alla.
Aviomiehessä kiehtovaa on hänen ristiriitaisuutensa. Hän tekee kuitenkin bisneskyvyillään Margaretin alun perin täysin tuntemattomasta taiteesta maailmankuulua ja samalla perheestä varakkaan.
Margaret toistaa rakkaussuhteissaan samaa tuhoon tuomittua kaavaa. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa hän karkaa edellisen aviomiehensä luota ja joutuu aloittamaan elämänsä alusta uudessa kaupungissa. Hän on valtavan epävarma ja tarvitsee ulkopuolisen voiman johon nojata, on se sitten mies tai uskonto.
Vaikka hahmoa voi kritisoida liiasta naiiviudesta, on viattomuus myös piirre, joka tekee Margaretin persoonasta ja taiteesta niin vetoavan. Tarpeeksi uhattuna Margaretista myös löytyy rohkeutta ja itsekunnioitusta taistella vastaan. Yhdysvaltalaiseen tapaan elokuva päättyy oikeussaliin.
Näin mehukas tositarina on oikein huutanut tulla kerrotuksi elokuvana.
Margaretin paras ystävätär DeAnn (Krysten Ritter) on Margaretin vastakohta, hän huokuu itseluottamusta. DeAnn on isoine silmineen kuin maalausten lapset aikuiseksi kasvaneena ja samalla kuin Margaretin sisäinen ääni, joka yrittää herätellä häntä toimimaan.
Margaretin taulujen isosilmäiset lapset tuovat mieleen japanilaisen manga-tyylin. Maalaukset ovat lapsekkaita ja samaa aihetta toistavia, mutta täynnä aitoa tunnetta. Margaretilla on vahva ja tunnistettava maalaustyyli. Tässä hän tuo mieleen Burtonin omaleimaiset, hieman toisteiset fantasiaelokuvat.
Persoonallinen taide herättää yleensä paljon tunteita, niin myös Margaretin kohdalla. Ihmiset joko rakastavat tai vihaavat hänen teoksiaan. Täytyy myös muistaa, että naisväkeen vetoavaa feminiinistä taidetta ja viihdettä on aina kritisoitu pinnalliseksi ja halpahintaiseksi. Margaretin taulujen kovimmat arvostelijat ovat arvovaltaisia miehiä, joilla on valta päättää, ketkä hyväksytään taiteen kaanoniin – ja siihen kaanoniin on otettu enimmäkseen vain miestaiteilijoita.
Amy Adams, 40, näyttelee Margaretia, ja hän voitti roolistaan parhaan naispääosan Golden Globen. Avomiehen roolissa on Christoph Waltz, 58. Kumpikin tekee työnsä hyvin – ja näyttää muuten hätkähdyttävän nuorelta.
Elokuvan musiikista vastaa yhä Tim Burtonin luottosäveltäjä, Simpsoneidenkin tunnussävelmän luonut Danny Elfman. Elokuvan tunnuskappaleina taas ovat Lana Del Reyn esittämät I Can Fly ja Big Eyes, joista jälkimmäinen oli Golden Globe -ehdokkaana. Kappaleet ovat pakahduttavan tunteellisia ja kauniita, eli ne sopivat hyvin elokuvan tunnelmaan.