(Suomi, 2012)
O: Jukka Kärkkäinen, J-P Passi
Ensi-ilta 4.5.2012
S
Vuoden odotetuin bändidokumentti saattaa olla vuoden paras kotimainen elokuva.
Ensimmäinen asia on samuus.
Jokainen bändissä soittanut tai vähänkään vaativammassa työyhteisössä puuhastellut tunnistaa nämä tilanteet ja osaa asettaa itsensä niihin. Kun treeneihin ei tulla ajoissa, kun joutuu hengailemaan liian paljon sen bändin kaikkein tylsimmän jätkän kanssa. Kun pitäisi mennä jonnekin saatanan jalkahoitoon, vaikka hauskempaa olisi vaan soittaa punkia.
Melkein kaikkien vähänkään kiinnostavien bändien touhu on ulkoapäin katsoen usein melkoista Spinal Tapia. Sitä on hauskimmillaan, inhimillisimmillään ja haavoittuvaisimmillaan myös Pertti Kurikan nimipäivien arki Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin upeassa dokumentissa. Niinä hetkinä, kun bändin suuri tulevaisuus on kiinni siitä, tulevatko bändikaverit käymään synttäreillä.
Toinen asia on erityisyys, toiseus.
Vuoden 2012 Suomessa ollaan ilmeisesti tilanteessa, jossa kehitysvammaisuutta voidaan kuvata niin kuin se on. Juuri näille jätkille ominaiset ilot, surut ja ongelmat tekevät Kovasikajutusta nimenomaan ”Pertti Kurikan nimipäivien elokuvan”, niin kuin bändin soittajat Sylvin haastattelussa ihan oikein mielsivät.
Pertti ei voi lähteä keikalle menemättä ensin suihkuun, koska Pertille on tullut paskat housuun. Tämä on yksi niistä vastakkainasetteluista, joiden varaan Kovasikajutun erinomaisuus jännittyy. Tilanne on usein päällä monessa muussakin bändissä, mutta on pakko myöntää että Pertti Kurikan nimipäivien kohdalle ne tilanteet ovat erityisiä – ja usein erityisen elokuvallisia.
Tuttuuden ja vierauden lisäksi Kovasikajuttu on elokuva vapaudesta ja vankeudesta. Punk rock lähtee bändiltä (lyyrisesti) tiukemmin kuin juuri keltään, ja on kai äärimmäinen vapauden ilmaisu. Samaan aikaan on kuitenkin pakko viettää elämänsä yhteiskunnan, laitoksen ja (sinänsä siis aivan äärimmäisen sympaattisen oloisen) managerin holhottavana. On asuttava asuntolassa, vaikka Kalliossa olisi kivempi. Vapauden ongelma ei ratkea, vaikka kuinka huutaisi tai vaikka kuinka kovaa soittaisi. Voimaannuttavassa tarinassa on väistämättä traaginen elementti – kuten tietysti kaikilla muillakin punkyhtyeillä.
Joskus on vaivaannuttavaa, miten esimerkiksi kehitysvammaisten tai mieleltään järkkyneiden tekemää taidetta pidetään automaattisesti ja alentuvasti ”aidompana.” Silti Pertti Kurikan nimipäivien kohdalla tunnutaan olevan hyvin lähellä rockin myyttistä maanläheisen ja todellisen aitouden lähdettä. Bändin äärikarismaattisissa miehissä nyt vain on herkkyyttä, voimaa, uljautta – ja sitä häpeämättömän esiintymishalun väkisinkin mukanaan tuomaa spinaltapia.
Kärkkäisen ja Passin on täytynyt kuvata Kovasikajuttua varten aivan tajuton määrä materiaalia. Muuten heidän elokuvassaan ei olisi tällaista määrää näin hienoja, koskettavia, kauniita ja intiimejä hetkiä, eikä se soljuisi ainutlaatuisesta kohtauksesta toiseen näin vaivatta, näin aidon tuntuisena.
asuntolat, kehitysvammaisuus, Pertti Kurikan nimipäivät, punk, yhteiskunta