Les Misérables | Sylvi

O: Tom Hooper
N: Hugh Jackman, Russell Crowe, Anne Hathaway, Eddie Redmayne, Amanda Seyfried, Samantha Barks
K12
Ensi-ilta 22.2.

 star-8634930star-8634930star-8634930star-8634930 

Jos et pidä musikaaleista, älä mene katsomaan Les Misérables -elokuvaa.*
 
*Vastuuvapautus: arvion kirjoittaja on musikaalihullu.

Kahden eri taiteenlajin naittaminen herättää yleensä epäilyksiä. Vaikka naittamisella olisi pitkä ja ansiokkaat perinteet, kuten Hollywood-musikaaleilla, joutuu jokainen uusi projekti perustelemaan olemassaolonsa ylittämällä odotukset.

Les Misérablesin kohdalla paineet ovat poikkeuksellisen kovat, sillä Les Mis ei ole mikään hyvän mielen vaaleanpunainen pop- ja tanssikohtausunelma, joka kannattaa mennä katsomaan ensimmäisillä teinitreffeillä. Se on historiallinen, vakava, monihenkilöinen, Victor Hugon tiiliskiviromaaniin perustuva ja kestoltaan pitkähkö teos, josta joko pitää tai ei.

Jos pidät musikaaleista, todennäköisesti rakastat Tom Hooperin teosta. Jos minkäänlainen laulun ja näyttelemisen yhdistelmä saa ihosi laikukkaaksi, unohda koko juttu. Tämä ei ole se elokuva, joka mielipidettäsi tulee muuttamaan, koska se käyttää pahassa ja hyvässä aivan kaikki musikaalien ja eeppisten elokuvien keinot ja temput.

Koko elokuvan juonta on melko mahdotonta lyhyesti selittää, mutta pohjimmiltaan Les Misérables on armahduksen saaneen Jean Valjeanin (Hugh Jackman) tarina, joka sijoittuu 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten Ranskaan. Valjean leikkii hippaa nemesiksensä Javertin (Russell Crowe) kanssa samalla kun Ranska elää tasavallan synnyttämisen kipuvuosia.

Ennakkoon ehdittiin jo epäillä, että Hooperin ratkaisu nauhoittaa laulut yhtäaikaa kuvausten kanssa – ikään kuin oltaisiin teatterin lavalla – ei onnistu jälkiäänityksiin tottuneilta näyttelijöiltä. Mutta kappas vain: hetkessä laulaminen tuo tähän Les Misérablesin versioon juuri sitä aitoutta, joka niin kovin monista musikaalielokuvista puuttuu. Esimerkiksi kuoleman kanssa tutuksi tulevan Fantinen (Anne Hathaway) koettelemukset ovat harvoin tuntuneet yhtä kirpaisevilta. Alkukohtauskin laivaa kiskovine merimiehineen on juuri sopivan rosoinen.

Hugh Jackmanin ja Anne Hathawayn laulajantaidot tiedetään, joten tarkkailun alla ovat isoista nimistä Russell Crowe ja Amanda Seyfried. Kummankaan ääni ei ole kummoinen – Crowen ongelma on tasapaksuus, Seyfriedin taas falsettimainen ohuus, joka johtunee osaksi jännittämisestä. Mutta siinä missä Crowe pelastaa jokaisen soolonsa vain olemalla oma karismaattisen jämy Javertinsa, Seyfried lähinnä ärsyttää. Etenkin kun toista Mariukseen (Eddie Redmayne) rakastunutta, musikaalin melkeinpä traagisinta sivuhenkilöä Époninena näyttelevä Samantha Barks laulaa kuin enkeli. On My Own on kliseinen, yltiösentimentaalinen ja vielä vesisateessa kyynelten saattelemana laulettu kappale, mutta silti se itkettää, koska Éponine on ainoa, joka ei elämässään vastarakkautta saa, edes vanhemmiltaan.

Barksin lisäksi katse hakeutuu nuorten vallankumouksellisten kohtauksissa tulisieluista Enjolrasia näyttelevään Aaron Tveitiin. Joillakin näyttelijöillä on valkokangaspresenssiä enemmä kuin muilla, ja sekä Barksilla että Tveitillä sitä on yli äyräitten. On likipitäen häiritsevää, että Barks säkenöi taustallakin kirkkaammin kuin etualalla kuhertelevat Seyfried ja Eddie Redmayne, joka joutuu jakamaan kuvatilaa sangen usein myös Tveitin kanssa.

Jos Les Misérablesista riisuttaisiin pois sen musikaaliainekset, olisi silti jäljellä erinomaisesti (henkilö)ohjattu ja leikattu draamaelokuva. Tunteisiin vedotaan häpeämättä, moraalia pohdiskellaan estottomasti ja kurjien yhteiskuntaluokkien kova kohtalo tulee enemmän kuin selväksi. Hooperin taitoon kuuluu olla unohtamatta ketään kuva-alassa olevaa, ja joukkokohtauksissa onkin pateettista voimaa. Vuonna 1980 ensi-iltansa saanut Les Misérables -musikaali on saanut kokonaisuudessaan arvoisensa elokuvatoteutuksen.