(Englanti, 2012)
O: Joe Wright
N: Keira Knightley, Jude Law, Aaron Taylor-Johnson, Domhnall Gleeson
K12
Ensi-ilta 11.1.2013
Joe Wright ohjasi nautittavan omanlaisensa klassikkosovituksen.
”Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”
Leo Tolstoin Anna Karenina -romaanin ensimmäinen lause on jätetty pois uudesta elokuvaversiosta. Ajatus tulee selväksi muutenkin: vain tragedia voi tuoda näkyviin yhteiskunnalliset asetelmat. Onnellisuus on onnellisuutta riippumatta siitä, kuka hallitsee.
Ohjaaja Joe Wright (Sovitus, Ylpeys ja ennakkoluulo) ja käsikirjoittaja, näytelmäkirjailijana tunnettu Tom Stoppard ovat tehneet rohkean ja älyllisesti haastavankin elokuvan, joka ei kuitenkaan tingi viihteellisyydestä ja näyttävyydestä. Romaani on dramatisoitu niin että lähes kaikki kohtaukset sijoittuvat saman teatterin lavasteisiin, jotka vaihtuvat liukuvasti kesken kohtauksen. Samoissa lavasteissa käydään niin intiimejä keskusteluja kuin tsaarin armeijan upseerien laukkakisakin. Harvoin on suurelle yleisölle tehty näin brechtiläistä elokuvaa.
Elokuva ei kuitenkaan ole millään tavalla näytelmällinen. Wright käyttää kekseliäästi myös elokuvan omia ilmaisukeinoja, kuten montaasia. Eleestä tai äänestä leikataan Hitchcockia tai Wellesiä muistuttavalla tavalla rohkeasti suoraan toiseen kohtaukseen.
Elokuvassa on paljon musikaalinomaisia kohtauksia ilman että elokuva muuttuu musikaaliksi missään vaiheessa. Äänten ja sanojen rytmiä korostaa musiikin ja leikkauksen rytmi, ja varsinkin alkupuolella katsoja saattaa haukkoa henkeään ihastuksesta. Elokuva muistuttaakin aika ajoin Baz Luhrmannin Moulin Rougea. Kun realistinen historiallinen draama on nykyään television perusohjelmavirtaa (Downton Abbey, Rooma, Borgiat), niin elokuvassa pitää käyttää kaikki taiteen mahdollisuudet hyväksi, jotta se voi erottua kilpailussa ja houkutella uusia katsojia.
Siinä missä Luhrmannin korskea elokuva on itsetarkoituksellisenkin postmoderni, Wright ja Stoppard ovat kuitenkin uskollisia epookille.
Samalla elokuva luo varmasti realistista tallennusta paremman kuvan Venäjän todellisuudesta 1800-luvun puolivälissä. Kun Venäjän hovin ja seurapiirien käytös on joka tapauksessa pinnallista draamaa ja kyynistä kaupantekoa, niin sitä ei voi kuvata kuin korostamalla kaiken näytelmällisyyttä. Näyttelijät ovat hyvin mukana ohjaajan ja käsikirjoittajan pelissä ja koketeeraavat ja elehtivät minkä ehtivät.
Varsinkin teennäisyydestä usein syytetty Keira Knightley sopii Anna Kareninaksi hyvin.
Dramatisointi korostaa myös yhteiskunnallisia eroja. Kun henkilöt tarinassa laskeutuvat Moskovan tai Pietarin kaduille, he nousevatkin teatterin lavastetelineille, joiden harmaudessa tavallinen kansa kulkee.
Anna Karenina on näkynyt ulkomaisten kriitikoiden vuoden parhaiden listoilla, mutta ihan niin hyvä se ei ole. Tyylilajissa ei pysytä aina johdonmukaisesti ja varsinkin loppupuolella osa kohtauksista menee tavanomaisemman melodraaman puolelle. Hyvän maanomistaja Levinin hahmo jää liian salaperäiseksi eikä hänen hyväntekeväisyyttään onnistuta riittävästi nivomaan osaksi Anna Kareninan tragediaa.
Tästä huolimatta Anna Karenina asettuu osaksi hienoa sarjaa, jossa miesohjaajat ovat tehneet upeita kuvauksia naisen rakkauden mahdottomuudesta miesten hallitsemassa maailmassa. Peter Webberin Tyttö ja helmikorvakoru ja Terence Daviesin Sydän vieraassa talossa tulevat ensimmäisenä mieleen, myös hienoina epookkielokuvina.