Valtteri Raekallio: Oneiron. Cirkon maneesi, Helsinki. Viimeinen esitys 9.2.2018.
Tanssijat: Jonna Aaltonen, Krista-Julia Arppo, Annamari Keskinen, Mirva Mäkinen, Eero Vesterinen ja Valtteri Raekallio
Esityksen pressikuvat: Stefan Bremer
Oneiron. Teoksen näkemisen ja kokemisen jälkeen tämä on minulle se ”alkuperäinen teos”. En ole lukenut Laura Lindstedtin romaania, joten se tulee väistämättä näyttäytymään Raekallion Oneironin samannimisenä transkriptinä. Aiemmin en ollut niinkään kiinnostunut ko. romaanista, nyt olen. Tulen lukemaan sen liikekielen, valojen, sumun ja äänien läpi. Etenkin äänen ja siihen sidotun juoksun, etääntymisen, kasaantumisen, kosketuksen ja väkivallan.
Lopetus. Raekalliolle on tyypillistä riistää yleisöltä mahdollisuus kiittää ja toisaalta tanssijoilta mahdollisuus tulla kiitetyksi. Esitykset vain päättyvät niin, ettei tavanomaisesti markkeerattua mahdollisuutta aplodeihin tule. Kuulin eilen, että jossain toisessa Oneironin näytöksessä oli taputettu. Mutta olivatko silloin esiintyjät siltikään kiittäneet? Minä hetkenä aplodit olivat alkaneet? Taputtivatko kaikki?
Väkivalta. (Odottamatonta) raiskauskohtausta oli vaikea katsoa, sillä se oli niin aito. Vaikka näennäisesti fyysiset roolit olivat käänteiset, tuli kohtaus esittäneeksi kauheimmillaan, mistä on kyse: vallankäytöstä ja häpäisystä.
Ruumis. Mihin ihmisvartalo pystyykään! Jäin useammin kuin kerran tuijottamaan tanssijoiden esiin piirtyviä lihaksia ja sydän muljahti akrobaattisten, osittain improvisoitujen liikkeiden, hyppyjen, pitojen katsomisesta. Ja toisaalta: tanssijan vartalo voi olla huippuunsa treenattu myös päällisin puolin tavallisena, rasvaprosenttisena, isona, lanteikkaana. Ketteryys ei ole koosta kiinni.
Yhteistoiminta, koreografia ja sen näennäinen puute. En tiedä, mutta arvaan, että edelleen Raekallion teokset syntyvät ja elävät improvisaatiosta. Se näkyy teoksissa, joissa on rakenne, mutta ei tiukkaa sellaista. Mietin eilenkin, miltä teos on näyttänyt aiemmin, toissapäivänä, ensi-illassa. Se tekee jokaisen esityksen katsomisesta niistä pitäville melko kipeän ja haikean, sillä siinä tiivistyy teatterin ydin: ensin se on, sitten sitä ei enää ole.
Aktivointi. Yleisö liikkui tällä kertaa yllättävän, harmittavan vähän. Edustaja, Neuromaani ja Frigid totuttivat siihen, että meitä ohjaillaan enemmän. Jos kirjoittaisin kritiikkiä, purkaisin siinä ennakko-odotuksiani suhteessa juuri tähän. Oneiron oli selkeämmin tanssiesitys kuin aiemmat, prologista ja epilogista huolimatta.
Yhteys. Avoimia siirtymiä -kokonaisuus päättyi teokseen Kuolemisen taito Höyhentämössä marraskuussa 2016. Sekin loppui siihen, että istuttiin valkoisten pöytäliinojen peittämässä pöydässä muun yleisön kanssa ja vietettiin hautajaisia. Tarkoitus oli hieman eri, mutta teemat ja erityisesti rituaalin suorittaminen sama.
Niin, rituaali. Onkohan Raekallio Corpin töistä tullut minulle juuri sellaisia, siirtymäriittejä. Ehkäpä. Oneiron ei ollut lempiteokseni, mutta hyvä se silti oli. Esityksen jälkeen kysyin heti seuraavasta.
Johanna Siik
Circo, esitys, immersiivinen teatteri, Laura Lindstedt, Mietteitä esityksistä, Oneiron, Pohjoinen liike, Raekallio corp, tanssi, Valtteri Raekallio