Kuvat: SBS Discovery Media
Klassinen scifielokuva 12 apinaa herkistyttää milteipä lyyriseen maailmanlopun synkistelyyn. Mistä tässä kulttielokuvassa olikaan kyse?
TV5 4.3. klo 21.00 ja 3.05
Dystopia on tyylilajina enemmän kuin hankala, koska ihmisen mielikuvitus ei usein riitä eläytymään tulevaisuuteen, jossa asiat olisivat vielä huonommin kuin nyt. Dystopiat perustuvat usein nykyisyyden pahuuden mielivaltaiseen paisuttelemiseen, ja tuntuvat pikemminkin kertovan nykyisyydestä. Toisaalta tässä on ehkä eräs dystopian voimavaroista; Toni Morrisonin Sinisimmät silmät ja Margaret Atwoodin Orjattaresi määrättiin aikoinaan siivottavaksi monien yhdysvaltalaisten koulujen kirjastoista niiden kuvaaman karun todellisuuden tähden. Morrisonin kirja ei ole dystopiaa, vaan elettyä elämää, mutta Atwoodin karu kuvaus kristinuskon asennoitumisesta naisiin vastaa dystopian puitteista huolimatta todellisuutta.
Illan elokuva, Terry Gilliamin ohjaama 12 apinaa on edellä kuvatussa mielessä kovin tyypillinen dystopiakuvaus. Synkät, loskaiset maisemat ovat aivan yhtä karuja niin elokuvan kuvaamassa nykyisyydessä, jossa pandemia on tappanut suurimman osan väestöstä kuin myös menneisyydessä, jossa lohduttomat näkymät Philadelphian katujen köyhyydestä ovat vähintäänkin yhtä karmeita kuin tulevaisuus. Tarina alkaa kun Bruce Willisin loistavasti tulkitsema James Cole lähetetään tulevaisuudesta käsin estämään tappajaviruksen vapaaksi laskeneen 12 apinan armeijan suunnitelmat sekä maailmanlopun.
Cole joutuu mielisairaalaan, jossa hän kohtaa Brad Pittin esittämän seinähullun Jeffreyn, miljonääriperheen mustan lampaan, jolle ympäristöasiat ovat sydäntä lähellä. Mielisairaalassa Cole joutuu myös psykiatri Kathryn Raillyn (Madeleine Stowe) tutkimuksiin. Näiden kahden välille syntyy nopeasti sidos, jota en kuitenkaan kutsuisi romanttiseksi. Tympeiden, ketjussa tupakoivien psykiatrien joukossa Railly tuntuu olevan ainoa, joka ottaa Colen kertomuksen edes jollain tavalla vakavasti. Cole kuitenkin karkaa ja palaa tulevaisuuteen. Edessä on paluu takaisin menneisyyteen, jossa mielisairaalasta päässyt Jeffrey kerää kokoon 12 apinan armeijaansa. Railly auttaa Colea, ja tarina ottaa yhä uusia ja nopeampia kierroksia ja saa yllättäviä juonenkäänteitä lähestyessään traagista loppuaan.
12 apinaa on elokuva, jossa kenellekään ei käy hyvin. Turhan usein elokuvaa vuosien aikana katsellessani olen kokenut hetken, jonka aikana haluaisin vain pysäyttää levyn paikoilleen. Mutta kuten vanha sääntö tragedian kokemisessa opettaa, äänen voi sammuttaa, mutta kuvaa ei saa pois päältä. Kuvallinen ilmaisu on eräs elokuvan voimakkaimpia elementtejä. Colen kärsivät, elämää nähneet kasvot ovat kovin vaikuttavat ja jäävät katsojan mieleen polttomerkin lailla. Eivätkä vain kasvot, vaan myös värit. Loppukohtauksen tapahtumat lentokentällä kuljetetaan katsojan verkkokalvoille unenomaisen valon lävitse, jonka läpi katsottuna kaikki värit näyttäytyvät kovin kirkkaina alkaen Colen hawaiji-paidasta päättyen Raillyn villatakin kermanvalkoisiin sävyihin.
Elokuva on täynnä maailman päähän potkimia ihmisiä, jotka jotenkin yrittävät sinnitellä elämän syrjässä kiinni. Ei liene sattumaa, että elokuva henkii tylyä ”ihminen on maailmaan heitetty”-eetosta ranskalaisten eksistentialistifilosofien hengessä; omistihan Gilliam teoksensa kuuluisalle ranskalaiselle taide-elokuvien tekijälle Chris Markerille. Tosin eksistentialistit eivät kenties olisi kovin mielissään elokuvan synkän ilmaisun rinnastamisesta vapautta ja omaa valintaa korostavaan suuntaukseensa. Gilliamin ilmaisu on kovin kaukana Sartren ja de Beauvoirin leppoisista kahvi- ja tupakkahetkistä. Lesboseparatistinen filosofi, Binghamptonin yliopistossa opettava Jeffner Allen onkin feministisen ilonpilaajan hengessä diagnosoinut eksistentialismin epäonnistumiseksi nimenomaisesti kovan ja arkisen todellisuuden ulossulkemisen. Gilliamin elokuvassa todellisuus sen sijaan ei ole ulkopuolinen, vaan pikemminkin raastava, eikä ihmisillä ole kovin paljoa valinnanvapautta.
Elokuvan positiivisimmaksi hahmoksi nousee Stowen vereslihalla tulkitsema psykiatri Railly, joka ainoana suo myötätuntonsa tulevaisuudesta tulleelle Colelle. Tässä täytyy nostaa hattua Stowen loistavalle roolityölle, joka ilmentää hapuilua kahden keskenään täysin ristiriitaisen mielenmaiseman välillä: psykiatrin rationaalisen ongelmia ratkovan mielen ja vilpittömän halun uskoa Colen tarinaa. Stowen ja Willisin yhteistyö on myös erittäin sujuvaa; 12 apinaa on kenties ainoa näkemäni elokuva, lukuun ottamatta erinäisiä Lana del Reyn henkisiä indie-sievistelyjä, jossa mies- ja naisprotagonistin välejä ei ole menty pilaamaan turhalla romantiikalla. Toisin kuin indie-sievistelyissä, Stowe ja Willis esittävät kuivan asiallisen vuorovaikutussuhteen varustettuna kevyellä ruumiillisella jännitteellä, jota ei ole häiriöksi asti.
Elokuvan eräs suurimmista vahvuuksista on oivaltava dialogi, joka on tehokkaasti sidottu ympäristöön. Elokuvan alkupuolella mielisairaalassa nähtävä keskustelu Colen ja Jeffreyn välillä on mukavaa seurattavaa. Näiden elämän potkimien veikkojen jutustelussa on paljon kiehtovia säikeitä, jotka tuntuvat valaisevan elokuvan muuten niin synkkää sävyä. Ruudulla käytävä kevyt rupattelu tuo myös jyrkän kontrastin sitä käyviin hahmoihin: painajaisten riivaama, Dostojevskin Idiootin päähenkilöä ruhtinas Myškiniä muistuttava Cole ja kulttijohtaja Charles Mansonia mukaileva Jeffrey vaikuttavat hahmoilta, joiden suusta ei odottaisi kuulevan elokuvassa käytävää keskustelua.
Kaiken yllä sanotun jälkeen totean, että kevätpäivän tasauksen lähestyessä ja lohduttoman räntäkevään jatkuessa 12 apinaa on oikein karaiseva katsomiskokemus. Lyhyellä pohdinnalla katsoja kykenee huomaamaan, että dystooppisesta ulkoasusta huolimatta elokuva voisi tapahtua taloyhtiön sisäpihan turvallisten muurien ulkopuolella. Kenties osalle katsojista elokuva on jo todellisuutta.
Jaa:
