Stage-festivaalin kansainvälinen ohjelmisto oli poliittisesti varsin latautunutta.
Ensimmäisellä viikolla esitetyt moskovalaisen Teatr.Docin 150 Reasons Not to Defend Our Motherland rinnastaa Bysantin tuhoutumisen eurooppalaiseen nykytodellisuuteen, Bolotnaya Square Case taas näyttää paljaan dokumenttiteatterin keinoin venäläisen oikeusjärjestelmän mädännäisyyden ja antaa äänen suurmielenosoituksessa tekaistuin syyttein vangittujen omaisille.
Ruotsalainen Backa Teater puolestaan pureutui eurooppalaisten nuorten haastatteluihin perustuvalla esityksellään Acts of Goodness (Har du gjort en god handling någon gång?) hyviin ja epäitsekkäisiin tekoihin epätasa-arvoisessa ja väkivaltaisessa nyky-Euroopassa.
Taiteilijan mahdoton yhtälö
Samaa suoran poliittista linjaa jatkaa festivaalin toisella viikolla Krétakör-teatterin esitys Lúzer (”luuseri”). Se alkaa ohjaaja Árpád Schillingin pitkällä puheenvuorolla unkarilaisesta nykypolitiikasta ja sen vaikutuksista taiteen tekijöiden ja kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksiin.
Hän pyytää katsojia kirjoittamaan ihoonsa terveiset Unkarin oikeistolaisille päättäjille. Vieressä näyttelijävaimo Lilla Sárosdi ottaa tyynesti vastaan tulisen miehensä ylenkatseen, hän kun ei ota vallitsevaa tilannetta Árpádin mielestä riittävän vakavasti.
Kuva: Sandor Fegyverneky
Pikkuhiljaa keskiöön siirtyykin Lilla. Nälkäistä näyttelijää alistetaan joka suunnalta, pian alaston ja höyhenillä sotkettu Lilla jo antaa käsihoitoa kollegalleen. Nöyryytykselle alttiina Lilla antaa lopulta päättäjänkin panna itseään, jotta pysyy valokeilassa.
Samaan aikaan Árpád taantuu housuunlaskevaksi huruksi, jota koetetaan piristää antamalla hänelle palkinto. Dokumenttielokuvan tekijä päätyy valtion rahoitusta saadakseen vääntämään aiheestaan puskakomediaa. Paskaa tulee niskaan joka suunnalta.
Päällisin puolin kepeä kabaree-esitys on samalla sekä ahdistava kuvaus taiteilijoiden häpäisystä ja voimattomuudesta nykytilaan nähden että kuvottava narsismin peilaus.
Yhtälö on kestämätön: missä määrin omat periaatteensa voi myydä, että pystyy vielä tekemään tinkimätöntä taidettaan? Unkarilainen nykytodellisuus vertautuu satuihin ja kaskuihin, mutta ilmaan jää, tuoko tulevaisuus jotakin parempaa.
Onko vapaus pelkkää leikkiä?
Virosta festivaalille on sen sijaan tuotu jotain aivan muuta kuin silmille hyppäävää poliittisuutta. Suomalaisen Akse Pettersonin Von Krahli Teaterille ohjaama How the West Was Won on silkkaa esittämisen esittämistä, se kommentoi itseään ja keinojaan jatkuvasti.
Esityksen aluksi Jim Ashilevi luo kaikessa rauhassa myyttisen autiomaan ja virittää katsojat lukuohjeeseen. Hän koputtelee lastulevyseiniä ja kerää käsiinsä imaginaarista aavikon hiekkaa. Kun katsojat ovat mukana, voi leikki toden teolla alkaa.
Pau! Pau! Nyt tää ampuis sen! Lastulevylaatikko täyttyy innokkaasti näyttelemistä näyttelevistä näyttelijöistä. Villissä Lännessä kaikki kuolevat koko ajan, joko särkyneeseen sydämeen tai luotiin. Tai sitten mieshevonen ratsastetaan kuoliaaksi.
Kuva: Mikk-Mait Kivi
Mitä seuraa, kun näyttelijälle annetaan vapaus? Ainakin kovaäänistä ja egoistista improvisaatiota. Esitys ja esiintyjät analysoivat jatkuvasti auki kaiken tekemänsä. Oma ylinäytteleminen, joka äsken tuntui niin mahtavalta, alkaa yököttää.
Villi Länsi on vapauden metafora, mutta kuka heistä on oikeasti vapaa? On helpompi luetella, mitä omistaa, kuin lähteä ulos maailmaan. Ilmava esitys kyllä hipaisee näkökulmia vapauteen ja naurattaa ääneen, mutta sinne lastulevykuutioon esitys jää. Teatterin ulkopuolelle se ei enää seuraa.
Kotimaiset tarjoavat mahdollisia tulevaisuuksia
Festivaaliohjelmiston kolme kotimaista kantaesitystä käsittelevät kukin omalla tavallaan mahdollisia tulevaisuuksia. Kylmän kliininen geenimanipulaatio näyttää erilaiselta tapahtuessaan laboratoriossa kuin metsän keskellä. Katastrofin jälkeen selviävät muuttumattomina vain kasvit, ihmisten on mukauduttava.
Rajattoman älyn kirous
Algernon on hiiri, jonka aivoihin on siirretty ihmisen aivokudosta. Tämän johdosta sen aivot luovat uusia synapseja ja älykkyys kehittyy huimaa vauhtia. Tohtori Strauss kokeilee tekniikkaa myös jälkeenjääneeseen Charlieen.
Tulokset ovat fantastisia, Charlien älykkyysosamäärä räjähtää 65:stä yli 200:aan vain muutamassa kuukaudessa. Samalla kun Charlie imee itseensä niin tieteen, taiteen, uskonnon kuin politiikankin syventävät opinnot, kehittyvät aivoissa myös muut osa-alueet kuten seksuaalisuus. Romanssi Alicen kanssa ei kuitenkaan kestä, sillä Charlien kasvava älykkyys syrjäyttää empatian. Muutoksen väliaikaisuuden tiedostaminen tekee Charliesta koneen kaltaisen.
Kuva: Timo Wright
Kuriton Companyn esitys Algernon perustuu Daniel Keyesin romaaniin Kukkia Algernonille. Eero-Tapio Vuoren ohjauksessa Terhi Suorlahti näyttelee kaikki roolit. Hän saa katsojan elämään kanssaan koko Charlien kehityskaaren, niin aallonharjan kuin alamäenkin, rakentaen eri henkilöt taitavan yksinkertaisilla keinoilla.
Kuriton Company on erikoistunut kokeelliseen musiikkiteatteriin ja esitys hyödyntääkin Suorlahden upeaa laulutaitoa. En kuitenkaan ole ihan varma, ovatko laulut dramaturgisesti erityisen toimivia, vaikka Tuomas Norvion ja Tapani Rinteen soitto onkin herkullista.
Kalsea laboratoriotila muuntuu Anna Rouhun valojen myötä painajaismaiseksi näyttämöksi. Taustalla Timo Wrightin luoma mustepisaroiden tanssi kuvaa Charlien aivojen muutosta kipeän kauniisti.
Uusi ihmislaji kasvaa metsässä
Teatteri Quo Vadisin esitys Evoluutio pyörii sekin geenimuuntelun ympärillä, näkökulma vain on toinen. Isi ja Äiti elävät Helena-tyttärensä kanssa nomadeina luhistuvan yhteiskunnan laitamilla. Helenassa elää kuitenkin toivo paremmasta, uudesta ihmislajista, joka syrjäyttäisi pohjimmiltaan itsetuhoisen homo sapiensin.
Näytelmä on Helenan tarina, joka rakentaa dystopiaansa itämaisen maton kokoisista palasista kerrallaan. Quo Vadis on siirtynyt jurtastaan näyttämölle, mutta paimentolaisuus on yhä sisäänkirjoitettu näyttämökuvaan.
Kuva: Erkki Lampén
Marko Järvikallaksen ohjaama ja yhdessä työryhmän kanssa kirjoittama esitys yhdistää ilmaisussaan kohotetun ylevää sekä ronskia ja maanläheistä. Kovin kirkasta tulevaisuutta ei Järvikallas ryhmineen ihmiskunnalle lupaile, ei kaupungin muurien sisälle kuin ulkopuolellekaan.
Esitystä raskauttaa paikoin paineinen näyttelijäntyö ja yletön raivoaminen, parhaimmillaan se on antaessaan Juha Tuiskun luomalle äänimaailmalle ja Tuula Nikulaisen yksinkertaiselle visuaalisuudelle tilaa tekstin ympärillä.
Lakkaa yrittämästä ja ala elää
Feministisen teatteriryhmä Blaue Fraun Some plants need more light than others, but all need at least a little on esityksen ja installaation välimaastoon sijoittuva tapahtuma. Esityksen siitä tekee varsin selvä erotus katsojiin ja esiintyjiin, installaation taas tilan kiehtova kokonaisuus, jossa loisteputkiveistokset, kasvit ja ihmiset ovat samaa visuaalista materiaalia.
On tapahtunut jokin katastrofi, joko ulkoinen tai sisäinen, sen voi kukin katsoja päättää itse. Kasvit ovat vallanneet Diana-näyttämön, pitkin poikin kasvaa niin omenaa, tomaattia kuin artisokkaakin. Veden ääni ja valot luovat rauhallista akvaariomaista tunnelmaa.
Kuva: Johan Isaksson
Esiintyjät pötköttelevät näyttämöllä raukeina, hymisevät hiljaisesti, juttelevat hetken kasveille ja kömpivät jälleen vihreyden sekaan lepäämään. Vaikka kasvit kasvavat koko ajan, on aika muuten pysähtynyt. Ei ole tulevaisuutta, mutta mennytkin alkaa haipua, muuttua hämäriksi muistoiksi ja uniksi.
Liisa Pentin ohjaama liike ja näyttelijöiden itse työstämät monologit kietoutuvat säikeinä teeman ympärille. Kysymyksiä ei esitetä, vastauksiakin saadaan vähänlaisesti. Monologeista minuun osuu yksittäisiä lauseita ja ajatuksia. Tärkeää on, että katastrofista huolimatta on löydettävissä jotakin arvokasta, joka todistaa, että elämä jatkuu.
Esitys on huumoria ja herkkää ajattelua yhdistävä ja jättää minut tilaan, jossa tulevaisuus ei oikeastaan enää pelota. Vaikka katastrofi tulisi ja pyyhkäisisi kaiken tutun ympäriltä, se ei tarkoita lopullista loppua. Kaikki vain muuttaa muotoaan. Se on melko lohdullinen ajatus, jonka kanssa on hyvä astua ulos teatterista vastapoimitun tomaatin maku suussa.