HELENA, 35:
Kun täytin 11 kuukautta syntyi pikkusiskoni. Perheemme kasvoi siitä lähtien lähes vuosittain. Yhteensä olen saanut kuusi pikkusiskoa ja kuusi pikkuveljeä. Minun tehtäväni oli olla helppo lapsi, poissa jaloista ja näkymätön siihen asti, kunnes minusta oli apua ja hyötyä. Ja kovin nuorena opin olemaan hyödyksi. Viisivuotiaana vaihdoin tottuneesti vaippoja pikkusisaruksille. Siitä alkoi minulle langetettu roolini lestadiolaisessa kodissa.
Ahdasmielisen uskonnollisuuden lisäksi lapsuuttani hallitsi vanhempieni jatkuva riitely sekä henkinen ja fyysinen väkivalta, joka kohdistui myös meihin lapsiin. Kun olin 12-vuotias syntyivät perheeseemme keskosina kaksostytöt. Vanhempieni riidat olivat ajautuneet siihen pisteeseen, että isäni asui kuukausia milloin missäkin piharakennuksessa.
Minä otin tällöin vastuun perheestä. Hoidin siskojani yötä myöten äitini apuna. Aamuisin heräsin keittämään puurot sisaruksille ja laittamaan heitä kouluun. Päivisin tein ruokaa, siivosin, pesin pyykkiä. Yritin jossakin välissä käydä itsekin koulussa. Isäni uhkasi usein sytyttävänsä talomme tuleen ja tappavansa meidät. Joka ilta tein ”pelastussuunnitelman” miten toimin jos isämme tulee toteuttamaan uhkauksensa. En ymmärtänyt miten sairaassa perheessä elin. Olin siihen kasvanut, minulle se oli pitkään normaalia.
Roolimallit olivat perheessämme kovin vanhanaikaisia. Minä tyttönä tein kotitöitä kuten äitini, pojille kuuluivat pihatyöt ja saunanlämmitys. Vaikka tein paljon töitä, en koskaan niin paljoa, että minua olisi kehuttu tai kiitetty. Minun vain kuului tehdä, se oli osani. Kuulin kyllä pitkään jos jokin kotityö jäi hoitamatta tai jos kehtasin kerran viikossa käydä partiossa ja jättää äitini hoitamaan kotia yksin.
Pojat piirittivät minua jo nuoresta. Kehityin varhain, rinnat alkoivat kasvaa ja sain lanteille pyöreyttä. En itse pitänyt itseäni ollenkaan nättinä, mutta en rumanakaan. Voisi kuvailla, että en pitänyt itseäni minään. En tarkoita tätä millään tavalla negatiivisesti, minä en vain ollut mitään.
Yläasteelta päästyäni pääsin Kanadaan sukulaisperheeseemme asumaan. Serkkuni kanssa lähdimme matkustamaan Lestadiolaisliikken lähetysseuroissa, joita järjestettiin kesän aikana useilla paikkakunnilla Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Tällä matkalla, juuri täytettyäni kuusitoista, tapasin tulevan aviomieheni. Menimme kahden kuukauden tuntemisen jälkeen kihloihin. Minulla ei ollut elämälle mitään haaveita eikä unelmia. En kuvitellut voivani tulla miksikään. Ajauduin vain virran mukana. Tuntui hyvältä, että minusta tykättiin vaikka en ymmärtänyt, miten minusta voitiin tykätä.
Vanhempani raivostuivat kun kuulivat suhteestani, vaikka kumppanini oli seurakuntamme jäsen ja toimimme täysin seurakunnan sääntöjen mukaan. Minut haukuttiin syntiseksi ja huoraksi ja käskettiin palaamaan kotiin. Olin tästä kovin hämmentynyt. Kotiin päästyäni isäni neuvoi minua menemään sellaiseen kouluun, josta olisi minulle hyötyä lestadiolaisen vaimon roolissa. Vaihtoehtoina olivat lähihoitajan opinnot tai keittiöala.
Päädyin opiskelemaan lähihoitajaksi ja erikoistumaan lapsi- nuori- ja perhetyöhön. Ajattelin, että sen työnhän minä ainakin osaisin. Kihlattuni tuli Kanadasta Suomeen, ensin käymään ja sen jälkeen pysyvästi. Vanhempani tykästyivät häneen nopeasti ja antoivat ”siunauksensa” avioliitollemme.
Menimme naimisiin kun täytin kahdeksantoista. Mieheni auttoi minua suuresti löytämään itseni naisena. Hän ei onneksi ollut tyypillinen lestadiolainen mies, vaan kannusti minua olemaan itsenäinen ja tuki omaa persoonani. Hän kehui ulkonäköäni paljon. En koskaan saanut häneltä negatiivista palautetta ulkonäöstäni vaikka välillä lihoin. Kun olin raskaana, hän kehui aina kauniiksi.
Saimme kolme lasta, joista kahden alkutaipaleet olivat erittäin vaikeita. Sairaalat tulivat tutuiksi. Toisen lapsen odotusaikana vatsani kasvoi lapsen sairauden vuoksi suunnattomaksi ja iho repesi todella pahasti. Itselleni oli vaikea hyväksyä kauhean näköinen vatsani. En pitkään aikaan kyennyt menemään uimahalliin ja ajattelin, että ikinä enää en bikineissä voisi mennä rannalle. Mieheni tuen ja jatkuvan kehumisen kautta itsetuntoni kuitenkin kasvoi, ja lopulta ajattelin, että katsokoot vain muut vatsaani, minä olen tälläinen, take it or leave it.
Lestadiolaisuus ei tuonut minulle hyvää oloa. Uskosta ei ollut helppo irtautua. Lapsuudesta asti opetettu syyllisyys ja pelko helvettiin joutumisesta ahdistivat pitkään, en uskaltanut tehdä ratkaisua ja ottaa vastuuta omasta uskostani. Pelkäsin myös, mitä aiheutan lapsilleni kun en siirrä uskoa ja ikuista elämää heille. Vapauden tunne on ollut suunnaton kun olen päässyt sinuiksi oman uskoni kanssa.
Sama mies, joka niin pajon minua auttoi kasvamaan naisena lopulta murskasi minun naiseuteni. En enää riittänyt, vaan hän tarvitsi muita naisia. En tiennyt miten käsitellä asiaa. En lähtenyt taistelemaan. Minut valtasi lapsuudesta oppimani tunne. Minä en ole tarpeeksi hyvä. Minä en voi riittää kenellekään. Vaikka mitä tekisin ja miten yrittäisin, en voisi tehdä tarpeeksi. Vuosia elin suhteessa, jossa mieheni lähti viikonloppuisin muiden naisten luo. Ajattelin vain, että se on ymmärrettävää, kuinka minä voisinkaan riittää.
Kerran tapasin miehen, joka sanoi minulle, että ansaitsisin parempaa. Aloin ajatella elämääni, ja minut valtasi suunnaton viha. Muutuin kovaksi ja tunteettomaksi. Provosoin miehiä pukeutumalla seksikkäästi ja nautin kun sain torjua kaikki lähentely-yritykset. Tiesin, että olin ulkoisesti haluttava. Mutta tiesin, että miehiä ei kiinnosta kuka minä olen. Ajattelin, että miehet ovat kaikki sikoja. Päätin, että en ikinä päästä miestä niin lähelle, että olisin altis loukatuksi tulemiselle. Ajattelin olevani onnellinen itsekseni.
Eräänä iltana baariin astui mies, joka mursi ympärille rakennetun muurin. Rakastuin. Halusin jakaa elämäni hänen kanssaan. Halusin, että hän pitäisi minusta. Pitäisi kauniina. Nauttisi seurastani. Halusin vapaaksi vihastani. Tie pois vihasta ei ole ollut helppo enkä ole vieläkään ehyt. Olen muuttunut epävarmaksi. Olen sinut kehoni kanssa, mutta en usko olevani ihmisenä tarpeeksi. En osaa vielä luottaa hyvään oloon ja onneen. En uskalla täysin luottaa siihen, että onni ja hyvä olo voisi olla minulle kuuluvaa. Olen muuttunut herkäksi. Itken helposti, ilosta ja surusta. Pelko onnen menettämisestä on vielä liikaa läsnä.
Toivon, että rakkaani jaksaa vahvistaa minua ja saan joskus uskoa olevani riittävä hänelle. Tiedän, että selviän mistä vain. Mutta en enää halua joutua selviytymään. En pelkää niinkään sitä, että minua satutetaan. Pelkään eniten sitä, että joudun uudestaan muuttumaan kovaksi ja tunteettomaksi. Sitä en ikinä enää haluaisi.
Tatuoin aikanaan yläselkääni kruunun. Se on ollut minulle erittäin tärkeä symboli. Jos en itse arvosta itseäni naisena, jos en ajattele ansaitsevani kuningattaren kohtelua, en voi sitä muiltakaan odottaa. Minä olen kuningatar. Toivottavasti uskon sen pian.
MITJA KORTEPURO
Helena ihannoi sarjakuvahahmoa Modesty Blaise. Modesty on hahmo, joka taistelee tilanteessa kuin tilanteessa yksin. Hän on vahva ja seksikäs! Kuvan ”Antautunut” idea lähti liikkeelle oikeastaan yhdestä Modesty Blaisen kuvasta. Halusimme kuvata Helenan rohkeana, vahvana ja viettelevänä.
Se Helena, joka vielä hetki sitten oli kahlittu ja alistuva, on joka hetki vapautumassa ja keräämässä itseluottamusta uudelleen. Tästä ajatuksesta syntyi kuva ”vapautumassa”. Helenan usko siihen, että uskomattoman ulkoisen kauneutensa lisäksi hän on myös sisältä hyvin kaunis, on vahvistumassa.
Yhden, jokaisen naisen tarina