Poikani Kevin, Yle Teema 28.12. klo 21.55
Poikani Kevin rikkoo suuren ja pyhän perheen rooliasetelmat.
Joulu on monelle perheen juhla, sekä aidon tunteellisesti että ehkäpä myös ironisesti. Joulu on familismin suurta juhlaa, siis perinteistä kotia ja kotiäitiyttä korostavien arvojen. Kaupasta toiseen ravaavat ihmiset polttavat päreensä konsumeristisessa hyperjuhlassa, joka rasittaa hermojen lisäksi myös ympäristöä. Keskiluokkaisten perheiden kilpavarustelu on rajua riippumatta siitä tuodaanko pöytään eläessään rääkätty harmaasuolattu kinkku, vaiko vaivalla päkerretty seitankinkku. Tätä kaikkea voidaan perustella juuri familistisin sanankääntein, perheen ihanuutta ja yltäkylläisyyttä korostaen. Joulun sadistis-masokistinen kärsimys oikeutetaan ja peitetään perheen ihanuudella.
Kuin ironisena kommenttina joulunajan familismiin Teema esittää välipäivien illassa Lynne Ramsayn surullisen mestariteoksen Poikani Kevin. Elokuva pohjautuu Lionel Shriverin Orange-palkittuun romaaniin, ja Shriver itse on kehunut sitä loistokkaaksi tulkinnaksi romaanistaan.
Elokuva kertoo uraäiti Eva Khatchadourianin (Tilda Swinton) tarinan. Evan oma elämä oli hallinnassa, ennen kuin hänen poikansa (pelottavan hyvä Ezra Miller) Kevin syyllistyi joukkomurhaan koulussa. Elokuva kuvaa Evan elämää Kevinin katastrofaalisen teon jälkeen, mutta on samanaikaisesti läsnä menneisyydessä. Eva potee syyllisyyttä. Olisiko hän voinut estää Keviniä? Kasvattiko hän Kevinistä hirviön?
Näiden syyllisyydentuntojen alla piilee vielä syyllisyyttäkin raskaampi asia, se, että Eva ei koskaan pitänyt Kevinistä niin kuin äidin oletetaan pitävän lapsestaan. Takaumissa näytetään, miten häijy ja ilkeä lapsi Kevin oli. Vain Eva näkee Kevinistä tämän puolen. Aviomies Franklin (John. C Reilly) jumaloi poikaa.
Tämä on elokuvan vahvuuksia: harvoin lasta kuvataan pahaksi. Kevin ei ole miellyttävä, eikä katsojakaan kykene pitämään hänestä. On selvää, että pojassa on jotain pielessä. Katsojalle annetaan haastava dilemma: olisiko Kevinistä tullut toisenlainen jos Eva olisi pitänyt pojastaan, vai oliko se alun alkaen mahdotonta? Elokuva riisuu äidinrakkauden hunnut hyvin tehokkaasti. Ei Eva eikä katsojakaan kykene uskomaan rakkauden parantavaan voimaan. Mutta tuomiolle Evaa ei tästä katsojan silmissä viedä. Päinvastoin. Elokuva kuvaa vanhemmuutta realistisesti: vanhemman ei tule olla superihminen. Se, että tekee parhaansa riittää, eikä lapsensa kohtaloa voi ennakoida.
Kevinin kautta elokuva kertoo pahuudesta. Hyvin suurella todennäköisyydellä Kevin on sokaissut pikkusiskonsa Celian (Ashley Gerasimovich) toisen silmän viemärinavaajalla ja tehnyt paljon muutakin pahaa. Varoitusmerkit ovat siis ilmassa, mutta Kevinin pahuus huipentuu vasta joukkomurhaan. Kevinin paha teko säteilee koko hänen ympäristöönsä mutta erityisesti Evaan: Eva menettää yrityksensä, perheensä, kotinsa ja yhteisön kunnioituksen, kun uhrien vanhemmat kohdistavat häneen armottoman vihansa.
Myös tässä elokuva kuvaa pahuutta hienosäikeisesti. Hillityt, leveästi hymyilevät keskiluokkaiset ihmiset menettävät itsekontrollinsa tehdessään Evasta yhteisönsä halveksitun hylkiön. Kevinin teko ajaa Evan pois hienosta omakotitalosta pieneen talonpahaseen, jossa tämä turruttaa oloaan punaviinillä iltaisin. Keskiluokkainen yhteisö rääkkää Evaa sotkemalla niin hänen autonsa kuin talon verannankin.
Myötätunnottomuuden määrä on rujoa, ja tekee Evan arjesta helvettiä. Hän pukeutuu ulkona liikkuessaan mustiin laseihin, jotka peittävät hänen kasvonsa. Näin Eva joutuu sopeutumaan omaan asemaansa yhteisön hylkiönä, ikään kuin hunnun taakse. Elokuva osoittaa että länsimaissa ei olla sittenkään siirrytty poispäin keskiaikaisesta julkisen häpäisemisen käytännöstä.
Eva tuomitaan epäonnistuneeksi äidiksi kun Kevin säteillee tekonsa pimeässä hehkussa ja median valokeilassa. Karmealla tavalla tämä hyljeksintä nousee esiin Evan työpaikan pikkujouluissa Whamin Last Christmasin soidessa taustalla. Musiikin kautta elokuva onnistuu luomaan tehokkaita vastakkainasetteluja: kevyitten kappaleiden taustoittamat kuvat ovat pelottavia ja ahdistavia, kuten Eva matkalla vankilaan Keviniä tapaamaan. Myös kuvilla on suuri merkitys: milloin ruudulla näkyy syvän punaisen sävyjä, milloin synkän sinisiä sävyjä. Elokuva ei kuitenkaan tarvitse synkkiä värejä luodakseen ahdistavan tunnelmansa. Monessa kohtauksessa nähdään runsaasti aurinkoa, mutta tunnelma on silti raskaan ahdistava.
Poikani Kevin tuo esiin sen yksinkertaisen tosiasian, että Evaa ei voi pitää vastuullisena poikansa teosta, niin vastenmielisenä Kevin kuvataan. Äitiys näyttäytyy työläänä ja raskaana, etenkin niissä kohtauksissa joissa Eva käy katsomassa Keviniä vankilassa. Evan ja Kevinin keskinäinen vuorovaikutus on kuin groteskia balettia, jossa tanssijat haluavat koskea toisiinsa vain pakon edessä. Jokin saa nämä kaksi kuitenkin istumaan vankilan tapaamishuoneeseen kerta toisensa jälkeen. Tässä elokuva nostaa esiin mielenkiintoisen mahdollisuuden: huonoista väleistä ja syövyttävistä muistoista huolimatta Kevin ja Eva kokevat silti jonkinlaista yhteenkuuluvuutta. Elokuvan loppukohtaus näyttääkin tätä mahdollisuutta vilaukselta. Onko äidinrakkautta vielä jäljellä?
Poikani Kevin ei tarjoa vastauksia, saati synninpäästöä. Ahdistavuudestaan huolimatta loistava elokuva tarjoaa monia kipeitä kysymyksiä pohdittavaksi.
äidinrakkaus, äitiys, Ezra Miller, familismi, joukkomurha, julkinen häpeä, Lionel Shriver, Lynne Ramsay, pahuus, Poikani Kevin, syyllisyys, Tilda Swinton