Tekijä: Renee Franklin

Sylvi katsoo koko lauantain televisiota.

Ensi viikonloppuna LIV näyttää kaikki syksyisen ”Vain elämää”-menestyssarjan jaksot putkeen.  En ole aiemmin nähnyt ohjelmaa lainkaan, mutta olen kuullut, että siinä syödään, juodaan, itketään ja lauletaan. Katri Helena, Jari Sillanpää, Kaija Koo, Erin, Neumann, Jonne Aaron ja Cheek kokoontuvat illallispöytien ääreen ja avautuvat elämän totuuksista.

Meininki siis muistuttaa akateemisia sitsejä tai Platonin pitoja, mutta osallistujakaarti koostuu pitkän linjan julkkiksista. Monet ovat hehkuttaneet, että sarja koskettaa ja pakottaa katsojan myötäelämään osallistujien mukana.

Lauantaina aion istua alas ja katsoa koko maratonin alusta loppuun. En katso televisiota arkisin juuri ollenkaan, joten projekti vaikuttaa yhtä haastavalta kuin vaikkapa Joycen Odysseuksen kahlaaminen kahdessa päivässä. Eli tietenkin livebloggaamisen arvoiselta suoritukselta. Tarkoitus on lähestyä sarjaa avoimin silmin ja ottaa selvää, mistä tässä ilmiömäisessä ohjelmassa on kyse.

Hypoteesi: paikallaan istuminen on vaikeaa, mutta sarja osoittautuu ”aidosti elähdyttäväksi” ja purskahdan asenneongelmistani huolimatta kyyneliin.

Vain elämää -maraton
Liv LA 24.11. Klo 17.00-22.55

22.53

Oho, ”Vain elämää”-maratoni oli tältä päivältä tässä! Huomenna jatkuu KK:n päivällä!

22.47

Vain elämää-tyypit eivät oikeastaan koskaan pääse kertomaan oikeastaan kertomaan itsestään mitään säväyttävää. Keskustelut etenevät kammottavan tylsästi, mutta silti osallistujilla on kova kiire vakuutella, miten ”mahtava keskustelu” , ”mieletön tarina” , ”mieletön meininki” on milloinkin menossa.

Suosikit tällä hetkellä: Erin, Kaija Koo ja Jonne Aaron (tosin Jonnea säälin).

22.41

Cheek hehkuttaa, kuinka hänellä on enemmän ”tube-hittejä” kuin kellään muulla suomiartistilla. ”Hyvää fiilist, hyvää itsetuntoo, tää musa on mun perintö tuleville sukupolville”..  Taas on tulevat sukupolvet mainittu ja muusikot kuvittelevat olevansa kuolemattomia. Miten täynnä itseään voi ihminen olla? Cheek on ehkä ”unelmavävy” ja ihan sympaattinen hahmo, mutta  inhoan Cheekkiä….. ”Mitä tänne jää?” No minä, eli mun Omat Biisit tietty!

22.34

Cheek keskiaikalarppaa taas. ”Levitän Räpin viestiä kuin ristiretkeläinen, yks räppi kerrallaan”. Jari vetää ”Liekeissä”-biisin JustinTimberlake-hattu päästä ”kaLLIsta kuppia”….. En kestä tuota Jari Sillanpään taikinaista naamaa, mutta kyllähän tästä tulee ihan positiivinen fiilis. Hyvä versio! Mieletön haltuunotto.. Miten tämä toistensa ”kyllähän sä oot aivan mieletön”-tyyppinen kehuminen  ja selkääntaputtelu voi edelleen vain jatkua?

22.24

Jonne Aaron ja Cheek edustavat selvästi toistensa vastapareja. Kokoomushoppari ja vetyperoksidirenttu. Cheek kiittää vuolain sanoin Jonnen esitystä, mutta kyyneleitä ei näy!

Lautapelipöydän ääressä näen ensimmäisiä merkkejä Jonnen ja Erinin orastavasta ihastuksesta! Aiai. Mieletön päivä, hyvä bondaus! Aivoni ovat muuttuneet hötöksi.

22.07

Miksi kaikki Neumannin versiot on tällaisia ”latokantrihillbillykellogscornflakeswesternlänkkärilassoheiluukatujätkäkujakattisaluunassaneulaheinäsuovassa”-versioita? Eikö Neumann ole kuitenkin vanha rockari, kuten      Michael Monroe? Oho, lauloin mukana Suurten setelien kertsiä. Seuraavaksi varmaan itken.

21.58

Ei itketä vieläkään yhtään! Voinko saada ”rahat takaisin” jotenkin? Taidan ostaa 24h-Alepasta sipulin ja pilkkoa sen, jos ei meininki parane!

21.56

Botox-KH-vetää svengaavan bossanova-version ”Jos mä oisin sä”-kappaleesta. Jos mä oisin sä, niin kyllä mäkin laulaisin mun omia biisejä telkkarissa!

21.52

Viinilasissani on banaanikärpänen, mutta teeveessä lentää keihäs sokka irti! Upseerityyppisen Jaren johdolla jokainen pistää parhastaan seipään viskelyhommissa. Jonnenkin keihäs ”lähti kuin Barcelonassa”.

Jaren intti- ja ”upseeri”henkisyys välittyvät hänen neuroottisesta pakkomielteestään vuodevaatteiden viikkauksen suhteen. Nyt koittaa lounas ja Cheek intoilee pääsevänsä ”murtamaan leipää” osallistujien kanssa. Kuten Jeesus…. Voiko Jaren kaksoisveljen nimi olla oikeasti Jere?

21.45

”Tänään on mun päivä, mun näköinen päivä…” Juuh elikkäs ihmiset tanssii älypuhelimet kädessä ja Jarskan Dolce&Gabbanan bokserit vilkkuu.

Selvästi tässä on jakso, jossa pyritään käsittelemään nuoria ihmisiä ja heidän suhdettaan teknologiaan. Jare elää ”luurin kimpussa” ja jos joku voittaa hänet keihäänheittokisoissa, hän suostuu luopumaan puhelimestaan koko viikoksi. Rohkeeta! Jaren tyhjä elämä pyörii älypuhelimen ja sokan irroittamisen ympärillä, mutta ehkä hänestäkin kuoritaan esiin Tunteikas Sielu. Offline-Jare. IRL-Jare.

21.36

Hyvästi Selvä päivä, nyt on Cheekin Päivä! Sokka irrroittunee heti, sillä montaasissa viuhahti heti pari skumppalasillista. Jarska yrittää vetää huomion taas itselleen hihkaisemalla ”Sokka irti” aivan, kuin olisi keksinyt lohkaisun itse. ET OLE, JARI!

21.32

”Vain kuolemaa, ei sen vähempää…”

21.29

Jonne Aaroniin kertoo ”vihreästä tulipallosta”, joka iski häneen, kun hän oli ”aivan selvinpäin”. Tällöin hänen sydämeensä iski ”jäätävä lämpö” ja hän tunsi ”Nipan lahjakkuuden kosketuksen”. Näin siirretään omahyväisyyden kruunu sukupolvelta toiselle ja edetään oppipojasta Rockin kisälliksi. Aivan maaginen, mystinen, mieletön, uskomaton, järkyttävän mieletön päivä, ei voi olla totta… Ja vielä puolitoista tuntia maratonia jäljellä!

21.14

Nyt pöytäseurue pohtii historian parhaita kausia, aivan kuin he olisivat itse päässeet ne kaikki kokemaan. Jari Sillanpää on levittänyt kajalia silmiinsä. Hän on viehtynyt 1700-lukuun ja näyttää kajalpäissään Rasmuksen Laurilta. Cheek on kinnostunut Rooman ajasta, koska silloin tosiaankin oltiin ”Sokka irti”. ”Rooman kasvu, siinä oli painetta”. Mm. mm. Kyllä ”Vain elämäänkin” tunnelma hehkuu notkuvine pitopöytineen ja viinileileineen rappioajan Rooman hedonismia.Shotti päähän, Jonne Aaron!

21.04

Kaija Koo laulaa ”Mennään hiljaa markkinoille” ja keskiaikaan mieltynyt Neukkari näyttää siltä kuin pyörittelisi jatkuvastiviinirypälettä suussaan. ”Sä voisit lähtee jenkkeihin tiätsä kantrifestivaaleille number one folk-kuningatar, veret seisauttaa!

”Mieletön persoona”. Luhistun näiden Vahvojen Persoonien alle.

20.54

Neumann vie muut osallistujat elementtiinsä purjeveneeseen, merille, menneiden seikkailujen ääreen. Jonne Aaronille tuli Neumannista ”isällinen” fiilis. Muumipappamainen Neumann kertoo nuotion tarinoita ja ”muistelee”. Kerro minulle, Zorbas eikun Nipa. Myös Cheekille vesi on rentouttava ja ”faijan” mieleen tuova elementti.

20.43

Kääks! Blogi kaatui hetkeksi, mutta taas mennään. Neumannilla oli seikkailijan lapsuus, luokallejääneen merimiehen nuoruus. Ken on lapsena joukkoon sopimaton friikki, hän on vanhana muiden Sankari. Tähän voiton/kostonriemuiseen fiilikseen ”Vain elämää”-ihmiset ovat jääneet jumiin. Itseasiassa tuntuu, että mikään ei näytä omahyväisemmältä kuin lapsena lytätty ihminen, joka pääsee vanhemmilteen ”näyttämäämään”, että ”katsopas, minusta tuli jotakin Erityistä ja Parempaa kuin te muut!” Eikö mikään riitä?

20.25

Cheek tuimistelee ja pyörittelee jokaisen biisin aikana päätään kuin pelaisi Unibetin nettipokeria bermuda-shortseissa kotisohvalla.

20.20

Ennen illallista Neumann kerää sympatioita vetämällä esiin pehmoleluja ja ”mä olen isä, mulla on lapsiakin, mä välitän, tässä on mun lapsen kuva, tätä on isyys”-kortin. Pidä lähimmäisesi lähimpänä. Ja nyt Erin laulaa ”Nahkatakkisen tytön”! Oikea valinta! Mieletöntä! Se tyttö on nähnyt helvetin. Mäkin oon semmoinen helvetti woman, helvetin_ nähnyt_ tyttö. ”Katu-uskottava sanoma”, kuten Neumann mainitsi.

20.15

Hirvensalmen tiluksilla on leijonapatsas. Ilmeisesti pompööseillä maisemilla yritetään viestiä , että täällä kokoontuu kansasta erotettu aateli, eliitti tai hovi. Jari Sillanpää on Suomen kunkku ja Katri Helena jääkuningatar, Jonne Aaron on Suomen prinssi ja Erin prinsessa.

20.10

3. jakso

Edessä on Neumannin ”Dingomainen” päivä ja Jarilla on ”pöllämystynyt olo” eli krapula. Minua jo lievästi ahdistaa, että olen joutunut viettämään 3 tuntia Satulinnan pysähtyneissä maisemissa. Vaikka kolmas maailmansota syttyisi ja universumi pysähtyisi niin tää on mahtava päivä, mystinen päivä, mieletön päivä, tänään syödään ja juodaan ja käsketään pukeutumaan urheiluvaatteisiin ja mieletön päivä ÄLÄKÄ PÄÄSTÄ VAIMOASI TAI TYTTÖYSTÄVÄÄSI SIVUSTOLLE ZALANDO PISTE FI…

19.53

Pitsan söin jo muutama tunti sitten, mutta taas tuli nälkä. Ehkä se johtuu siitä, että Vain elämäässä syödään koko ajan kuin rippileirillä tai sairaalassa ikään. Nyt Katri Helena laulaa Vanha nainen hunningolla-kappaleen. Kappale pääsee taas uuteen, ”täydelliseen” kontekstiin: tässä on Todelllinen Vanha Nainen hunningolla, ladossa, TV:ssä, juomassa viiniä ja laulamassa.

Sun päivä, mun päivä, mahtava päivä, mielettömän mahtava, mielettömän koskettava, ihan ylitsevuotava fiilis, mun päivä, sun päivä, mieletön fiilis, fiilis on niin viiltävä, sä oot mun sankari, mä oon mun sankari, mieletön päivä, vain elämää-päivä, mieletön elämä, kaikkien pitäis kokea tää?

19.46

Pitäisiköhän ostaa joululahjaksi itselle ”Vain elämää”-kokoelma? Tai koko suvulle? Voitaisiin viettää teemajoulu Vain elämää-hengessä ja laulaa ”toistemme biisejä” pöydän ääressä!

Erin muistelee Nylon Beatin lopettajaisriitoja ja itkee. Jonne Aaron muistuttaa väristen ennen ”Syytön”-vetoaan, että ”Vaikka me joskus mennään, ne biisit jää elämään” eli koko biisien uudelleenlämmittely ja selkien taputtelu on silkkaa taistoa omaa kuolevaisuutta vastaan.

19.35

Cheekin niinistöräppitulkinnassa Rakastuin mä luuseriin-biisi pääsi aivan uuteen kontekstiin. ”Rakastuin mä syrjäytyneeseen leipäjonottajaan” ”Rakastuin mä heikkoon ainekseen”

19.30

Neumann mainitsi esimerkin IRONIASTA- mitä jos… KH esittäisi Vanha nainen- biisin? Katri Helenahan on ystäväni Laurin sanoin itse ”death becomes her”-nainen kuin suoraan visulahden vahakabinetista. Erin altistaa kisaajat taas intialaiselle kasvismenulle ja saa vastineeksi suvaitsevaisen, mutta eksotiikasta ahdistuneen ”ohhoh!”-hymähdyksen.

Hyvästi selvä päivä, seuraavaksi edessä on Cheekin ”Rakastuin mä luuseriin”- ’Smash up!

19.24

Hippi-Erin vie osallistujat tekemään värikkäitä käsitöitä Hirvensalmen kotimuseoon. Tietenkin julkkiksille suurinta luksusta merkitsee ”ihan tavalliset asiat”, kuten virkkaus. Jonne Aaronkin muistelee joskus mummonsa kanssa virkanneensa. Jonne Aaron, Suomen Kurt Cobain. Flanellipaita ja kännit 10-vuotiaana. Kurt Cobain asui lapsena sillan alla, Jonne lastenkodissa. Biisien tekeminen on kuin virkkausta ja virkkaus on kuin rukoilua, sellaista alitajuista toimintaa, arjen meditaatiota, mieli nollaantuu.

19.17

Erin hymyilee Kaija Koon panhuilu-sydän-biisille. Jari yrittää varastaa huomion itkemällä. ”Musiikki on hieno asia”. Varsinkin oma musiikki. Tuntu surulliselta, että median valokeilasta jo hetkiä sitten väistyneet julkkikset pääsevät sinne takaisin ainoastaan itkemällä telkkarissa omille biiseilleen. Melkein itken, säälistä!

19.11

Jari yrittää varastaa taas huomion itselleen kerskumalla, kuinka hänellä ja Erinillä on ”platoninen rakkaussuhde”. Tietenkin JARILLA ON TÄSSÄKIN TAPAUKSESSA SYDÄNTEN ETULYÖNTIASEMA.

19.10

Neumannn honistelee Satasen lainaa menemään neonvihreässä leijonapaidassa. Tuo vaate päällä kelpaisi flaneerata Flow-festivaaleilla!

Tapa, jolla Nipa lausuu ”N”-kirjaimen on miltei yhtä pysäyttävä kuin Jari Sillanpään ”L”. Jos nämä kaksi ihmistä yhdistäisi, saataisiin muodostettua käsittämätön konsonanttifrankenstein.

19.02

Mitä traumatisoituneempi lapsuus, sitä egotrippeisämpi aikuisuus.

18.57

Lounaskeskustelussa Jari ”paljastaa” kuinka ”Musta oLliivit ovat oikeasti vihreitä oliiveja, jotka värjätään Llipeäliemessä mustiksi”. Ah, se tapa, jolla Jari sanoo ”Lipeäliemi”. Erin haluaa tarjota linssisoppaa ja muut päästävät tutun ”AAAAAA”-huudahduksen, joka on yllätyksen ja pettymyksen sekainen reaktio. Sekasyöjät pelkäävät selvästi ”eksoottista” kasvisruokaa. Mutta nyt mennään Erinin mukavuusalueille ja syödään Erinin mukavuusruokaa, vaikka se olisi muille kuinka epämiellyttävää. Erin saa kaikkien hyväksynnän, mutta hän leimautuu välittömästi ”Vain elämään” ysärihippihörhöksi, vähän kuin Frendien Phoebe. Ace of Basen ”Life is a flower” soi päässäni, kunnes Jari Sillanpää esittää latokantriheinämies-versionsa Teflon lovesta. Tässä rustiikkihumpassa ei ole metriäkään teflonia tai ”nailonia” jäljellä.

18.50

Erinin kummallisen sumopainishown jälkeen mennään takaisin Satulinnan pop-up-ravintolaan lounaalle. Erin vaikuttaa ihan sympaattiselta hahmolta, mutta tietenkin Jari haluaa varastaa tämänkin shown Koulukiusatulle ja kyltymättömälle egolleen ja fiilistelee omaa ”vetoaan” jo etukäteen.

18.44

”Älä missään tapauksessa päästä vaimoasi tai siskoasi tai tyttöystävääsi tai äitiäsi tai mummoasi tähän Zalando- kauppaan, sillä naiset eivät voi vastustaa houkutusta tai kenkiä, pidä vaimosi lukkojen takana piilossa ettei hän sorru shoppailemaan rahojasi IIIIIÄÄÄÄÄÄÄÄ”

18.40

”Minä, minä, minä, tämä on mun päivä ja mä saan päättää mitä tehdään ja muut tekee niinkuin minä haluan” Tämä on Rinsessa Erinin päivä.

Toinen jakso vasta menossa ja olen jo ihan henkisesti rasittunut näistä egobileistä. Blogatessa ei voi rentoutua. Ehkä kaltaiseni ihmiset vain eivät vain uskalla antautua koko illaksi TV:n vietäväksi pitämättä siitä kammottavaa meteliä. Aina on pakko keksiä jokin tekosyy, ”projekti” tai tutkimus” .

18.34

Jo illan neljäs Zalando-mainos: ”Zalando: kinkyä ja muotia netissä.”

18.29

Vapiseva haavanlehti Jonne Aaron esittää negativeisan ”Satulinna”-Rockin mustavalkoisessa flanellipaidassa.  Jonne on sisltä Rikki, sillä hän on vast’eronnut. Jarska tuulettaa ja minäkin nostan kädet ylös näppäimistöltä! Jeee! Jarska nyökyttelee itsetyytyväisen näköisenä. ”Hah hahh haa! Tämä bisii on niin koskettava, että se kuulostaa Rokkinakin maailman parhaalta biisiltä. Lapsena pelkäsin, ettei kukaan taputa, mutta nyt koko Suomen Kansa taputtaa mulle! Siitäs saatte koulukiusaajat!” Onko kukaan ”Vain elämää”-osallistujista koskaan masturboinut oman musiikkinsa tahtiin? Veikkaan, että Jari on. Olo ensimmäisen jakson jälkeen: rasittunut, mutta nousuhumalainen. Pitää kiristää tahtia.

18.19

Katri Helena muistelee jotakin ”Me Starat”-konserttisarjaa, jolloin Jari ”itki joka ilta”.. Nyt kokovalkoisiin pukeutunut KH laulaa ”Valkeaa unelmaa” ja metsästää kiiluvillla silmillään kyyneleitä Jarin kasvoilta. Kertooko tämä biisi kokaiinista?

18.14

Jari Sillanpää näyttää humalaiselta. Neumann värisee epileptisen roskakorikattijazz-version ”Bumbumbum”-biisistä. Nipa ynisee geriatrisesti ja Jarska irvistelee, että ”onpa eroottista, savuinen Almodovar tulee mieleen ja joo myös Humphrey Bogart, charmikas, eroottinen, semmoinen tupakansavuinen kapakka”. Jari maalailee ja kehuu esitystä kovasti  antae erilaisten ilmeiden kirjon nousta kasvoilleen. Jarin ilveilystä saisi hienon giffin! Sanat jäävät kuitenkin merkityksettömiksi ja tyhjiksi selittelyksi, sillä kyyneleitä ei näy! Nipa epäonnistui. Minuakaan ei itketä, mutta minulla on hiki.

18.03

Papiksi pukeutunut Jari käskee muut osallistujat pukeutumaan ”vihkipareiksi” ja menemään yhteiskuvaan jossain fantasiavaatteissa. Ja kaikki tottelevat, sillä ”Tämä on Jarin päivä, Jarilla on lupa nauttia”. Miksi Jari on pukeutunut papiksi? Ilmeisesti kaikki, mitä Jari tekee, vaikuttaa olevan jokin keino käsitellä hänen lapsuudentraumojaan. Satulinnassa ei tunneta defenssejä.

TEIDÄN TEHTÄVÄ ON SYÖMINEN, JUOMINEN JA MUN VIIHDYTTÄMINEN! ME SYÖDÄÄN LLLIHAPULLIA JA MUUSSIA. Me syömään suomenruotsalaista lohturuokaa, mutta nyt lasiin kaadetaan lisäksi Isolla Sydämmellä punkkua.

17.55

”Mä oon aina halunnut mennä huumorin kautta vakavaan, tai siihen tarkoitukseen” ….  Kolmas postaus katosi jonnekin, ja nyt joudun päivittämään saman uudelleen. Tekoviiksiin sonnustautuneen Kaija Koon ”Pariisi-Helsinki”-tulkinta herkistää toast skagenia mutustelevan ”Jarskan” kyyneliin uudelleen. Kyynelten määrä on onnistuneen esityksen uljas mittapuu. Kyyneleet merkitsevät ”Vain elämäälle” samaa mitä orgasmi seksille. Selvitäänkö tässä sarjassa yhdestäkään musiikkiesityksestä ilman itkua?

17.38

Jari lepertelee ”Nyt lähetään Llounaalle!” Minua on aina kiehtonut tapa, jolla Jari Sillanpää sopertaa linnunpojan lailla L-kirjaimen. EL EL LLLOUNAALLE! KaduilLLa TuuLLee. Satulinnan pop-up-ravintolan ensimmäisenä lounaana nautitaan TOAST SKAAGEN, Jari Sillanpään lempiruoka… Ikiaikaisten lempiruokien syöminen vie ihmisen juurilleen. Lohturuualla saadaan ihminen taannutettua lapsen tasolle. Tässä mielialassa ihminen liikuttuu herkästi. Kyllä minäkin itkisin onnesta, jos olisi vielä pitsaa jäljellä.

Cheek esittää amis-corolla-hiphop-Lahden-kylänraittia-ympäri-version- Jari Sillanpään ”Kaduilla tuulee, asvaltti kiiltää”-kappaleesta, ja Jari Sillanpää itkee (ja hikoilee). Kaduilla tuulee, Jari Sillanpään otsa kiiltää.  Neumann on taas pukeutunut ironisen näköiseen t-paitaan, jossa on neonkuvioinen Neitsyt-Marian kuva. Tykkään Neumannin tyylistä. Se piti joskus Porissa amerikkalaiseen rokkimuotiin keskittyvää vaatekauppaa, jossa myytiin vöitä ja bootseja. Onkohan se vielä pystyssä vai konkurssissa niinkuin kaikki muutkin porilaiset yritykset?

17.20

1. jakso

Herkullisten päivällisten äärellä artistit esittävät tulkintoja toistensa biiseistä…  Vain elämäässä syödään, juodaan ja itketään. Minäkin ostin illallispizzan evääksi maratonia varten, mutta söin sen jo. Onneksi viiniä (ja kyyneleitä) on vielä jäljellä.

Jari Sillanpää ja Katri Helena saapuvat Satulinnaan. ”Mä taidankin olla ainoa Jari tässä talossa.”. Nyt kippistellään ensi kertaa, mutta laseissa näyttäisi olevan toistaiseksi vain vettä. Erin liftaa paikalle traktorilla, Neumann soutuveneellä, Jonne Aaron Pappatuntsalla ”sisäisen GPS:n johdattamana”. Kulkuvälineet ovat kuin monen vuosikymmenen takaisesta suomielokuvasta. Ehkä tämä on nyt sitä uuskonservativismia. Maailmaa nähneet julkkikset kokoontuvat maaseudulle, palaavat juurille…. Neumannilla psykedeelinen batiikkikuvioinen paita (ei-ironisesti, Vain elämässä mikään ei ole ironista) Kaikki kippistävät kuohuviiniä Jari Sillanpään johdolla ”Tervetuloa satuliinaan….” TÄMÄ ON JARIN PÄIVÄ

(Wreck-It Ralph, USA 2012)
O: Rich Moore
Suomenkieliset äänet: Niko Saarela, Iina Kuustonen, Riku Nieminen, Elina Knihtilä
K7/4
Ensi-ilta 15.2.

  

Videopelien maailmassa sattuu ja tapahtuu – vähän liikaakin.

Disneyn uusimman 3D-animaation idea on aivan loistava. Videopelien hahmot ja maailmat eivät ole pelkkää pikselilumetta vaan oikeasti olemassa. Pelihahmot käyvät peleissä töissä, ja kun pelihalli menee kiinni, duunipäivä on ohi ja hahmot vapaalla omassa todellisuudessaan.

Ralf (suomenkielisenä äänenä Niko Saarela) on ollut 30 vuotta töissä Felix Fiksaa -pelin pahiksena. Hänen tehtävänään on murjoa rakennuksia, jotta sankari-Felix (Riku Nieminen) pääsee niitä paikkailemaan ja ottamaan vastaan pelin asukkaiden suosionosoitukset. Duunissa ei sinänsä ole vikaa, mutta pahiksena Ralf ei saa osakseen juurikaan arvostusta konservatiivisessa pelien yhteiskunnassa. Ralf käykin muiden pahisten ja loppuvastusten kanssa ryhmäterapiassa purkamassa turhautumistaan. Alituinen pahis-dissaus syö voimailija-Ralfia kuitenkin siihen pisteeseen, että tämä lähtee etsimään kunnioitusta muista peleistä.

Näistä aineksista saisi jo varsin mielekkään seikkailutarinan, mutta ehei, muun muassa Simpsoneita ohjannut Rich Moore sekä muut disneyläiset eivät 3D-höyryissään tyydy yhteen juoneen. Niitä on oltava ainakin kolme! Ja jokainen on edeltäjäänsä seikkaperäisempi.

Nykyaikaisen sotapelin asesankaritar, henkilökohtaisten traumojensa kovettama Calhoun (Elina Knihtilä) liittyy Ralfin matkaan, sillä tämä on vahingossa kuljettanut sotatantereen koppakuoriaisen Karkkimaailma-peliin. Väärässä pelissä monistuneet mönkiäiset uhkaavat tuhota koko peliyhdyskunnan. Karkkilandiassa käsitellään taas aivan muita pulmia: makeis-autoilusta haaveileva Nelli (veikeä Iina Kuustonen) kamppailee voittaakseen epilepsia-tyyppisen häiriönsä ja kavereiden suosion.

Ralf ja Nelli päätyvät muutamien sokeristen kaverimontaasien myötä auttamaan toinen toistaan, mutta kummankin ongelmat paisuvat elokuvan edetessä katastrofaalisiin mittasuhteisiin.

Pysytkö karkkikärryillä? En minäkään. Enkä usko, että elokuvan alaikärajoilla roikkuva nuori katsoja ymmärtää menosta yhtään sen enempää. Lisäksi Calhounin synkän tappopelin metalliset örkit ryömiskelevät taatusti 4–6-vuotiaan (vanhempien seurassa leffaan tulleen) pikkukatsojan uniin. Vastapainona toki tarjoillaan aimo annos tyttömäistä makeisdiskurssia, joka työntää pelottavan armeijatodellisuuden taka-alalle.

Kouluikäiselle Räyhä-Ralf tarjoaa aimo annoksen värejä, melskettä, monenmoisia juonenkäänteitä ja Disneyn taattua tunnepaatosta. Aikuiskatsoja selviää liki parituntisesta 3D-rallista selväjärkisenä ja paikoin viihtyen, mutta harmittelee, ettei herkullisia viittauksia pelikulttuuriin nähdä kuin seikkailun alkupuoliskolla.

(Flight, USA 2012)
O: Robert Zemeckis
N: Denzel Washington, Kelly Reilly, Don Cheadle, John Goodman, Bruce Greenwood, Brian Geraghty, Tamara Tunie
K16
Ensi-ilta 8.2.

  

Lentokapteeni vaarantaa ja pelastaa ihmishenkiä.

Denzel Washington on tehnyt uran näyttelemällä omapäisiä miehiä, jotka tietävät tai uskovat tietävänsä paremmin kuin muut. Hän tekee jälleen saman roolin elokuvassa Lento, mutta lentäjä Whip Whitakerin hahmossa on myös onnistuneita traagisia sävyjä.

Whip esitellään hotellihuoneesta alastoman naisen vierestä heräävänä miehenä, joka aloittaa aamun tiuskimalla ex-vaimolleen ja vetämällä illasta jääneen koksuviivan nenäänsä. Parin tunnin päästä hän saapuu ohjaamaan sata matkustajaa kuljettavaa lentokonetta, vetää pari vodkapaukkua ja ottaa rennosti, kunnes jotain tapahtuu: kone lähtee holtittomaan syöksyyn.

Lento kertoo tarinan nykysankarista, rikkinäisestä ja moraaliltaan häilyvästä tapauksesta. Whip Whitaker saa ylivertaisella lentämisellään koneen ja suurimman osan matkustajista lähes ehjinä maankamaralle. Hänen suoritustaan juhlitaan, mutta sitä myös tutkitaan. Samalla katsoja johdatetaan taitavasti harmaan sävyjen äärelle, tekemään omia tulkintoja siitä, ansaitseeko lentokapteeni palkinnon vai rangaistuksen.

Elokuva kertoo lakimiesten (mm. Don Cheadle), liiton edustajan (Bruce Greenwood) ja tutkinnanjohtajien (Melissa Leo) toimista. Ennen kaikkea se kertoo kuitenkin Whipin alkoholismista, josta hän on valehdellut jo vuosia. Tilanne on tuttu myös Nicolelle (Kelly Reilly), Whipin taloon muuttavalle toipuvalle narkkarille, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa miestä.

Pitkän linjan viihdekonkari Robert Zemeckis (Paluu tulevaisuuteen, Forrest Gump, Cast Away) ei malta olla kurvaamatta ohjaamansa draaman loppumetreillä happamasta imelään. Moraalinen pohdinta häivytetään hollywoodiaanisen loppuratkaisun tieltä.

Siihen asti Lento on kuitenkin tasapainoinen kokonaisuus, jonka tarina ei kaunistele alkoholismia mutta ei myöskään paisuttele sitä varoittavan esimerkin mittoihin. John Goodmanin näyttelemä diileri sekä James Badge Dalen syöpäpotilas tuovat elokuvaan rosoista huumoria, suorastaan ilahduttavan mustaa virnettä.

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

(Hansel & Gretel: Witch Hunters, USA 2013)
O: Tommy Wirkola
N: Jeremy Renner, Gemma Arterton, Famke Janssen, Pihla Viitala, Peter Stormare
K16
Ensi-ilta 8.2. 

  

Hannulle ja Kertulle kosto on makeampaa kuin karkki, mutta katsojaa mätkintä tympii pahasti.

Hannu (Jeremy Renner; Hurt Locker, The Avengers) ja Kerttu (Bond-tyttö Gemma Arterton) ovat kasvaneet aikuisiksi. Traumaattiset lapsuudenkokemukset kannibaali-noidan syöttöporsaina vaikuttivat ammatinvalintaan siten, että nyt siskokset kiertävät listimässä noitia palkkiota vastaan.

Eletään jossain 1800-luvulla. Saksalaiskylän sheriffi hälyttää siskokset apuun, sillä joku sieppailee lapsia. Voisiko se olla ilkeä emänoita Muriel (Famke Janssen)?

Onneksi juoni on sen verran standardi, ettei Hannun ja Kertun puolesta tarvitse jännittää.

Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut norjalainen Tommy Wirkola (jolla on suomalaisia sukujuuria). Aiemmin hän on mätkityttänyt natsizombeja kauhukomediassa Dead Snow (2009). Siirtymä elävistä kuolleista rujoihin noitiin on sujuva, sillä molempien päät putoilevat ja veri roiskuu näyttävästi.

Mätkinnäksi jää tämäkin elokuva. Grimmin sadun älykäs kertomus tarjoaisi kaikki mahdollisuudet päästää mielikuvitus valloilleen ja kehittää tarinaa moderniin maailmaan sopivaksi erikoistehosteineen kaikkineen. Sen sijaan tekijät vaikuttavat olevan niin Grimm-ideansa pauloissa, etteivät he kykene kehittämään sitä mihinkään suuntaan. Ehkä pikkulinnut nokkivat pois ne perille johdattavat leivänmurut?

Jännityskään ei tiivisty elokuvan edetessä. Viiden minuutin välein toistuvat kung fu -taistelukohtaukset tuntuvat vain yritykseltä paeta tylsyyttä.

Kuten tapana on, elokuvan pahikset ovat rumia. Täysikuun kokoontumisajoihin lentää iso joukko punk- ja goottityylisiä noitia. Tälläkin kertaa fyysisesti erilaiset, ulkopuoliset, ansaitsevat vain kurjimman kohtalon – tai hitusen sääliä, jos he tajuavat käyttäytyä.

Ai niin: Pihla Viitala vetää kelvosti sivuroolinsa Hannuun ihastuvana Minana. Englantikin sulautuu kansainvälisen näyttelijäkaartin aksenttien kirjoon.

Loppu jätetään auki jatko-osan varalta. Saa nähdä, millaisia lipputuloja Hannu & Kerttu onnistuu haalimaan. Nähtäväksi jää myös, onko Hollywoodin innolla tehdä klassikkosaduista elokuvia onnellinen loppu. Ja mikä satu otetaan seuraavaksi käsittelyyn?

O: Sacha Gervasi
N: Anthony Hopkins, Helen Mirren, Scarlet Johansson, Danny Huston, Toni Collette
K7
Ensi-ilta 1.2.

  

Kaiken takana on nainen – myös Alfred Hitchcockin ja Psykon.

Kaksi viimeaikaista elokuvaa nostaa Alma Revillen varjoista valoon. HBO-leffa The Girl ja Sacha Gervasin ohjaama elämäkertadraama Hitchcock tuovat esille brittiohjaaja Alfred Hitchcockin vaimon tekemän työn. Leikkaajana aloittanut Alma Reville oli miehensä tuki, hänen käsikirjoitustensa tarkastaja ja ideoidensa koulija.

Ja ainakin Hitchcockissa hän on kovilla miehensä kanssa. Elokuva kertoo Psykon (1960) tekemisestä. Hitchcockin (Anthony Hopkins) arvolle sopimattomana pidetty aihe äidikseen pukeutuvasta murhaajasta ei alkuun innosta Almaakaan (Helen Mirren), mutta miehensä visioon luottava nainen sitoutuu projektiin. Pikku hiljaa arvostuksen puute, Alfredin fantasiointi näyttelijöistään sekä käsikirjoittajatoverilta (Danny Huston) saatu huomio saavat hänet kuitenkin ottamaan etäisyyttä mieheensä ja Psykoon.

Hitchcockin elokuvien ystäville tarina on tietenkin kiinnostava, sen yksityiskohdat herkullisia, niistä herkullisimpana aikalaisten nihkeä suhtautuminen Psykon teemaan. Elämäkertaelokuvaan on kuitenkin vaikea suhtautua vakavasti jo senkin takia, että ohjaajamestaria esittävä Anthony Hopkins näyttää sammakolta, joka näyttää Alfred Hitchcockilta. Maskeeraus näyttää hyvältä still-kuvissa sivuprofiilissa. Liikkuvaan kuvaan se ei taivu.

Sen paremmin eivät onnistu ohjaajan tv-sarjasta pöllityt alkutervehdys ja loppusanat. Vähiten kuitenkin vakuuttaa tarinaan väkisin ympätty Ed Gein (Michael Wincott), Psykon tarinan innoittanut sarjamurhaaja, joka pistäytyy juttelemassa ohjaajamestarin pään sisäisissä dialogeissa.

Mielen pimeä puoli jää pimeyteen, oli kyse sitten Hitchcockin pakkomielteistä tai Geinin veriteoista. Alma Revillen osuus onkin kirkkaasti elokuvan puhuttelevin osa. Se pistää miettimään niitä lahjakkaita ihmisiä, jotka tekevät taikojaan nimekkäiden mestarien taustalla. Elokuva-alalla niitä riittää.

(USA 2012)
O: Kathryn Bigelow
N: Jessica Chastain, Jason Clarke, Kyle Chandler, Jennifer Ehle, Reda Kateb
K16
Ensi-ilta 25.1.

  

Tuokaa minulle Osama Bin Ladenin pää.

Zero Dark Thirty on periaatteessa tarina palkkionmetsästäjistä. He etsivät yhtä miestä keskellä vierasta maata ja heillä on vastassaan tämän miehen posse. Se, mikä erottaa jännärin tavallisesta palkkionmetsästäjätarinasta on, että päähenkilö kuuluu CIA:hin ja hänen kohteensa on maailman etsityin mies: al-Qaidan johtohahmo Osama bin Laden.

Käsikirjoittaja Mark Boal – ex-toimittaja, joka kirjoitti myös saman ohjaajan Hurt Lockerin – on kertonut pohjanneensa elokuvan tarinan todistajakertomuksiin. Tämän väitetyn totuuspohjan takia jännäristä ja etenkin sen kidutuskohtauksista on noussut kohu. Saatiinko tiedot Osaman olinpaikasta kiduttamalla? Ihannoidaanko tässä agenttia, joka sallii kidutukset?

Ainakin Euroopassa yhtä suurta paheksuntaa kuin väite kidutuksesta olisi saattanut aiheuttaa väite, ettei ketään kidutettu Osama-jahdin aikana. Raaoista otteista on valunut tarpeeksi tietoa ulkomaailmaan, että juoni tuntuu uskottavalta. Ja uskottavuus on tärkeää tälle fiktiolle, joka tökkii lähihistoriaa kiihkoilematta. On kuitenkin toinen asia, haluaako katsoja pitää elokuvaa totuutena.

Boal ja parhaan ohjaajan Oscarin Hurt Lockerista voittanut Kathryn Bigelow esittävät yhden version totuudesta. Siksi fokus on myös yhdessä CIA-agentissa Mayassa (Jessica Chastain) koko valtavan koneiston sijaan. Häntä voi eittämättä pitää amerikkalaisena sankarina. Maya on jo lukiosta värvätty, pitkäjänteinen, kunnianhimoinen ja peräänantamaton agentti, joka ojentaa astian vesikidutusta varten, kun kollega niin pyytää. Mitä se kertoo amerikkalaisista sankareista onkin sitten toinen juttu.

Elokuva on riisuttu turhista tunteista. Maya näyttää kärsivän, kun kollega kuolee, eikä hänen kasvoiltaan varsinaisesti paista nautinto kidutuskohtauksissa, mutta kamera ei heittäydy tunteiden virtaan, eikä musiikki vello mahtipontisena. Jännärin toteavuus, sen dokumentinomainen kerronta onkin varmasti yksi kohun katalyyteistä. Se on myös elokuvan vahvuus. Tässä välitetään tunnetta totuudellisuudesta, ei itse totuutta.

Ainoat tunteiden tahraamat hetket ovat elokuvan alussa ja sen lopussa. Ennen varsinaisen tarinan alkamista kuullaan syyskuun 11. päivän aikana soitettuja hätäpuheluita. Ne totta kai koskettavat, läkähdyttävät inhimillisellä hädällään. Ne myös lyövät lisälöylyä moraaliseen pohdintaan: Onko kidutus oikeutettua, jos sillä estetään vastaavanlaisia terroritekoja? Onko Mayan virkainto ymmärrettävämpää noiden tapahtumien valossa?

Tulkinnat jäävät katsojan tehtäväksi. Elokuva ei niitä tarjoa. Yhtä monitulkintaisia ovat Mayan kyyneleet jahdin lopussa: itkeekö hän ilosta vai surusta?

(2012)
O: Lee Daniels
N: Matthew McConaughey, Nicole Kidman, Zec Afron, John Cusack, David Oyelowo
K16
Ensi-ilta 18.1.2013

  

Synkkyyttä ja yliseksuaalisuutta Syvässä Etelässä? Backwood Hillbillies? Soitten takametsien synkeät uroot? The Paperboy tutkailee valkoisen roskaväen mielentiloja.

Pete Dexter on Suomessa vähän tunnettu amerikkalainen kirjailija, jonka teoksista on suomennettu ainoastaan Mies nimeltä Paris Trout (1988), josta tehtiin vuonna 1991 Stephen Gyllenhaalin ohjaama, epäonnistuneena pidetty elokuva. Dexterin tavaramerkkejä ovat tinkimätön väkivallan täyttämien ihmissuhteiden kuvaus sekä rikosaiheiden yhdistäminen korkeakirjalliseen laadukkuuteen. Dexteriä on usein pidetty keskeisenä neo-noir -kirjailijana juuri kirjojensa synkkyyden ja väkivaltaisuuden takia.

Kummatkin ominaisuudet näkyvät hyvin The Paperboy -elokuvassa, joka perustuu Dexterin romaaniin ja on myös hänen käsikirjoittamansa, yhdessä ohjaaja Lee Danielsin (Precious, Shadowboxer) kanssa. Tarina on väkivaltainen ja synkkä eikä lopetuksessa juuri lohtua ole. Miten voisikaan olla, kun se sijoittuu 1960-luvun Amerikan takamaille, joilla orjuus käytännössä jatkuu arkipäiväisenä ja joilla ei tasa-arvoa tunneta edes ajatuksena? Elokuva on vakuuttava esitys siitä, miten tällaisessa ympäristössä kaikki poikkeavuus on joko tuhoavaa tai se itse tuhotaan.

The Paperboyn keskipisteenä on typerä ja alusta alkaen tuhoon tuomittu ihmissuhde, jonka toisena osapuolena on ylikierroksilla käyvä Nicole Kidman, joka lähettelee vangeille seksiä tihkuvia kirjeitä. Niihin vastaa John Cusack, vastenmielinen limanuljaska, joka on tuomittu sheriffin puukottamisesta. Kaksi nuorta toimittajaa (McConaughey ja Oyelowo) tulee ahdasmieliselle paikkakunnalle tutkimaan tuomitun oikeusturvaa. Toisen toimittajan pikkuveli ihastuu Nicole Kidmanin white trash -prinsessaan.

Tarinan kaikista henkilöistä paljastuu matkan varrella jotain ikävää tai inhottavaa, mutta aivan loppuun asti hiottua henkilöhahmojen ja heidän motiiviensa kuvaus ei ole. Elokuvasta tuntuu puuttuvan jotain, eikä se johdu pelkästään siitä, että elokuva on rakennettu niin että katsoja tulee tapahtumiin sisälle ilman aiempaa tietoa tapahtumista. Henkilöiden salaisuudetkin ratkeavat usein jopa sattumanvaraisesti. Vaikutelma saattaa hyvin olla myös harkittu.

Nicole Kidmanin ja John Cusackin härskit suoritukset kannattelevat elokuvaa muiden jäädessä taustalle. Kidmanin häkellyttävää suoritusta on paljon hämmästelty ja kehuttukin, mutta Cusackin hahmottama sika on oikeastaan vielä häkellyttävämpi.

(Dance of Outlaws, Suomi 2012) O: Mohamed El Aboudi K12

Ensi-ilta 18.1.2013

  

Raiskauksen uhri muuttuu Marokossa näkymättömäksi.

Hurjat, kuvaukselliset kasvot. Tummat piirteet, joiden takana läikkyy suru, viha ja hetkittäinen välinpitämättömyys. Muhkeat punaiseksi maalatut huulet, jotka kaartuvat teennäiseen hymyyn. Mohamed El Aboudin dokumenttielokuva Häätanssi hivuttautuu hyvin lähelle kohdettaan; se kertoo tarinan nuoresta marokkolaisesta naisesta Hindistä, joka elää hylkiönä ja lainsuojattomana omassa maassaan.

Hind raiskattiin teini-ikäisenä. Perheelle tämä oli niin suuri häpeä, että se kielsi Hindin henkilöllisyyden. Yhtäkkiä Hind oli näkymätön, häntä ei ollut virallisesti edes olemassa. Ilman henkilötodistusta Hind ei pysty vuokraamaan asuntoa laillisesti, hän ei voi mennä lääkäriin eikä hänellä ole mahdollisuutta saada kunnon työtä. Pikkurahaa Hind tienaa häätanssijana ja hetkittäin myös prostituoituna. Häätanssi-dokumentti kuvaa Hindin jokapäiväistä kamppailua ällistyttävän byrokratian rattaissa. Hind taistelee oikeudestaan rakkauteen, vapauteen ja omiin lapsiinsa. Vastassa on julma yhteiskunta ja ehkä vieläkin julmempi oma suku.

Dokumentti seuraa Hindiä vuosina 2010–2011. Se osoittaa väkevästi, kuinka perinteiset arvot ja ajatus perheen kunniasta elävät yhä vahvoina Marokossa. Vaikka lakimuutoksia naisten aseman parantamiseksi onkin tehty, yhteiskunnan rakenteet ja yleiset asenteet sortavat naisia edelleen. Häpeää perheelleen tuottaneet naiset suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle henkisesti ja usein myös fyysisesti. Lukemattomat naiset taistelevat päivästä toiseen oikeudestaan omaan identiteettiin, oikeudestaan olla olemassa.

Näistä aiheista pitää puhua. Tai ei, niistä pitää huutaa ja kirkua. Jokainen ohjaaja, joka tarttuu näin tärkeisiin teemoihin, ansaitsee kiitoksen. Häätanssi herättää ajatuksia ja kysymyksiä – mutta ei valtavaa tunnekuohua. Hind jää jollain tavalla etäiseksi ja hänestä piirtyy paikoitellen hieman vastuuton ja hölmö kuva, mikä kahlitsee myötätunnon aaltoa. Myöskään vihan, inhon ja ärsytyksen tunteet eivät ryöpsähdä niin voimakkaina, kuin tällaiselta dokumentilta voisi etukäteen odottaa. Häätanssi on taidokas ja viisas teos; se vetoaa enemmänkin järkeen kuin tunteeseen. Tuskalla ja kivulla ei mässäillä, ja ehkä hyvä niin.

Dokumentin englanninkielinen nimi Dance of Outlaws kuvaa filmiä paljon osuvammin kuin suomenkielinen nimi Häätanssi, sillä elokuvassa on lopulta vain yksi varsinainen häätanssikohtaus. Häätanssin merkitys jää myös hieman pimentoon katsojalle, joka ei tunne perinnettä entuudestaan. Häätanssija viihdyttää (miespuolisia) häävieraita tanssilla, mutta kuuluuko sopimukseen muutakin? Arvostusta häätanssijat eivät ainakaan saa – ainoastaan himoitsevia katseita, likaista läpänheittoa ja kourivia hikisiä käsiä. Dokumentin äänimaisema on täynnä hälinää, soitantaa, huutoa ja kellojen kilkantaa. Lyhyiden maisemakuvausten aikana voi onneksi hieman hengähtää. Hindin lainsuojaton tanssi sen sijaan jatkunee yhä.

(Seven Psychopaths, Iso-Britannia 2012)
O: Martin McDonagh
N: Colin Farrell, Sam Rockwell, Woody Harrelson, Christopher Walken
K16
Ensi-ilta 8.2.

  

Ironiaa, parodiaa, ironiaa, parodiaa… ja seitsemän tappajaa.

Viiden vuoden takainen Kukkoilijat oli englantilaisirlantilaisen näytelmäkirjailijan esikoiselokuva. Se oli tyly mutta vereslihaisella sydämellä sykkivä äijädraama. On sitä suurempi pettymys, kun Martin McDonaghin seuraava elokuva Seitsemän psykopaattia paljastuu sekavaksi tyhjänkikkailuksi.

Ja silti, on sillä hetkensä. Colin Farrellin näyttelemä, Hollywoodissa elelevä irlantilainen elokuvakäsikirjoittaja Marty paljastuu totaalijuopoksi. Hänen paras ystävänsä Billy (Sam Rockwell) puolestaan kidnappaa koiria vain kerätäkseen löytöpalkkiot toverinsa Hansin (Christopher Walken) kanssa. Toverien elo sujuu niin lokoisasti kuin vain aloittelevalla alkoholistilla ja pikkurikollisilla voi, kunnes Billy ja Hans nappaavat väärän koiran. Pieni shih tzu sattuu olemaan gangsteripomon (Woody Harrelson) silmäterä.

Siinä keskeinen juoni periaatteessa onkin, mutta kerronta vetää suoria mutkiksi. Kyse on eräänlaisesta metaelokuvasta. Marty yrittää käsikirjoittaa elokuvaa seitsemästä psykopaatista – ja katso – pikkuhiljaa toverusten omaan tarinaan kertyy seitsemän psykopaattia. Martyn elokuva ikään kuin kirjoittaa itse itseään. Lopulta päädytään erämaahan viimeiseen välienselvittelyyn.

McDonaghin otteessa on edelleen hätkähdyttävää särmää, joka ilmenee usein verenä. Kyseessä onkin toiminnallinen äijäbondailu, eikä itsetietoinen dialogi naishahmojen ohuudesta muuta sitä faktaa, että naishahmot ovat ohuita. Tie-elokuvaksi päätyvä testosteronisekoilu käy myös herkän äärellä, mutta ei kovin tosissaan. Kuolematkin ovat ”pelkkää elokuvaa”, genren välttämättömyyksiä.

Hyvät näyttelijävalinnat ja lähes sarjakuvamaiset hahmot saavat hetkittäin hykertelemään, vaikka elokuva meinaa välillä tikahtua nokkeluuteensa.