Miksi sinä haluat tanssia?
Miksi sinä haluat elää?
katsoin elokuvan
ballerinan taidonnäyte on ainutlaatuinen
Miksi mietin Vicky Pagea?
hänen punaiset tossunsa
kyse on vimmasta, elämän voimasta,
jossa on ripaus pakkomiellettä.
Kun katson tanssijoita, tunnen ulkopuolisuutta. huikea keveyden illuusio,
jota voin vain huokailla
Madonna ei tyytynyt stadionilla vanhoihin hitteihin.
Yleisö jaksaa odottaa rakasta diivaa, vaikka alkaakin käydä kärsimättömäksi. Madonnan konsertin piti alkaa puoli yhdeksältä, mutta se käynnistyi vasta vähän yli kymmeneltä. Katsomossa olleet 43 000 ihmistä repesivät riemuun kun valot viimein sammuivat stadionilta. Onneksi Madonna ei vetänyt tynkäkonserttia ja lopettanut yhdeltätoista niin kuin alun perin piti, vaan esitys kesti lähes kaksi tuntia.
Valtavassa katsomossa oli vaikuttava tunnelma. Toisin kuin Jätkäsaaren 85 000 ihmisen seisomakonsertissa kesällä 2009, olympiastadionin istumapaikoilta näki koko muun yleisön penkeillä ja kentällä.
Lämmittelijänä oli ollut Madonnan edellisen Suomen konsertin tavoin dj. Puoli kahdeksalta aloittanut 35-vuotias ranskalainen Martin Solveig soitti elektronista musiikkia, ja nyt myös Madonnan kappaleita. Dj lämmittelijänä oli hieman laimea veto, ja itse en edes nähnyt dj:n esitystä koska olin vielä sen aikaa aidatulla anniskelualueella stadionin ulkopuolella.
Vaikka Madonna jos kuka voisi vetää pitkän konsertin vanhoilla hiteillään vuosikymmenien ajalta, hän otti mukaan seitsemän kappaletta maaliskuussa julkaistulta MDNA-levyltään. Konsertin alussa kuultiin Madonnan laulamana lainana myös nuoremman pop-tähden Rihannan kappale Revolver.
Ennen esityksen alkua lavan katossa killui suurelta itämaiselta lampulta näyttävä kultainen kupu, joka paljastui myöhemmin kirkonkelloksi. Show starttasi mystisissä ja tummasävyisissä tunnelmissa kun kirkonkellot soivat, lavalla liikkui huppupäisiä munkkeja ja kuului gregoriaanista kirkkolaulua. Madonna saapui lavalle itämaishenkisen huvimajan sisältä, jonka lasin hän löi rikki rynnäkkökiväärillä. Popin kuningatar oli verhoutunut mustaan kokopitkään huntuun ja kultaiseen kruunuun, mutta hunnun alta paljastui tiukka musta asu. Munkkien punaisten kaapujen alta kuoriutui lihaksikkaita miestanssijoita, joiden paljaita ylävartaloita koristivat vain isot ristikorut.
Kantava aihe Madonnan showssa olivat jälleen uskonnolliset viittaukset, ennen kaikkea kristinuskon symbolien kapinallinen käsittely. Uskonnollinen kuvasto ja seksikkyys ovat Madonnan esitysten kulmakivet: Toisin sanoen kaikenlainen konservatiivisuuden kyseenalaistaminen ja yleisön huomion herättely shokeeraamisella. Lavalla vilauttelustaan tunnettu Madonna näytti suomalaiselle yleisölle vain läpinäkyvien mustien sukkahousujen verhoamaa piukkaa peppuaan.
Uutta show’ssa oli aseiden ja väkivallan määrä. Konsertti oli jaettu osiin, joissa jokaisessa Madonnalla oli eri asu ja tyyli: Transgression (rikos), Prophecy (profetia), Masculin/Feminin (maskuliinisuus / feminiinisyys) ja Redemption (vapahdus). Edelliseen konserttiin verrattuna Madonna jutteli yleisölle enemmän. Etäisestä esiintymistyylistään kritisoitu popin kuningatar yritti nyt antaa faneilleen hieman lisää.
Esityksen alussa Gang Bangin aikana lavalla oli teatterimaisesti lavasteena motellihuone, jossa Madonna biisin sanoja kuvittaen ampui miesystävänsä. Motellin seinällä oli tietysti suuri risti, jota pitkin Madonna kipusi lavasteiden päälle. Mustissa korkokengissä Madonna säntäili lavalla ase kädessään kuin toimintaelokuvan sankaritar. Shown alkupuolen raaka sävy hätkähdytti kun screeneille heijastettiin Madonnan lavalle muka ampumien miesuhrien veret ja Madonna huusi ”Die bitch!”.
Yleisö lämpeni todella kun tähti lauloi vanhan hittinsä Express Yourself ja hyppeli lavalle pukeutuneena viattoman seksikkääksi cheerleaderiksi. Tämä tyyli oli täydellinen vastakohta konsertin alulle.
Raikkaasti punavalkoisissa vaatteissa tanssityttöjensä kanssa tanssinutta Madonnaa ei olisi ikinä uskonut viisikymppiseksi. Madonna on niin sporttisessa kunnossa ja iättömän näköinen, että toisin kuin voisi luulla, ei ole irvokasta, että hän on pukeutunut teini-ikäisten college-tyttöjen tavoin. Madonna antaa rohkeasti piut paut sille, että kaikkien vanhenevien naisten pitäisi luopua tyttömäisyydestä ja seksikkyydestä ja olla sen sijaan hillityn arvokkaita. Tyylin voi nähdä joko epätoivoisena tapana roikkua kiinni menetetyssä nuoruudessa tai kapinallisena tapana elää viisikymppisen elämää.
Queer-yleisöä hemmoteltiin Vogue -biisin aikana lesbisellä esityksellä. Madonna tuli lavalle maskuliinisessa puvussa kravatti kaulassaan ja metallisessa korsettihäkkyrässä, istutti polvelleen silkkiseen aluspaitaan pukeutuneen tanssitytön, taputteli muita tanssityttöjään ja suutelikin yhden tytöistä kanssa. Screenillä näkyi kuvia suutelevista mies- ja naispareista.
Myöhemmin illan aikana screenille heijastettiin kuvia nuorista yhdysvaltalaisista homopojista, jotka ovat homofobian takia joko tehneet itsemurhan tai jotka on surmattu.
Kun Madonna riisui paitansa ja käänsi yleisölle selkänsä, yleisö kurkotteli nähdäkseen mitä Madonnan selkään oli kirjoitettu. Kolme päivää aikaisemmin Pietarin konsertissa Madonnan selässä oli lukenut ”Pussy Riot”. Nyt hänen selkäänsä olit tussattu ”No Fear”, ja yleisö osoitti suosiotaan.
Housuissa ja rintaliiveissä Madonna esitti 1980-luvun alun hittinsä Like a Virgin yllättävästi hitaana valssina. Biletysbiisinä tunnettu kappale sai erilaisen, herkän ja vakavan tulkintansa.
Koskettavin kappale oli kuitenkin uudelta levyltä otettu kaihoisa rakkauslaulu Masterpiece, jonka aikana screeneille heijastettiin kohtauksia Madonnan ohjaamasta elokuvasta W.E. (2011), joka kertoo Wallis Simpsonin ja Englannin kruununprinssi Edwardin rakkaustarinan.
Vaikka päivä oli ollut helteinen, auringon laskettua ilma ulkoilmakonsertissa oli viileä, erityisesti istumapaikoilla. Loppuillasta katsojia lähtikin istumapaikoilta pois kesken konsertin, kenties kolean sään takia tai koska konsertti jatkui yli alun perin ilmoitetun kello yhdentoista takarajan. HSL oli kuitenkin ottanut Madonnan keikan huomioon ylimääräisillä raitiovaunu- ja bussiajoilla keskustaan.
Viimeisenä kappaleena esitetty Like a Prayer sai komean ja näyttävän toteutuksen kun lavalla Madonnan kanssa lauloi suuri gospel-kuoro. Encorena tuli yksi kappale, värikäs tanssibiisi Celebration, jota saatteli upea valoshow.
Millainen Madonnan konsertti siis oli?
Loistokas.
Viihdyttävä.
Kuva: Hans Schaft / GNU Free Documentation License
Madonnan biisilista:
1. ”Act Of Contrition/Intro” 2. ”Girl Gone Wild” 3. ”Revolver” 4. ”Gang Bang” 5. ”Papa Don’t Preach” 6. ”Hung Up” 7. ”I Don’t Give A” 8. ”Best Friend/Heartbeat” (Video) 9. ”Express Yourself” 10. ”Give Me All Your Luvin’” 11. ”Turn Up the Radio” 12. ”Open Your Heart” (Kalakan) 13. ”Sagarra Jo” (Kalakan) 14. ”Masterpiece” 15. ”Justify My Love” (Video) 16. ”Vogue” 17. ”Candy Shop” (Erotica) 18. ”Human Nature” 19. ”Like a Virgin” 20. ”Nobody Knows Me” (Video) 21. ”I’m Addicted” 22. ”I’m a Sinner”/”Cyberraga” (Kalakan) 23. ”Like a Prayer”
24. ”Celebration”
Anja Snellman: Ivana B.
Siltala 2012
166 sivua
Räävitön julkkistyrkky piinaa hiljaista älykkökirjailijaa.
”Eteisen lattialla on kiiltopintainen esite, uusi kirjakerhomainos, jossa luvattiin liittymälahjana valinnaisesti vatsan rasvaimu ja otsan Botox-käsittely tai laadukkaat rintaimplantit. Ensimmäisestä tilauksesta ihonhionta.”
(Lainaus romaanista)
Kirjassa on peilikannet, joista lukija näkee oman kuvansa. Viesti tuntuu olevan: Minä. Kirja kertoo narsistisesta julkisuuden tavoittelusta, jossa muiden ihmisten tehtävä on peilata tähden loistoa.
Anja Snellman (ent. Kauranen, s. 1954) saapui näyttävästi julkisuuteen esikoiskirjallaan Sonja O. kävi täällä (1981), joka kohautti avoimella seksuaalisuudellaan. Snellman jatkaa suorasanaista tyyliään 23. teoksessaan Ivana B., joka pohtii taiteen ehtoja, kaunokirjallisuuden tarkoitusta, kirjailijakuvan muuttumista ja pinnallista julkisuuskulttuuria.
Kirjan aihe on synkkä ja kertojahahmo ahdistunut. Lukukokemus on silti kevyt – leikittelevän (välillä tosin jopa ärsyttävän kikkailevan) kielen ja mehukkaiden kärjistysten takia. Romaani on myös vakava puheenvuoro taiteen asemasta yhä lisääntyvän bling bling -viihteen keskellä.
Uutuuskirjan päähenkilö on parikymppinen, julkisuudenhimoinen wannabe-kirjailija Ivana B. Näkökulma ja kertojaääni ovat kuitenkin keski-ikäisen nimettömän naiskirjailijan. Ivana B. ja kertoja ovat toistensa pahimpia vihollisia ja pakkomielteitä. Teos on monologi, joka koostuu keski-ikäisen kirjailijan kirjoittamista kirjeistä terapeutille. Kertoja yrittää saada takaisin mielenrauhansa, joka on järkkynyt Ivana B:n hänelle jatkuvasti lähettämien pilkkaviestien takia. Kertoja ei kuitenkaan koskaan lähetä kirjoittamiaan kirjeitä terapeutille, joten kyse on enemmänkin kirjemuotoisesta päiväkirjasta.
Asetelman tekee mielenkiintoiseksi myös se erikoinen piirre, etteivät Ivana B. ja kertoja koskaan päädy keskustelemaan kasvokkain. Voikin miettiä, onko Ivana B. kenties kertojan mielikuvituksessaan luoma kauhukuva kirjailijantyön tulevaisuudesta. Kirjailijan oma käytös saa muutenkin usein neuroottisia piirteitä.
Tarinassa kohtaavat kaksi ääripäätä. Toiselle nähdyksi tuleminen on kaikki kaikessa, toiselle taas tärkeintä ovat punnitut mielipiteet ja kielen sointuvuus. Räväköillä mielipiteillään ja seksikkäällä ulkonäöllään kirjailijaksi pyrkii kaunotar, jolla ei ole vielä muita kirjallisia näyttöjä kuin suosittu bloginsa, jossa hän bisnesnaisen tavoin markkinoi itseään ja haukkuu ”vanhanpolven rumia kirjailijoita”. Ivanan parjaamia nyhveröitä edustaa tarinan kertoja, joka on kielestä aidosti kiinnostunut ja syvällisiä laatuteoksia julkaissut hissukka, joka on jäänyt julkisuudessa marginaaliin.
Kirjailija miettii itsekin, onko hänen saamansa vähäisen julkisuuden syinä hänen vaatimaton ulkonäkönsä ja totinen luonteensa. Kertoja on oppinut jo lapsena neuvon, ettei pidä tehdä itsestään numeroa. Hänen sukupolvelleen on täysin käsittämätöntä, että joku haluaa kovaäänisesti tuoda esiin omaa persoonaansa ja kaupata sitä medialle. Ivana esitetään ärsyttävänä, epäsivistyneenä ja pinnallisena kiusaajana. Kuitenkin vanhempikin kirjailija voi oppia Ivanalta edes jotakin eli median hyödyntämistä uransa edistämiseksi, omien mielipiteidensä rohkeasti esittämistä sekä naiseutensa ja seksuaalisuutensa arvostamista ja esiintuomista. Ivana ajaa kertojan kriisiin, jossa hän alkaa pohtia omia elämänvalintojaan.
Snellmanin romaani on nopealukuinen ja mukaansatempaava, ja sopii hyvin vaikka kesälukemiseksi riippukeinussa. Teos on kunnianhimoinen epätyypillisessä rakenteessaan ja sanaleikeissään. Kirjassa kritisoidaan nykyajan julkkiskulttuuria ja ulkoisen näyttävyyden menemistä sisällön edelle. Nämä aiheet ovat toki jo tavallisia nykytaiteessa. Snellman tuo kuitenkin kirjaansa uutta näkökulmaa viemällä julkisuustyrkyn ja hänet kritiikittömästi vastaan ottavan median ja yleisön koomisen liioitellulle tasolle. Romaani muistuttaakin välillä pakinaa. Kirjan loppupuolella odottaa yllättävä käänne, jota voi vain ihailla.
”Hyvä lyhytterapeutti Parantainen, on yö, ja haluaisin edelleen uskoa että kirjailijuudessa on pohjimmiltaan kysymys haavasta, sielullisesta vammasta, erikoislaatuisesta herkkyydestä. Jostakin sisäsyntyisestä.”
(Lainaus romaanista)
Jasmin Gröhn ja Elisa Helenius kirjoittavat tällä palstalla kolumneja lesbokulttuurista.
On se kumma. Kun hakee työpaikkaa, niin jokainen menneisyyden työkokemus syynätään työhaastattelussa. Valitettavan usein jo hankittu työkokemus painaa työn saannissa enemmän kuin hakijan antama hyvä ensivaikutelma ja ilmiselvä motivaatio työhaastattelussa.
Moni etsii myös rakkautta sinkkumarkkinoilla, mutta uutta suhdetta etsiessä ei tarvitse baarissa tai sähköposteissa listata kaikkia aikaisempia romanssejaan ja esitellä paperilla vahvuuksiaan. Kuitenkin mieluisaa palkkatyötä ja onnellista parisuhdetta pidetään molempia hyvän elämän kulmakivinä, rakkautta usein jopa kaikista tärkeimpänä asiana elämässä.
Kuinka uskallamme syöksyä uuteen romanssiin yleensä kovin kevein tiedoin toisen aikaisemmista parisuhdekokemuksista ja edes kiinnostuksesta seurustelusuhteeseen? Entä jos taustojen ja toiveiden virallinen selvittäminen olisi osa myös… ensitreffejä?
No, se olisi painajaismaista ja noloa, mutta ajatuksella on kuitenkin hauska leikkiä.
Voivathan treffit joskus etäisesti muistuttaa työhaastattelua. Ohjeetkin ovat samat: tule tapaamiseen ajoissa, ole siistin näköinen, älä tule paikalle humalassa, ole oma itsesi, tuo esiin kiinnostuksesi työpaikkaa / treffiseuralaista kohtaan, kerro itsestäsi oleellisia seikkoja, esitä kysymyksiä avoimesta työpaikasta / toisen elämästä, hymyile, älä hauku eksiä / entisiä pomoja.
Deittipalvelussa olevaan ilmoitukseen vastaaminen taas voi muistuttaa työhakemuksen laatimista, sillä molemmissa annetaan itsestä mahdollisimman hyvä mutta realistinen kuva ja yritetään erottua muista hakemuksista.
Hyvä neiti X,
olisin kiinnostunut tapailemaan teitä. Viitaten kohtaamiseemme viime lauantaina anniskeluravintola DTM:ssä.
Haluaisin tuntea teidät, koska olette hauskan näköinen ja vaikutatte eloisalta, ystävälliseltä, avoimelta ja älykkäältä. Teitte myös selväksi etsivänne seuraa ja etteivät pelkät yhden yön suhteet ole kiinnostuksenne kohteina. Onhan meillä myös ikäeroa vain muutama vuosi ja olemme molemmat samanlaisessa elämäntilanteessa, mikä helpottaa mahdollista yhteiseloa.
Olen 29-vuotias helsinkiläinen sinkku ja lesbo. Minulla on monipuolisesti kokemusta parisuhteista. Osaan myös olla itsekseni. Vaikka aikaisemmat suhteeni ovat olleet kohtalaisen lyhyitä, etsin pitkää parisuhdetta.
Seksitoive: 3,5 kertaa viikossa.
Olen iloinen, jos tapaatte minut ja valitsette minut koeajalle.
Ystävällisin terveisin,
neiti Y
Liitteenä CV
CURRICULUM VITAE
Tavoitteet: Pitkä parisuhde. Ei lapsia, mutta kenties pieni koira.
Vahvuudet: Hyvät keskustelutaidot, romanttinen, luotettava, leikkisä, sivistynyt, hyvä elokuvamaku, ei sairaalloisen mustasukkainen, ei polta tupakkaa, paljon siistejä ystäviä, käy töissä muttei ole työhullu, aktiivinen ote seurusteluun ja sen etenemiseen.
Parisuhdekoulutus: Woody Allenin elokuvat, L-koodi, parisuhdeoppaat.
Parisuhdekokemus
12.11.2011-17.3.2012. Maisa (freelance-toimittaja)
tutustuminen: kotibileissä, kavereiden kaveri
eron syy: Maisan sitoutumiskammo
2.7.-30.8.2011. Senni (taideopiskelija)
tutustuminen: molemmat talkoolaisina Helsinki Prideilla
eron syy: Sennin polyamoria ja oma yksiavioisuus
1.11.-3.12.2009 & 30.12.2009-15.11.2010. Annika (lääkäri)
tutustuminen: Deittinetti
eron syy: Annikan työkiireet
6.7.-15.9.2009. Violette (muusikko)
tutustuminen: Pariisin lomalla gay-baarissa
eron syy: eri maiden aiheuttama hankaluus, liika draama
1.1.-10.1.2009. Kerttu (baarityöntekijä)
tutustuminen: uuden vuoden naistenbileissä
eron syy: liika erilaisuus
15.8.-19.9.2008. Roope (graafikko)
tutustuminen: Flow- festareilla, kaverin kaveri
eron syy: kumppanin väärä sukupuoli
15.3.2008-17.4.2008. Pinja (estetiikan opiskelija)
tutustuminen: opiskelukaveri yliopistossa
eron syy: kuitenkin enemmän kaveri kuin rakastettu
Vuodet 1999-2008
Sekalaista säätöä, parin viikon tapailusuhteita, kaukoihastuksia
Harrastukset
Voguing-tanssi, Hot Yoga, Yrjönkadun uimahalli, matkustelu (seuraava kohde New York), lesbisten sarjakuvien lukeminen,teatteri, taidenäyttelyt, sosiaalinen media.
Suosittelijat
paras ystävä Kiia-Miia, puh. XXX XXX XXX
ex-tyttöystävä Pinja, puh. XXX XXX XXX
äiti, puh. XXX XXX XXX
Artikkelikuva: Human / Creative Commons
musta aukko on tuhonnut valovuoden painovoima repii tähden Loput syöksyvät hehkuvana karkuun. tähti kitui. Paisunut punainen jättiläinen soikealla radalla repi siltä hunnun Tähdet haravoivat galakseja teleskoopilla. galaksi kirkastui ja hiipui
välähdys erottui
Jasmin Gröhn ja Elisa Helenius kirjoittavat tällä palstalla kolumneja lesbokulttuurista.
Aloitan ensimmäisen sapfisen kolumnini Sylvissä kirjoittamalla pienestä asiasta, johon heterot eivät kiinnitä huomiota. Tarkoitan toimittajien kirjoittamia arvioita elokuvista ja kirjoista, joissa aiheena on tyttö- tai poikarakkaus. Usein nimittäin huomaa, että aihe on toimittajalle itselleen kiusallinen tai hän arvelee sen olevan lukijoille epämiellyttävä.
Yleensä arviosta ei ilmene ollenkaan, että teoksessa käsitellään homoseksuaalisuutta. Tämä vaikeneminen laajenee jopa kirjojen ja DVD-elokuvien takakansiin.
Ongelma on siinä, että homoaiheista vaikeneminen estää kohdeyleisöä löytämästä teoksia. Itse kiinnostun yleensä heti, jos arviossa mainitaan, että teoksen pääosassa tai edes sivuosassa on tyttöpari. Tiedot tällaisista teoksista kulkeutuvatkin yleensä samanhenkisen kaveripiirin tai homolehtien kautta. Vaikeneminen vahvistaa mielikuvaa, että homoseksuaalisuudessa on jotain epämukavaa tai että se on niin merkityksetön asia, ettei sitä kannata mainita teoksen esittelyssä.
Poikkeuksen tekevät vain sellaiset uusimmat elokuvat kuin The Kids Are All Right, jossa elokuvan pääaiheena on naispari lapsineen, niin ettei elokuvasta ole enää mahdollista kertoa mainitsematta lesboteemaa. Viime vuonna teattereissa pyörineestä Black Swanista taas en ole onnistunut löytämään yhtään esittelyä, jossa mainittaisiin, että elokuvan päähenkilöllä Ninalla on eroottisia fantasioita toisesta naispuolisesta tanssijasta.
Voi ajatella, että kriitikon mielestä homo- tai biseksuaalinen aihe ei ole elokuvassa keskeisessä osassa. Kuitenkin kun jossain teoksessa tytön ja pojan välillä on vispilänkauppaa, se mainitaan arvioissa aina, teos luokitellaan rakkaustarinaksi ja parisuhteen kuvauksen onnistuneisuutta analysoidaan.
Alla on muutamia netistä poimimiani esimerkkejä, joista olen tummentanut kohdat, joissa viitataan homoseksuaaliseen intohimoon tai rakkaussuhteeseen:
Black Swan: ”Kahden nuoren tanssijan keskinäisen kilpailun kehkeytyessä kieroutuneeksi ystävyydeksi Nina alkaa päästä paremmin sinuiksi pimeän puolensa kanssa – ja sukeltaa jopa niin syvälle, että se uhkaa tuhota hänet.” Finnkinon verkkosivut
Lapsia ja aikuisia: ”Venla löytää työpaikaltaan, joka on arveluttavan tehostavasti lapsettomuushoitoja tekevä sairaala, seksuaaliselta identiteetiltään horjuvan lääkärin Sadun (Minttu Mustakallio), joka tarjoaa hänelle näennäisesti paremmat mahdollisuudet suvunjatkamiseen ilman Anteron erilaisuuden aiheuttamaa ahdistusta.” Film-o-holic.com
Brokeback Mountain: ”Olisi väärin kutsua elokuvaa vain homoelokuvaksi, sillä tarinan edetessä rakastavaisten sukupuolella on yhä vähemmän väliä.” MTV3, Viihde
Jos nyt ajatellaan, että elokuvassa toisiinsa rakastuisivat mies ja nainen, niin kuvattaisiinko suhdetta yllä olevin tavoin?
Tyypillinen kommentti löytyy uusimman Tulva-lehden (1/2012) kirja-arviosta:
”Kun Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa, valoa, valoa (Karisto) viime vuonna voitti Finlandia Junior –kirjallisuuspalkinnon, konservatiivien joukossa nousi poru. Miten Finlandia-niminen palkinto voidaan antaa lesbokirjalle? Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ole Huotarisen kirjassa keskeinen teema.”
Siis hetkinen! Palkinto on OK, koska kirja ei – huh onneksi – oikeastaan edes kerro lesboudesta?! Ja kuinka niin ei kerro, kun tarinan pääosassa on kaksi toisiinsa ihastuvaa teinityttöä? Ja tämä esimerkki löytyi feministisestä naistenlehdestä…
Muka-suvaitsevaisilla ja pehmentävillä kommenteilla sanotaan pohjimmiltaan, että teos olisi huonompi / tylsempi / arveluttavampi tai siihen olisi vaikeampi samaistua, jos tarinan ymmärtäisi kertovan homoseksuaalisen rakkaussuhteen tai homoseksuaalisen identiteetin erityispiirteistä. Samalla kritiikkien kirjoittajat olettavat, että lehden tai verkkosivuston lukijat ovat heteroseksuaaleja, joita arveluttaa tarttua ei-heterosta pariskunnasta kertovaan teokseen.
Jään odottamaan kotimaisesta elokuvasta Hulluna Saraan arviota, jossa kirjoitettaisiin, että ”elokuvan edetessä ei ole enää merkitystä sillä, että samasta tytöstä kilpailevat kaksi miestä, vaan he voisivat yhtä hyvin olla kaksi naista… Hulluna Saraan ei pidä tulkita kapeasti vain heteroelokuvana.”
Pöytäsi voi olla puhdas, mutta murut ovat lattialla maton alla,
vauhtia on enemmän kuin laki sallii,
nopeat siirrot voivat koukuttaa.
Nyt on tilaa nopeille ja yllätyksellisille kulkijoille.
Inspiroidu kohtaamisista.
Rakkautta on monta lajia, valitse omasi.
Alkuperäinen teksti: Viikon 12.-18.7. Horoskooppi, astrologi Maarit Laurento, Me Naiset nro 28
Roller derby on nuorten naisten urheilulaji, jossa hyökätään ja törmätään – ja pidetään hauskaa.
”Varpaani ovat ihan rikki”, huokaa Pauliina Motturi sitoessaan rullaluistimiensa nauhoja. Olemme sunnuntaina aamukymmeneltä Kallion urheilutalolla, jossa alkavat kohta Kallio Rolling Rainbow -seuran (KRR) roller derby -treenit. Pelaajat kertovat, että eniten lajissa tulee mustelmia käsivarsiin, nilkkoihin ja lantioon.
”Pahimmat vammat ovat kuitenkin näkymättömiä”, toteaa Bloody Mary Magdalene alias Johanna Björkenheim.
Roller derby on Yhdysvalloista Suomeen rantautunut aggressiivinen kontaktilaji. Laji näyttää yhdistävän urheilun, värikkään pukeutumisen ja hassuttelun. Pelaajat luovat itsestään hahmon, jolla on oma satiirinen nimensä ja persoonallisuutensa.
Ensimmäinen tunti treeneissä kierretään salia ympäri ja tehdään välillä lihaskuntoliikkeitä kuten punnerruksia ja haarahyppyjä.
KRR:ssa on kolmisenkymmentä pelaajaa, mutta tänään radalla luistelee vain seitsemän tyttöä, joille kahdeksas antaa ohjeita. Radalla luistelevat myös ryhmän kaksi miespuolista tuomaria.
”Tänään on käynyt kato. Meillä oli nimittäin eilen harjoitusmatsi”, sanoo Jenni Suonäätä, pelinimeltään Teenage Lesbian.
Eilisestä matsista muistuttavat tyttöjen olkapäihin tussilla kirjoitetut pelinumerot. Suonäätä seisoo keskellä salia sekuntikellon ja pillin kanssa. Hän on satuttanut itsensä, joten hän toimii tänään valmentajana. KRR:lla ei ole virallista valmentajaa, vaan treenejä vetää yhteisellä päätöksellä kuka pelaajista milloinkin. ”Ja sitten miespunnerruksia!” Suonäätä huutaa. ”Hei, sä et osaa punnertaa!” sanoo yksi pelaajista vieressään käsiä notkistavalle tytölle. ”Haista vittu!” kuuluu vastaus.
Molemmat nauravat.
Pelaajat ovat varustautuneet mahdollisten kaatumisten varalle: kaikilla on kypärät sekä polvi-, kyynärpää-, ranne- ja hammassuojat. Rullaluistimien nauhat peitetään jeesusteipillä, jotteivät ne aukea kesken luistelun. Treenivaatteisiin kuuluvat toppi, mikroshortsit, sukkahousut ja polvisukat. Tässä lajissa voi repäistä persoonallisella pukeutumisella. Näyttää veikeältä, kun rullaluistimissakin on erivärisiä pyöriä.
Lämmittelyn ja lihaskuntotreenin jälkeen toinen tunti käytetään pelitilanteiden harjoitteluun. Naiset kokeilevat vuorotellen pareittain erilaisia ”hittejä” eli lyöntejä. Pelaajat luistelevat vierekkäin ja tönäisevät toista olkapäällä, selällä tai lantiolla. Samalla harjoitellaan tasapainon pitämistä. Tuomari luistelee vieressä ja katsoo, ettei sääntöjä rikota.
”Laillistettua tönimistä”, naurahtaa Sylvin valokuvaaja Riitta Supperi.
Tuomari keskeyttää pelaajat jatkuvasti. Vaikuttaa siltä, että pelissä on valtavasti sääntöjä, joista sivullinen ei pysy kärryillä. Seuraavaksi harjoitellaan itse ottelutilanteita koko ryhmän kanssa yhtä aikaa.
”Meillä sanotaan homo homolla eli nainen naisella, sillä jokaisella on pelissä oma merkitty vastatyyppi”, Jenni Suonäätä kertoo.
Harjoitusten jälkeen pääsen jututtamaan kahta ryhmän pelaajista. Tsubutex eli Ina Saarinen on ollut ryhmässä mukana kohta vuoden ajan. Pygmi eli Taru Kinnunen aloitti lajin viisi kuukautta sitten. ”Välillä luistellessa tulee kaaduttua. Viime viikonloppuna muhun sattui paljon. Kipua ei saa kuitenkaan pelätä. Yleensä ei edes käy mitään”, toteaa 27-vuotias Kinnunen.
”Mua on sattunut eniten silloin kun emme ole olleet luistimilla, jolloin meillä ei ole suojuksia. Pelasimme kerran yhdessä koripalloa ja suojuksiin tottuneena heittäydyin asfaltille”, kertoo 24-vuotias Saarinen.
Tyttöjen mukaan roller derby käy kenelle vain. Jokaisella on pelissä oma roolinsa. Taru Kinnunen päätyi lajin pariin mentyään uuteen työpaikkaan, jossa roller derbyä harrastava kollega houkutteli hänet mukaan pelaamaan.
Ina Saarinen taas kiinnostui roller derbystä luettuaan lajista lehtijutun. Silloin KRR:ää ei vielä ollut perustettu, ja Saarinen aikoi liittyä toiseen seuraan, mutta ei kuitenkaan heti toteuttanut haavettaan. Elokuva Whip it/Roller Girl sinetöi lopulta päätöksen kokeilla lajia. Silloin KRR oli jo perustettu.
Laji näyttää aika rankalta. Pitääkö olla valmiiksi huippukunnossa, jos haluaa mukaan? ”Ei. Useimmat eivät ole”, Saarinen pudistelee päätään. ”Jengiä on tullut mukaan suoraan sohvan pohjaltakin”, Kinnunen sanoo. ”Olin itse aluksi ihan poikki treeneissä, mutta kunto kasvaa nopeasti ja huomaamatta”, Saarinen paljastaa. Saarinen ja Kinnunen eivät koe, että roller derby olisi nykynaisten silmissä erityisen hardcorea tai feministinen laji.
”Mutta ei me kyllä mitään kiirakorpiakaan olla”, Saarinen nauraa.
Ihmettelen, kuinka Kinnunen ja Saarinen jaksavat treenata lauantai- ja sunnuntaiaamuisin ja vielä keskellä viikkoa. Vaikuttaa paljon aikaa vievältä harrastukselta! ”Tämä on niin kivaa!” vastaa Saarinen. ”Odotan viikonlopun treenejä innolla. Saan myös viikonloppuisin enemmän tehtyä, kun on syy herätä aikaisin”, Kinnunen sanoo. Molempien mielestä parasta roller derbyn pelaamisessa ovat muut seuran tytöt ja porukassa tekeminen.
”Kehitymme yhdessä – ja hurjailemme”, Kinnunen sanoo.
Lue lisää lajista täältä…
… ja kuuntele Sylvin Roller derby -soittolista!
Kuvat: Riitta Supperi
Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen
Teos 2012, 239 sivua
”Kirjoittaminen ei aiheuta koskaan turhautumista. Kirjoittamattomuus kylläkin.”
Jos harrastat luovaa kirjoittamista, olet itse kirjailija tai olet kiinnostunut kirjailijoiden elämästä, niin tässä on teos sinulle. Kirjailija Maria Peura avautuu lukijoille kirjoittamisestaan ja elämästään, ja yksityisestä syntyy yleismaailmallisesti kiinnostavaa. Inspiroivaa opusta lukee malttamattomana ja alleviivaten.
”Kirjoittaminen on minun intohimoni. Olen aina kirjoittanut. Tulen aina kirjoittamaan, palkittiin minua siitä tai ei.”
Maria Peura on syntynyt vuonna 1970 Pohjois-Suomessa Pellossa. Hän on kirjailija ja dramaturgi, joka asuu Porvoossa miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Insestiä ja pedofiliaa käsittelevä esikoisromaani On rakkautes ääretön (Tammi 2001) sai paljon kiitosta ja ylsi Finlandia-ehdokkaaksi. Antaumuksella keskeneräinen syntyi Peuran Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjan lopputyön pohjalta. Lopputyössä hän piti työpäiväkirjaa siitä, kuinka kirjoitti kolmatta romaaniaan Vedenaliset (Teos 2008).
Antaumuksella keskeneräisessä Peura pohtii kirjailijan työtä kutsumuksena ja intohimona, tekstin työstämistä yhä uudestaan, kirjoittamisen iloa ja vapautta, kirjailijoiden välistä kateutta ja kirjailijan työtä käytännössä. Hän painottaa oman kirjailijantyön arvostamista niin että tekee kaikkensa hyvien kirjoittamisolosuhteiden eteen. Hän sanoo muille menevänsä töihin, kun menee kotona olevaan työhuoneeseen kirjoittamaan tai kahvilaan lukemaan tekstiään.
”Jos fiktio ei ole totta, se ei ole laadukasta. Sen on jollain tasolla oltava totta. Totuuden tunnelma tulee hyvin työstetystä tekstistä. Nopeasti kyhätty on aina teennäinen, oli idea miten hyvä tahansa. Mikään mitä ei ole koettu eikä työstetty, ei ole totta. Jos kirjailija ei ole ryvettänyt itseään materiaalissaan, ei yksityinen laajene yleiseksi. Teksti jää etäiseksi.”
Peura kertoo päätoimisen kirjailijantyön vapaudesta ja itsensä ilmaisemisen onnesta. Työn kääntöpuolella ovat suorituspaineet, yksinäinen aherrus ja pienipalkkaisuus eli eläminen pääasiassa epävarmoilla apurahoilla. Kirjailija yhtä aikaa rakasta ja vihaa kirjoittamista. Peura ehtii pienten lasten perheenäitinä kirjoittaa päivässä yleensä vain parin kolmen tunnin ajan, mikä tosin alkaa olla maksimiaika kun kyseessä on luova ajattelutyö.
”En kuitenkaan haluaisi sitoutua toisten asettamiin työaikoihin. En kestäisi kahdeksan tunnin työpäivää, en suostuisi sellaiseen.”
Peura on tehokas ajankäyttäjä, mutta muistuttaa myös siitä, ettei pidä olla liian tehokas eli hätiköidä työtä valmiiksi. Hän kuvaa työhuoneeseen vetäytymistä rituaaliksi. Kaikki työtilassa yksin tehty on rituaalista (kirjojen ja lehtien lukeminen, kirjoittaminen, pohtiminen) ja vie käsikirjoitusta eteenpäin.
”Taideteos siis syntyy itsestään. Se itse tietää, milloin on valmis. Siksi on kiusallista ja turhauttavaa yrittää sulloa itseään ja prosessiaan mihinkään aikatauluun.”
Tekstin lomassa on kauniita katkelmia romaanista Vedenaliset. Peura huomasi yllättäen, että työpäiväkirjan pitäminen avarsi ja loi lisää rakenteita tähän romaaniin. Antaumuksella keskeneräinen ei oppikirjamaisesti anna suoria ohjeita kirjoittamiseen tai käy läpi kaunokirjallisuuden historiaa ja genrejä, vaan pohtii kirjailijan työn olemusta ja Peuran omaa tietä kirjailijaksi. Jo lapsena hän luki ja kirjoitti paljon. Hänen opettajavanhempansa arvostivat yli kaiken sivistystä, lukemista ja kirjoittamista. Antaumuksella keskeneräinen onkin kiinnostava kurkistus yhden kirjailijan ajatuksiin ja elämäntarinaan.
”Jos aina pitäisi olla se kiihko, mieletön halu kirjoittaa, tulisi aika vähän tekstiä, siis jos alkukimmokkeen pitäisi olla aina se.”
Voin vain nostaa hattua Peuran rohkeudelle kirjoittajana. Vaikka hän on kuulemma karsinut julkaistusta työpäiväkirjastaan pois monia liian henkilökohtaisia merkintöjä, niin silti hän kertoo avoimesti muun muassa sairastumisesta anoreksiaan teini-iässä, ilottomasta suorittamisesta lukiossa, nuoruuden traumaattisesta raiskauskokemuksesta, kirjallisuuden opintojen keskenjäämisestä yliopistossa, yksinäisyydestä ja kirjoituslukosta asuessaan Berliinissä, yksinhuoltajan elämän rankkuudesta ja riidoista nykyisen puolison kanssa.
Tämä avoimuus on yksi kirjan vahvuuksista, sillä se tekee tekstistä elämänmakuista ja antaa taustaa Peuran kirjoittamispohdinnoille. Ei-henkilökohtainen kirjoittamisopas olisi liian kliininen, jopa tylsä. Kirjailijan henkilökohtaisesta elämästä kertominen onkin kirjoittamisoppaissa maailmalla yleinen trendi.
”Työ itse on palkitsevaa, kaikki muu on ylimääräistä. Palkinnoista ja ehdokkuuksista ja muista tunnustuksista on lupa nauttia. Ne ovat lahjoja. Mutta ne eivät ole millään tavalla läsnä silloin, kun keskityn omaan prosessiini.”
Peuran lennokasta, älykästä ja tarkkaa kieltä on nautinnollista lukea. Ainoa mikä upeasti kirjoitetussa kirjassa välillä tökkii, on Peuran romaanien synkkä aihemaailma ja muutenkin aavistuksen pessimistinen elämänasenne. Kenties huolista on vain helpompi ja hedelmällisempi kirjoittaa kuin niistä hetkistä elämässä ja työssä, kun kaikki menee hienosti. Lukijallekin on terapeuttista lukea, ettei menestyneellä kirjailijallakaan elämä ole yhtä ruusuilla tanssimista. Vaikeudet voi nähdä yhtenä oleellisena osana kirjoitusprosessia ja itse elämää.
”Jos kirjoittamisella ei olisi parantavaa vaikutusta, se ei olisi mielekästä.”
Peura kertoo myös omasta levottomuudestaan nuorena ja kuinka hän etsi pitkään opiskelupaikkaansa (Peura aloitti opiskelun dramaturgialinjalla 29-vuotiaana). Jälkeenpäin ajatellen kaikki meni parhain päin, koska vasta kolmekymppisenä hänellä oli tarpeeksi itseluottamusta, itsetuntemusta ja elämänkokemusta vaativassa taidekoulussa opiskeluun. Hän toteaa, että meidän pitäisi vain hyväksyä etsiminen ja levottomuus, koska jälkeenpäin ”haahuiluun” käytetty aika ei edes näytä pitkältä. Tässä siis viestiä päättäjillekin, jotka toivoisivat yhä useamman heti lukion jälkeen valitsevan alansa ja suorittavan nopeasti opiskeluputken…
”Jos taiteellinen työ perustuu ajattelulle, teen huonoa työtä. Parhaimmillani olen aivottomana. Pyrin olemaan suodatin, kanava omalle alitajunnalleni ja toisten alitajunnoille. Kanava jollekin, josta en tiedä.”
Mitä tulee teoksen nimeen, kirjan alussa Peura kertoo kuinka hänellä on yhtä aikaa kesken useampi kirjallinen projekti ja kuinka keskeneräisyys tuntuu hänestä sietämättömältä. ”Olisi ihanaa, jos kaikki olisi jo valmista”, hän kirjoittaa. Kuitenkin kirjan lopussa Peura pohtii, että kirjailijan työn ihanuus on sietää keskeneräisyyttä ja olla aina kirjallisella matkalla. Kun yksi työ on valmis, pitää jo aloittaa toinen. Ja välissä vähän juhlia.
”Mitä suurempi tyhjyys, sitä puhtaampi oivallus. Mitä puhtaampi oivallus, sitä koskettavampi taideteos. Mutta ensin on kohdattava elämän raadollisuus. Ja on ajateltava.”
Antaumuksella keskeneräisen lopussa on lista suomenkielisistä kirjoitusoppaista. Itse lisäisin Peuran listaan vielä Julia Cameronin loistavan bestselleroppaan Tyhjän paperin nautinto – Tie luovaan kirjoittamiseen (Like 2004), Terhi Rannelan nuortenkirjan kirjoittamisesta kertovan Kirjoita nuorille (BTJ Kustannus 2010) ja Tommi Parkon kattavan ja lajissaan ainoan Kirjoita runo – Opas aloittelevalle runoilijalle (Avain 2011). Peura itse mainitsee lukevansa ihailemansa Fredrika Runebergin kirjoittajaelämäkertaa Kynäni tarina (WSOY 1984), joka ei ole päässyt kirjan lopun kirjoitusopaslistaan – mutta jonka ainakin allekirjoittanut heti innoissaan lainasi Helsingin kaupunginkirjastosta.
”Ylellistä elämää. Kirjoittaminen on ylellisyyttä. Kirjoittaminen on terapiaa. Kirjoittaminen on henkivakuutus.”
Suorat lainaukset ovat Maria Peuran kirjasta Antaumuksella keskeneräinen.
Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.
Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko
Koodi: Bubi Tuomala
ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127
Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.
