”Siinä missä nuoruus on toimintaa, aikuisuus on dialogia.”
”Kun levy myy Suomessa puoltoista miljoonaa, niin Maukka ostaa palvelijan.”
”Baseball on turvallinen alue, toisin kuin tunteet.”
”Hurmaavat pääosanäyttelijät tekevät seikkailusta sympaattisen.”
”Suhde pomoon on tällä kertaa sinisilmä-agentin tärkein naissuhde.”
(Den skaldede frisør, Tanska – Ruotsi – Italia 2012)
O: Susanne Bier
N: Trine Dyrholm, Pierce Brosnan, Paprika Steen, Molly Blixt Egelind, Sebastien Jessen
K7
Ensi-ilta 7.12.
Rakkaus on sottaista, vaikka tapahtumapaikka olisikin romanttinen idylli.
Tanskalainen Susanne Bier on tällä vuosituhannella kunnostautunut erityisesti säälimättömissä draamoissa, joiden hahmot pistetään mahdottomiin tilanteisiin. Käsi sydämellä, Veljekset, Häiden jälkeen ja Kosto ovat kaikki onnistuneet tällä saralla.
Bierin uusin on kuitenkin komedia, ja se sijoittuu suurimmaksi osaksi Italian maaperälle. Astrid (Molly Blixt Egelind) ja Patrick (Sebastien Jessen) ovat menossa naimisiin Patrickin isän Philipin (Pierce Brosnan) huvilalla sitruunapuiden katveessa, meren läheisyydessä. Rakkauden juhlaa ja maisemien ihailua sotkevat kuitenkin muun muassa syöpä, aviorikos ja väärien ihmisten vonkaaminen.
Juuri siinä Love is All You Need muistuttaa Bierin ja hänen luottokäsikirjoittajansa Anders Thomas Jensenin aiempia teoksia: elämä ei koskaan seuraa suunnitelmia vaan lykkää niiden eteen esteitä. Eivätkä Bierin laatimat esteet ole koskaan kovin pieniä tai hauskoja.
Sen saa kokea etenkin elokuvan päähahmo, Astridin äiti Ida (Trine Dyrholm). Ida on kamppaillut syöpää vastaan ja kaljuuntunut prosessissa. Ja niin kuin siinä ei olisi tarpeeksi, (elokuvan parhaassa kohtauksessa) hänelle selviää, että aviomies (Kim Bodnia) on hakenut lohtua muualta.
Näistä lähtökohdista Bier rakentaa komedian, joka naittaa ohjaajan tuttuja, dramaattisia teemoja Mamma Mian! pöhköilyyn. Elokuvan tavoite onkin kunnianhimoinen ja tervetullut ummehtuneiden romanttisten komedioiden saralla: se pyrkii sekoittamaan realismin sottaa romanttiseen siloon.
Ensiksi mainittua edustaa loistava tanskalaisnäyttelijä Dyrholm – vaikka mitään sottaista viehättävässä näyttelijässä ei ole – ja jälkimmäistä Brosnan, Mamma Miassakin näytellyt ison rahan kasvo.
Tuloksena on ainakin osittainen onnistuminen. Bier on omimmillaan useimpien epämukavuusalueella, siellä missä aviomies pettää syöpäpotilasta ja tuo vielä uuden heilansa tyttären häihin. Huumorikin on parhaimmillaan vaivaannuttavana, kuten silloin kun Paprika Steenin loistavasti henkilöimä yksinhuoltaja hönkii rakkauden perään.
Realismi ja romantiikka sulautuvat kuitenkin epätasaisesti. Dyrholmin ja Brosnanin suoraviivainen tarina lemmen heräämisestä on elokuvan tylsintä katsottavaa.
(Etelä-Afrikka 2012)
O: Wayne Thornley
Äänet: Jeremy Suarez, Abigail Breslin, Samuel L. Jackson
Suomenkielinen versio: Henri Piispanen, Toni Wahlström, Jenni Sivonen
K7
Ensi-ilta 14.12.
Eteläafrikkalainen animaatio ei nouse omille siivilleen, mutta lainasiivetkin kantavat.
Animaatiossa Rio pääosassa oli lintu, joka löytää juurensa. Ensimmäisessä Madagascarissa puolestaan hekumoidaan Afrikalla. Hauskassa Hotel Transylvaniassa isä ei meinaa päästää aikuistuvaa tytärtään pois kotoa. Uutuusanimaatio Zambezia yhdistää muun muassa nämä teemat omaksi vaan ei omaperäiseksi kokonaisuudekseen.
Kai on haukanpoika, joka on isänsä tavoin taitava lentäjä. Ankara isä ei kuitenkaan anna poikansa käyttää taitojaan kuin lähialueilla. Kun kotipesään lentää sattumalta lintujen kaupunkiin Zambeziaan matkalla oleva joukko, joka piirtää houkuttelevan kuvan siipimetropolista, Kaita ei pitele enää mikään: hän lentää kohti Zambeziaa.
Ohjaajan Wayne Thornleyn sujuva esikoinen ei ole erikoisen oivaltava elokuva, mutta se välittää kauniin sanoman: yhteisössä on voimaa. Zambesiassa Kai liittyy hurrikaaneihin, mestarillisiin lentäjiin, jotka suojelevat kaupunkia sen ulkopuolelle jätetyiltä marabu-linnuilta. Siivekkäiden taistojakin nähdään, mutta loppuratkaisu on sovitteleva.
Animaatiojälki ei yllä esimerkiksi Pixarin teosten yksityiskohtiin, mutta pinnasta löytyy myös eloa. On kivaa, että suomalaisillakin valkokankailla nähdään afrikkalaista animaatiota, vaikka sisällön perusteella sitä ei afrikkalaiseksi tietäisikään.
(USA 2012)
O: Genndy Tartakovski
Ääninä: Jukka Rasila/Adam Sandler, Yasmine Yamajako/Selena Gomez
K7/4
Ensi-ilta 23.11.
Ihmiset älkööt vaivautuko!
Hotel Transylvania on turvapaikka erilaisille. Ei riitä, että ihonvärisi on toisia tummempi tai että palvot eri jumalaa kuin naapurisi. Sinun pitää olla muumio, Frankenstein, ihmissusi tai vastaava hirviö päästäksesi syrjäiseen kartanoon vieraaksi.
Viehättävässä animaatiossa hotellia johtaa Dracula (äänenä Jukka Rasila/Adam Sandler), jolla on suuri sydän mutta tiukka ote tyttäreensä Mavisiin (Yasmine Yamajako/Selena Gomez). Tytär on täyttämässä maagiset 118 vuotta eli astumassa täysi-ikäisyyteen, eikä Dracula halua päästää tätä ulos kartanosta ihmisten pariin.
Eikä hänen tarvitse, sillä ihminen saapuu hotelliin. Innokas reppumatkailija Jonathan (Petrus Kähkönen/Andy Samberg) eksyy kartanoon, ja Dracula joutuu pukemaan tämän hirviöksi, ettei säikäyttäisi asiakkaitaan.
Elokuvien käsikirjoittajilla Peter Baynhamilla ja Robert Smigelillä on takanaan muun muassa Saturday Night Liveä, Boratia ja Kukkona tunkiolla –tv-sarjaa, joten he hallitsevat hauskan. Juonenkäänteet viihdyttävät aikuisiakin jo pelkällä vauhdikkuudellaan.
Tarinaan ei ole ympätty väkinäisiä populaarikulttuuriviitteitä, se puoli hoidetaan luontevasti itse hahmojen kautta. Nämä viittaavat aiempiin elokuviin, mutta asettuvat nyt uuteen valoon: ihmissusi on lastensa väsyttämä ja Dracula taas ylikasvaneella suojeluviestillä varustettu isä.
Perheestä, sekä suuresta hirviöperheestä että isästä ja tyttärestä, tässä esikoisohjaaja Genndy Tartakovskin elokuvassa onkin kyse. Juoni on kuitenkin toisarvoinen, kun animaatio marssittaa valkokankaan täyteen hupaisia hahmoja, esittelee kartanon täynnä yksityiskohtia, ja tekee kaiken tämän melkoisella vauhdilla.
(USA 2011)
O: Bobcat Goldthwait
N: Joel Murray, Tara Lynne Barr, Melinda Page Hamilton, Mackenzie Brooke Smith, Rich McDonald
K16
Ensi-ilta 7.12. 2012
Night Visions-festivaalin maahantuoma nihilistinen Amerikka-kuvaus kääntyy helpoksi verellä mässäilyksi.
Frankilla on huono päivä. Unet ovat jääneet vähiin idioottimaisten naapurien takia, pomo antaa potkut aiheetta ja välinpitämätön lääkäri kertoo kuoleman lähestyvän. Vanhakantaisen järkevä mies romahtaa. Mutta miettiessään oman henkensä riistämistä hän saa paremman idean: riistää hengen muilta.
Joel Murrayn näyttelemän Frankin innoittajana on selvästi toiminut Michael Douglasin hahmo Rankassa päivässä. Molemmat tuntuvat elävän selväjärkisinä ja siksi pienenä vähemmistönä tyhmyydelle omistetussa maailmassa – meidän maailmassanne. Molempiin on helppo samastua ja molempien käyttämä väkivalta mahtuu arkifantasian piiriin.
Rankkaan päivään verrattuna God Bless America käyttää reippaasti huumoria, etenkin elokuvan alussa. Kuvioon astuu kuitenkin pian mukaan teinityttö Roxy (Tara Lynne Barr), joka vie elokuvaa kohti tavanomaisempaa eksploitaatiomeininkiä. Yhdysvaltain nykytilan perkaaminen kääntyy psykopaattiseksi tie-elokuvaksi ja satiiriset elementit saavat antaa tilaa paasaamiselle.
Dialogissa on edelleen hetkensä, mutta altavastaajan fantasiana alkava elokuva päätyy ylimieliseksi veriretkeksi, jonka kohteet ovat turhan helppoja.
(Argentiina 2011)
O: Paula Hernández
N: Elena Roger, Diego Peretti, Luis Ziembrowski, Denise Groesman, Alan Daicz, Agustin Pardella
Ensi-ilta 30.11.
Nuoruuden huumaa on vaikea toistaa – edes elokuvissa.
Lisa, Bruno ja Lalo kokevat 1970-luvulla intensiivisen ystävyyden, johon sekoittuu uteliasta seksuaalisuutta ja lapsekasta uskoa ikuisuuteen. Lisa (Denise Groesman) on maalaiskylän uusi kasvo. Hän saapuu sinne vanhempiensa mukana. He muuttavat, koska vanhempien aktivismi ei ole hallinnon suosiossa.
Politiikka on kuitenkin kaukana nuorten mielistä. Tulevaisuus kuohuttaa heitä jo vähän, mutta ennen kaikkea Lisa, Bruno (Alan Daicz) ja Lalo (Agustin Pardella) haluavat elää nyt. Ja tuo kiihko johtaa rakastumisiin.
Sergio Bizzion novelliin pohjaava draama operoi kahdella aikatasolla. 1970-luvun nuoruusvuosien lisäksi kolmikko tavataan nykyisyydessä. Naimisiin päätynyt Bruno (Diego Peretti) ja samaan pikkukylään jäänyt Lalo (Luis Ziembrowski) pitävät yhteyttä, mutta Lisa (Elena Roger) ilmestyy takaisin heidän elämäänsä ilmoittamatta.
Paula Hernándezin elokuva tekee kiehtovampaa työtä nuoruuden suhteen. Siellä liekki palaa kuumana, kun taas nykyajassa se ei ota syttyäkseen. Roihun sijaan lillutellaan taskulämpimässä ihmissuhdevellissä.
Ja on siinä toki pointtinsa: siinä missä nuoret elävät tässä ja nyt, keski-ikäiset miettivät menneitä ja missattuja mahdollisuuksia. Siinä missä nuoruus on toimintaa, aikuisuus on dialogia.
Romanttinen tarina kolmen ihmisen ystävyydestä on irrallaan muusta todellisuudesta, ja varmasti tarkoituksella. 1970-luvun poliittinen tilanne vain vilahtaa elokuvassa Lisan vanhempien kautta, eikä aikuisten Lisan, Brunon ja Lalon elämäntarinoita selitetä paljon enempää.
Niinpä paljon lepää näyttelijöiden harteilla. Heistä ei löydy moitteen sijaa, mutta silti toivoisi, että käsikirjoitus antaisi heille enemmän eväitä. Pinnalla ovat tunteet ja vain tunteet, nuoruudessa riehakkaina ja aikuisuudessa maltillisina. Tarinan vaatimattomuus on sekä elokuvan vahvuus että sen heikkous.
Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.
Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko
Koodi: Bubi Tuomala
ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127
Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.
(Iso-Britannia – Irlanti 2012)
O: James Marsh
N: Andrea Riseborough, Clive Owen, Domhnall Gleeson, Aidan Gillen, Gillian Anderson
Ensi-ilta 21.12.2012
Kenet pettäisit: itsesi, perheesi vai ideologiasi?
1990-luvun Belfastiin sijoittuva elokuva alkaa tapahtumasta parikymmentä vuotta aiemmin. Colette McVeigh on pikkutyttö, jonka perheeseen osuu tragedia, ei tavaton heidän naapurustossaan mutta tragedia yhtä kaikki: pikkuveli kuolee luoteihin IRA:n ja brittimielisten yhteenotossa.
Konflikti on edelleen ilmassa aikuisen Coletten (Andrea Riseborough) arjessa. Äitinsä kanssa asuva yksinhuoltaja on kahden veljensä tavoin IRA:n aggressiivisen laidan aktiivi. Hän joutuu MI5:n miesten nappaamaksi, ja Maciksi esittäytyvä tiedustelupalvelun agentti (Clive Owen) uhkailee Coletten ryhtymään ilmiantajaksi.
Kaikki tämä tapahtuu heti elokuvan alussa. Ja mikä alku se onkaan. Erityisesti dokumentaristina kunnostautunut James Marsh (Man on Wire, mutta myös Red Riding: In the Year of Our Lord 1980) ei ohjaa huomiota luoteihin, hän ei vedä katsetta kassissa kulkevan pommiin. Marsh keskittää hahmoihin ja heidän väliseensä draamaan – epäilyä, uhmaa ja väkivaltaa uhkuvaan draamaan.
Alku on pinnalta eleetön, sen miljöö kulahtanut ja hahmot vähäpuheisia, mutta Coletten perustavanlaatuinen ristiriita on kouriintuntuva. Hänen pitäisi pettää veljensä suojellakseen poikaansa.
Perheen lisäksi kuvioon tulee mukaan kaksi järjestöä: IRA, jonka militantti siipi kyttää vainoharhaisesti omiaan, samalla kun pitää näiden puolia. Ja MI5, joka pyrkii tuloksiin ihmisistä välittämättä. Kumpikaan ei herätä katsojan luottamusta. Konfliktissa ei ole oikeaa ja väärää, ei hyvää ja pahaa. On vain ihmisiä mahdottomissa tilanteissa.
Hahmovetoinen jännitysdraama pitää katsojan penkin reunalla, yhtä paljon tarinansa kuin yksittäisten kohtausten, roolisuoritusten ja kuvien ansiosta. Andrea Riseborough on loistava, hän välittää Coletten tuskan säilyttäen kuitenkin hahmon arvaamattomuuden. Kuvat puolestaan välittävät nuhjuisuuden, mutta tekevät sen kirkkaasti hehkuvissa väreissä. Eikä loppu häviä alun erinomaisuudelle.
Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.
Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko
Koodi: Bubi Tuomala
ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127
Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.
