Tekijä: Renee Franklin

(The Dark Knight Rises, USA 2012)
O: Christopher Nolan
N: Christian Bale, Anne Hathaway, Michael Caine, Gary Oldman, Marion Cotillard, Morgan Freeman
K 12
Ensi-ilta 20.7.2012

  

Batman-trilogian päätösosa on pitkä ja totinen.

Häiritsevää, synkkää, goottilaista, mestarillista.

Tällaisilla adjektiiveilla on kuvailtu ohjaaja Christopher Nolanin Batman-trilogian edellisiä osia, Batman Beginsiä (2005) ja varsinkin Yön ritaria (2008). On odotettavaa, että Yön ritarin paluuta tullaan hehkuttamaan samankaltaisin korulausein.

Monella tapaa Nolanin Batman on kuitenkin edeltäjiään paljon loogisempi, arvattavampi ja puhki-ajatellumpi, ja siten vähemmän häirtsevä tai synkkä. Tim Burtonin Batman (1989) ja Batman Returns (1992) kuvittelivat viittaritarin satumaisempaan, karnevalistisempaan, barokkisempaan ja surrealistisempaan maailmaan – siis siinä määrin hulluun kuin Hollywood-blockbusterille asetetut rajat sallivat. Kokonaan toisessa universumissa taas tapahtui 1960-luvun pop-humoristinen tv-sarja (1966-68), jota itse asiassa voisi edelleen pitää elokuvallisista Batman-tulkinnoista kaikkein pimeimpänä.

Sen enempää tv-sarja kuin vuoden 1966 samalla virityksellä hassuteltu leffakaan eivät nimittäin pahemmin selittele, miksi Gotham Cityn hyvikset ja Gotham Cityn pahikset pukeutuvat toinen toistaan hassumpiin trikoisiin ja naamioihin keppostellakseen sitten mitä surkeampien rikosjuonien parissa. Hyvä on hyvää ja paha on pahaa, mutta kaikein yllä leijuu leikkisä selittämättömyys. Psykologisointi loistaa poissaolollaan, ainakin vakavaksi tai luoja nähköön filosofiseksi tarkoitettu sielunsyvyyksien luotaaminen.

Christopher Nolanin tapaiselta nyky-actionin auteurohjaajalta (ja ennen kaikkea juuri Nolanilta) taas jo odotetaan syvällistä, jopa filosofista otetta henkilöihinsä sekä hyvän ja pahan kamppailuun. Nolanin ratkaisu on ollut sankareidensa ja antisankareidensa huolellinen psykologinen motivoiminen. Batman Beginsin alkuhetkistä lähtien henkilöt on taustoitettu tarkasti. Miksi Batmanista tuli viittaan pukeutuva kostaja? Miksi juuri lepakkomies? Miksi R´as Al-Ghul halusi tuhota läntisen sivilisaation? Mikä motivoi Jokerin hulluutta Yön ritarissa? Mikä on sytyttänyt Yön ritarin paluun pääpaha Banen vihan? Miksi yön ritarin ylipäätään on palattava?

Kaikkeen löytyy vastaus, ja vastaus on aina yksiselitteinen. Vastausten tarkoitus ei ole esimerkiksi ”pahuuden” ymmärtäminen – pimeän puolen hahmojen taustatarinoiden tarkoituksena on lähinnä vakuuttaa, miten Pahaa se Paha onkaan, samaan tapaan kuin Batmanin perimmäisen hyvyyden selittää hänen jumalallisen oikeamielisen miljardööri-isänsä toistuva muistelu. Silti Nolanin Batmanien vulgaaripsykologia tarjoillaan katsojalle mahtipontisesti Suurena Elokuvallisena Ajatteluna, jonain enempänä kuin popkornina ja silmäkarkkina.

Tosiasiassa Nolanin lepakkouniversumi on moraalikysymyksissään yhtä mustavalkoinen kuin 60-luvunkin Batmanin, vain paljon totisempi. Jos Batmanin ristiriitaista, lain ja rikollisuuden rajalla roikuskelevaa hahmoa on joku elokuvantekijä uskottavasti sörkkinyt, se on toismaailmallisuudessaan moniselitteisen ja hiukan häiritsevänkin maailman Gothamin luonut Burton.

Nolanin Batmaneistä Yön ritarissa kyllä pohditaan paljonkin oikean ja väärän rajoja ja esimerkiksi Batmanin ja Jokerin kilvoittelun sivullisten kuolonuhrien problematiikkaa. Batman kuitenkin pyhittää itsensä yksiselitteisen hyväksi kristusfiguuriksi uhrautumalla elokuvan lopussa pimeälle puolelle vajonneen sankarisyyttäjä Harvey Dentin puolesta, ja lokaamalla oman nimensä mukamas pahantekijänä.

Lopullisesti Nolan vastaa Bat-moraalisiin kysymyksiinsä trilogiansa uudessa päätösosassa. Kuten Kalle Kinnunen jo erinomaisessa blogikirjoituksessaan huomasi, Yön ritarin paluu on hyvän ja pahan rajat lähes fasistisen tarkasti paaluttava, äärettömän sotaisia, nihilistinen ja ihmisvihainen elokuva. Vastaus Yön ritarin ajoittain kyseenalaistamaankin väkivaltaiseen rikoksentorjuntaan on ehdoton kyllä. Kun pahaa, anarkiaa, epäjärjestystä, katkeruutta – ylipäätään kansaa ei Yön ritarin paluun Gotham-New Yorkissa onnistuta pitämään järjestyksen rautaisessa otteessa, seurauksena on neuvostososialismin, arabiterrorin, Eläinten vallankumouksen ja 2000-luvun mellakka-aktivismin kauhukuvastosta lainaileva kaiken tuhoava kaaos. Kaaos, jonka vain lepakkoasuisen kostajan uusi uhri voi taasen palauttaa järjestykseksi.

Mutta ei se mitään. Tai ei se mitään, jos Yön ritarin paluu viihdyttäisi. Nyt vain on niin, että Nolan on ohjannut trilogiansa päätökseksi lähes kolme tuntia pitkän, mahtipontisen, totisen ja itsensä aivan liian vakavasti ottavan sotaelokuvan. Tom Hardyn näyttelemässä suoraviivaisen aggressiivisessa Banessa ei ole Heath Ledgerin Jokerin vangitsevaa seinähulluutta. Anne Hathawayn Kissanainen uhkaa unohtua sivuhahmoksi, eikä oikein kasva kokonaiseksi. Elokuvan loppuratkaisua en tietenkään paljasta, mutta ankea ja hirveän arvattava se on.

Ehkä 2000-luvun yliarvostetuimman elokuvan, itseensäkäpertyneeseen ”monikerroksisuuteensa” tukehtuneen Inceptionin ohjaajalta ei olisi pitänyt kummempaa odottaakaan.

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

(Suomi 2012)
Ohjaus: Aleksi Bardy
Pääosissa: Tarja Halonen, Pentti Arajärvi
Ensi-ilta 30.3.
S

  

Henkilökuva on särmikäs ennen kaikkea kohteensa ansiosta.

Aleksi Bardyn luotsaama kuvausryhmä seurasi Tarja Halosen presidenttikauden viimeistä vuotta. Suuresta kuvamateriaalista on valmistunut muotokuvamainen Rouva Presidentti. Sympaattinen elokuva ei siloittele Halosen persoonallisuutta, vaikka päällimmäiseksi mielikuvaksi jääkin ajatus presidentin kodikkuudesta ja mutkattomuudesta.

Elokuva on puolitoistatuntisena hiukan toisteinen ja ylipitkä, mutta siihen mahtuu joitain sattuvia, jopa huikaisevia kohtia: Halonen sinuttelemassa adjutanttejaan, jotka kutsuvat häntä koko ajan tasavallan presidentiksi, Anni Sinnemäki haukottelemassa ennen presidentin esittelyä, Halonen tanssimassa afrikkalaisten kansantanssijoiden kanssa, Yhdysvaltain bodatun näköinen suurlähettiläs avaamassa Haloselle tuotua ylipaketoitua lahjaa. Keskeiseksi sivuhenkilöksi nousee yksi Halosen jatkuvasti univormussa olevista adjutanteista, ujosti hymyilevä nuori mies, jonka Halonen laittaa kantamaan ostoksiaan ja tekemään käsitöitä lastentarhassa.

Väkevimmästä päästä mieleen jää jännityksestä tärisevä pikkutyttö, joka kohta tapaa Halosen – kohtaukseen kiteytyy paljon siitä, mitä on sanottu Halosen merkityksestä Suomen tyttöjen esikuvana. Lähes yhtä kihelmöivä kohtaus saadaan, kun Halonen ojentaa naistenlehden kikkailevaa valokuvaajaa ja vaatii, että kuvat otetaan kuvattavan silmien tasalta.

Samalla elokuvasta on kuitenkin siivottu lähes kaikki julkipoliittinen sisältö. Neuvottelujen ja konferenssien sisältöä itseään ei kuvata. Tämä on varmasti ollut Bardylta tietoinen pyrkimys. Joku voi pitää  ongelmallisena, että elokuva kuvaa vain yhtä puolta presidentin työstä, mutta toisaalta Halosesta ja presidentin tehtävistä nähdään puolia, jotka eivät muuten tule esiin. Kohtaus, jossa Alexander Stubb vitsailee kevyesti Halosen kanssa, on myös Halosen sosialidemokraattisten ihanteiden mukainen: kaikki ovat samalla viivalla, vaikka olisivatkin toistensa kanssa eri mieltä.

Epäselväksi ei kuitenkaan jää, minkä puolesta Halonen on kamppaillut: tasa-arvoisemman yhteiskunnan, jossa kaikilla on hyvä olla. Lyhyt kohtaus Suomen Yrittäjien puheenjohtaja Mikko Simolinnan kanssa sinetöi tämän.

Saa nähdä, tekeekö joku Sauli Niinistöstä vastaavan elokuvan, kun tämä jättää oman presidenttikautensa. Tulisiko siitä yhtä lämminhenkinen ja mutkaton?

(Wrath Of The Titans, USA 2012)
Ohjaus: Jonathan Liebesman
Pääosissa: Sam Worthington, Liam Neeson, Ralph Fiennes
Ensi-ilta 30.3.
K12

  

Voi Perseus tätä antiikkisen patsastelevaa toimintaa.

Antiikin mytologia on otollinen lähde näyttävien toimintaelokuvien pohjaksi. Nyt jumalat ja sankarit mellastavat kolmiulotteisina.

Titaanien raivo on jatko-osa kaksi vuotta sitten ensi-iltaan tulleelle, huonot arviot saaneelle mutta suositulle Titaanien taistelulle, jossa Sam Worthington tappoi muun muassa Krakenin. Se, että merihirviö Krakenilla ei ole mitään tekemistä antiikin mytologian kanssa, ei taatusti haittaa katsojia.

Tällaisen elokuvan peruskatsoja ei nimittäin odota saavansa historialuentoa. Titaanien raivo onkin kooste toisiinsa löyhästi liittyviä toimintakohtauksia, joiden yhteydet alkuperäiseen kreikkalaiseen tarustoon ovat vähintään hatarat.

Elokuvan käsikirjoitus on löperö ja hätäilevä, paikoitellen jaaritteleva ja osaksi epäselvästi motivoitu. Dialogi on järjestään patsastelevaa. Näistä puutteista huolimatta elokuva on parhaimmillaan viihdyttävä.

Romanssin puute ihmetyttää. Ennen vanhaan tällaisissa elokuvissa rakkaustarina oli yhdellä keskeisellä sijalla, nykyään poikakatsojien kai oletetaan olevan sen verran keskenkasvuisia, että sellaisen ei arvella heitä kiinnostavan. Olin jo aivan varma, että (sinänsä tarpeettomaan sivuosaan sysätty) kuningatar Andromeda on tarkoituksella hahmotettu lesboksi, jota pääosan Perseus ei kiinnosta, mutta sitten elokuvan lopussa Perseus yhtäkkiä nappaakin Andromedaa niskasta ja painaa naisen huulille pitkän suudelman.

Erikoista, mutta ehkä ajalle tyypillistä on, että koko tarina pyörii loppujen lopuksi vain isän ja lasten – käytännössä pojan – keskinäisen hyväksynnän ja rakkauden ympärillä. Elokuvan miespäähenkilöt ovat isänsä hyväksyntää kerjääviä lapsukaisia, aina Zeusta myöten, vaikka tämä kyllä hyvin tietää, että maan alle Tartaroksen muureihin haudattu Kronos on pahisten pahis. Hän varoittaa veljeään Haadesta, että Kronoksen kanssa ei pidä neuvotella. Viisas neuvo, kun muistaa, että Kronoksella oli tapana syödä omat lapsensa näiden synnyttyä.

Ehkä tämä on Hollywoodin nykyistä tapakasvatusta: älä ole pahisisi, ole hyvisisi. Vaikka tappaisitkin Minotauroksen ja syöksyisit Pegasoksella Kronoksen sisuksiin sisään Zeuksen, Haadeksen ja Poseidonin sauvoista tehty taikakalu kädessäsi.

(Mirror Mirror, USA 2012)
Ohjaus: Tarsem Singh.
Pääosissa: Lily Collins, Julia Roberts, Armie Hammer, Nathan Lane.
Ensi-ilta 30.3.
K7

  

Lumikki-versio on hengetön, mutta ei sillä tavalla kuin ilkeä kuningatar toivoisi.

Toisia todellisuuksia, avaruuden maailmoja ja satuja – Hollywood ottaa nykyään urakalla pesäeroa tosielämään. Niin kehno kuin tämä meidän maailmamme onkin, tuntuu 106 minuuttia lumikkilandiassa kuitenkin tuhlatulta ajalta.

Tarina alkaa, kun Lumikki (Lily Collins) täyttää 18 vuotta. Hän uskaltautuu pahan äitipuolen (Julia Roberts) silmien alta ulkomaailmaan vain huomatakseen, että kuningatar on saattanut alamaisensa nälkään ja kurjuuteen. Toisin oli Lumikki-prinsessan lapsuudessa, kun isä-kuningas piti huolen siitä, että kansa tanssi ja lauloi.

Samoihin aikoihin, kun Lumikki tutustuu häneltä riistettyyn valtakuntaan ja seitsemään rosvoavaan kääpiöön, satuun astelee Alcott (Armie Hammer), rikas ja leveähymyinen prinssi.

Tarsem Singh (The Cell, The Fall) on ohjaajana painottanut visuaalisuutta, joskus loogisen tarinan kustannuksella. Myös Kerro, kerro kuvastin esittelee muutaman tehostekikan, mutta ei jää jumittamaan tietokonegurujen tekeleisiin. Se on hyvä, sillä tällä kertaa tehosteet eivät ole mitenkään erikoisia. Eipä ole toisaalta tarinakaan. Eivätkä henkilöhahmot.

Julia Roberts on saanut herkullisimman roolin pääpahiksena. Hän onnistuukin hetkittäin ilkeilemään terävästi, mutta sadun kuningatar ja muut kauhut on dempattu liialla sokerisuudella. Pahimmin makeilevat kuitenkin sankarihahmot, jotka voisivat yhtä hyvin olla leipurin kuin käsikirjoittajan tuotoksia. Lumikin hahmo on sietämätön anteeksipyytelevä teini, joka kasvattaa yhteiskunnallisen tietouden.

Kenelle Kerro, kerro kuvastin on tähdätty, jää arvoitukseksi. Elokuvan ikäraja on 7 vuotta, mutta nykylapsetkaan tuskin jaksavat sen lapsekasta ja vanhanaikaista juonikuviota.

Grimmin veljesten satu on inspiroinut toistakin ison rahan Hollywood-tekelettä tänä vuonna. Kesäkuussa ensi-iltansa saa elokuva Lumikki ja metsästäjä, jossa Kristen Stewart pakenee nimihahmona Charlize Theronin näyttelemää pahaa kuningatarta.

(The Dictator, USA 2012)

O: Larry Charles

N: Sacha Baron Cohen, Anna Faris, Ben Kingsley, Alec Berg, David Mandel, Jeff Schaffer

K 12

Ensi-ilta KE 16.5. 2012

  

Sacha Baron Cohen ei edelleenkään ole poliittisesti korrekti. Mutta onko hän enää hauska?

Boratin ilmestymisen aikaan vuonna 2006 Sacha Baron Cohen oli kutakuinkin maailman hauskin mies. Ali G:nä pinnalle nousseen hävyttömän koomikon piilokameratyyli tuntui aidosti uskaliaalta, haastavalta ja vaaralliselta. Ja se sai ulvomaan naurusta. Samalla tyylillä tehty Bruno (2009) oli jo pikkaisen vaisumpi, arvattavampi, ja näytellympi, pikkaisen vähemmän hauska.

Sacha Baron Cohenin ja ohjaaja Larry Charlesin uutuus Diktaattori onkin sitten jo aidosti erilaisten haasteiden edessä. Kuten tunnettua, Cohen jo aivan liian tunnettu koomikko vedättääkseen piilokameratyyliin yhtään ketään. Kuvitteellisen Wadiyan valtion Gaddafi -tyylisestä itsenvaltiaasta kertova komediarevittely yrittääkin yhdistää Cohenin aiempien elokuvien mitäänkumartamattoman räävittömyyden nyt perinteisessä mielessä käsikirjoitettuun ja näyteltyyn komediaan.

Noin vartin kuluttua elokuvan alkamisesta joutuu tekemään hirvittävän huomion. Tämä ei ole naurattanut vielä kertaakaan, ei edes hymyilyttänyt. Eksentrinen, juutalaisia ja länsimaita vihaava, naisia halveksuva bling-bling -diktaattori osoittautuukin aika hemmetin vaikeaksi parodioitavaksi. Gaddafien, öljysheikkien ja Saddamien kieroutunutta maailmankuvaa on hankala lyödä yli, koska se on jo itsessään niin far out. Diktaattorin alkupuoli, Cohenin tekoparrassaan näyttelemän Kenraaliamiraali Aladeenin esittelyvaihe lähinnä kuivaa kurkun. Yritys härskiin ylilyöntiin on kova, mutta huono maku tuntuu väärällä tavalla huonolta. Monin paikoin on todella vaikea olla tulkitsematta vitsejä ihan perusrasistisiksi (tiedän, Cohenin komiikka on toki aina pelannut tällä rajankäynnillä).

Diktaattorin onneksi meno paranee juonen kuljetettua Aladeenin New Yorkiin, korvattua kenraaliamiraalin kaksoiolennollaan, ja heitettyä oikean diktaattorin peitetyöhön brooklynilaiseen feministiseen vegaanipuotiin. Nyt Cohen on oikealla tavalla omillaan. Kulttuurien törmäyksestä alkaa vähitellen syntyä aitoa hauskaa. Diktaattori ei missään vaiheessa lähde Boratin tai edes Brunon veroiseen lentoon, mutta jatkuva alatyylisen huumorin vyöry voittaa lopulta puolelleen.

Chaplin Diktaattoria lainaava juonenkuljetus tuo Cohenin hallitsijahahmoon ripauksen inhimillistä lämpöäkin. Se on hyvä idea. Liekö tässä se suunta, mihin Cohenin kannattaisi komiikkaansa jatkossa viedä? Uudistamista miehen formula joka tapauksessa alkaa kaivata.

(The Hunger Games, USA 2012)
Ohjaus: Gary Ross.
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Wes Bentley, Woody Harrelson, Willow Shields.
Ensi-ilta 23.3.

K12

  

Nuortenelokuva tasapainottelee eloonjäämisen, kevytromanssin ja vielä kevyemmän yhteiskunnallisen aineksen välillä.

Yksi suosikkielokuvistani esiteininä oli Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Juokse tai kuole (1983). Nykynuorille on tehty aiheesta ihan oma versionsa, Nälkäpeli. Tälläkin kertaa totalitaarisen yhteiskunnan tuo yhteen väkivaltainen tosi-tv-ohjelma.

Nälkäpeli ei kuitenkaan ole mikään Schwarzenegger-leffan remake, vaan se perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen menestyskirjaan, trilogian ensimmäiseen. Scifijännäri seuraa romaania melko tarkkaan, mutta juoneen on lisätty enemmän viitteitä yhteiskunnalliseen kurimukseen. Laskelmoiva presidentti (Donald Sutherland) annostelee tv-sarjan myötä alamaisilleen hitusen toivoa ja annoksen pelkoa pitääkseen nämä kurissa.

Ja kovaan kuriin elokuvan kuvaamassa maailmassa ollaankin totuttu. Sisällissodan seurauksena valtion 12 aluetta ovat keskusjohto Capitolin tiukassa hallinnassa. Päähenkilö Katnissin (Jennifer Lawrence) kotialue kuuluu köyhimpiin, joten isättömäksi jäänyt nuori nainen joutuu metsästämään salaa pitääkseen siskonsa (Willow Shields) ja äitinsä (Paula Malcolmson) lihassa.

Joka vuosi jokaisen alueen nuorista arvotaan yksi tyttö ja yksi poika osallistumaan Nälkäpeliin, tv-ohjelmaan, jonka rinnalla Selviytyjät näyttää joutilaiden rusketusleiriltä. Nuoret taistelevat Nälkäpelin voitosta kuolemaan saakka. Katniss joutuu alueensa edustajaksi yhdessä leipurin pojan Peetan (Josh Hutcherson) kanssa.

Osa elokuvasta keskittyy valmennukseen Capitolissa, joka näyttäytyy hedonismissaan täydellisenä vastakohtana köyhemmille alueille. Yhteiskunnallinen aines jää tällaisten yksittäisten huomioiden varaan, vaikka sitä on kirjaan nähden lihotettu. Onneksi juoni vetää muilta osin.

Itse Nälkäpeli on brutaali metsäleikki, jonka päätöshetket vievät kovistelun jo epämukavalle tasolle. Jennifer Lawrence tekee loistavaa työtä, vihjaa pinnanalaisiin tunteisiin mutta painottaa hahmon sitkeyttä sekä epäluuloa, jota tyttö tuntee lähes koko maailmaa kohtaan.

Romanssikuvio puolestaan palaa miellyttävän pienellä liekillä. On mukavaa nähdä nuortenelokuvassa naishahmo, jonka pääasiallinen päämäärä ei ole jonkun karjun (tai vampyyrin tai ihmissuden) kainalo. Olkoonkin, että se päämäärä on silkka elossa pysyminen.

Sylvi katsoi muutaman, enimmäkseen hyvän tarjokkaan tänään perjantaina alkavan Espoo Cinen ohjelmistosta.

AMOUR

(Ranska – Saksa – Itävalta 2012)

O: Michael Haneke

N: Jean-Louis Trintignant, Emmanuelle Riva, Isabelle Huppert

K12

  

Itävaltalainen käsikirjoittaja-ohjaaja Michael Haneke on esitellyt julmuutta, jolla ihmiset toisiaan kohtelevat. Oli kyse sitten kylän lapsista, täydellisistä tuntemattomista tai omasta perheestä, empatian puute riivaa hahmoja hänen elokuvissaan.

Espoo Cinén avajaiselokuva eroaa näistä teoksista: se esittelee kyllä suurinta julmuutta, mutta myös suurinta rakkautta.

Georges (Jean-Louis Trintignant) ja Anne (Emmanuelle Riva) ovat soitonopettajan töistä eläköitynyt pariisilaispari, joka nauttii kulttuurista ja elää mukavaa elämää. Kunnes eräänä aamuna Anne saa sairaskohtauksen. Pian pettävät raajat, sitten puhe. Pikkuhiljaa koko keho alkaa antaa periksi.

 Satunnainen väkivalta on pientä rappeutumisen kauhujen rinnalla. Ne tuntuvat todellisemmilta – eivätkä varmasti vähiten 70-vuotiaalle Hanekelle itselleen. Lähes kokonaan pariskunnan asuntoon sijoittuva draama on lähes piinallisen verkkainen kuvatessaan Annen luisumista lähemmäksi kuolemaa ja Georgesin jatkuvaa huolenpitoa. Sairastamisen ja hoitamisen raskautta korostavat entisestään kerronnan niukkuus ja klaustrofobinen miljöö.

Vaikuttava elokuva on omiaan herättämään katsojassa kytevän kuolemanpelon. Useimmat meistä kuitenkin jakavat tavalla tai toisella Annen kohtalon. Tämän kauemmaksi eskapismista on vaikea päästä.

Haneken edellinen elokuva Valkoinen nauha voitti kolme vuotta sitten Kultaisen palmun Cannes’ssa. Amour voitti saman palkinnon tänä vuonna.

Pe 17.8. 18.00 Tapiolasali

Kaisu Tervonen

I, ANNA

(Englanti 2012)

O: Barnaby Southcombe

N: Charlotte Rampling, Gabriel Byrne, Eddie Marsan, Jodhi May, Ralph Brown.

  

Esikoisohjaaja Barnaby Southcomben nykyhetken Lontooseen sijoittuvassa noir-muunnelmassa Gabriel Byrnen esittämä eroa tekevä murhatutkija kiinnostuu rikospaikan välittömässä läheisyydessä kohtaamastaan naisesta (Charlotte Rampling). Katsojalle paljastetaan tämän Annan olleen murhapaikalla murhan tapahtuessa, mutta miten lemmenyö oikein lopulta kääntyi verityöksi? Ja jatkaako Byrne ihmeellistä kiehnäämistään pitkäänkin?

 I, Annan juoni ei nouse elämää suuremmaksi, mutta Southcomben miellyttävän tunnelmallisella elokuvalla on paljon puolellaan. Ben Smithardin kuvaus tallentaa niin Lontoon karunkarismaattiset kerrostalolähiöt, yökahvilat kuin Cityn pilvenpiirtäjätkin. Richard Hawleyn upeat laulut lisäävät elokuvan raukeimpiin kohtauksiin sähköistävää draaman tuntua. Ohjaajan äiti Rampling on loistava tavanomaista paljon hauraampana, mutta silti tunteensa kummallisen hyvin kätkevänä femme fatalena. Byrnen tehtäväksi jää näyttää harmaalta ja rypistää otsaansa, mikä sujuu häneltä tietenkin erinomaisesti.

 LA 18.8. 20.00 Tapiolasali, SU 26.8. 16.00 Bio Rex Sello

Manu Haapalainen

 LAITTOMAT

(Lawless, USA 2012)

O: John Hillcoat

N: Tom Hardy, Shia LeBeouf, Jessica Chastain, Guy Pearce, Gary Oldman, Mia Wasikowska, Jason Clarke

K16

  

Syyskuun alussa teatterikierrokselle lähtevä veljesdraama on täynnä kotipolttoisesta tentusta ja testosteronista juopunutta kukkoilua, mutta myös samasta lähteestä ammentavaa huumoria. Kolmen veljeksen sarja ylpeilee kieltolain aikaan Virginian takamailla kuolemattomien miesten maineellaan. Siitä ei ole haittaa myöskään heidän viinatrokaribisneksessään.

Espoo Cinén päätöselokuvan käsikirjoituksen on tehnyt muuan Nick Cave, murhaballadien ja (sydän)veritarinoiden isä. Se pohjaa Matt Bondurantin kirjaan, joka puolestaan kertoo kieltolain aikaisesta tositapauksesta, massiivisesta trokausoperaatiosta, jota Bondurantin isoisä veljineen pyöritti. Elokuvan on ohjannut Caven aikaisemmatkin käsikirjoitukset filmannut John Hillcoat.

Tom Hardy on Bondurantin veljesten pomo, hiljainen ja vahva kaveri. Lihaksena toimii vanhin veli (Jason Clarke) ja perässä seuraa kunnianhimoinen nuorin veli (Shia LaBeouf), jolla on enemmän ideoita kuin älliä. Heidän palvelukseensa astuu kovia kokenut kaupunkilaisnainen (Jessica Chastain) ja heitä vastaan puolestaan asettuu liittovaltion agentti (Guy Pearce).

 Pearcen hahmo on miltei sarjakuvamaisen tyylitelty pahis särmikkäine pukuineen ja outoine jakauksineen. Samaa liioittelun makua on hetkittäin Tom Hardyssa, joka vie übermachon hauskan puolelle, mutta muut hahmot edustavat totisempaa linjaa. Elokuvan sävy heittelee väliin holtittomastikin hahmojen myötä.

 Epätasaisuuden keskellä elää kuitenkin oivalluksia. Soundtrackillä muun muassa soiva Velvet Underground on kuin kotonaan Virginian takamailla 1900-luvun ensimmäisillä kymmenillä.

Su 26.8. 20.00 Tapiolasali

 Kaisu Tervonen

 LOUISE WIMMER

(Ranska 2011)

O: Cyril Menneguin

N: Corinne Masiero, Jerome Kircher, Anne Benoit, Marie Kremer, Jean-Marc Roulot

  

Corinne Masieron vaikuttavan vähäeleisesti näyttelemä Louise asuu autossaan, sinnittelee hotellisiivoojana, toivoo voittavansa totossa ja haaveilee paremmasta huomisesta. Sitkeästi, vaikka totaainen katkeamispiste on jatkuvasti vain lyhyen askeleen päässä.

Masieron näyttelijäntyö ja ohjaaja-käsikirjoittaja Cyril Mennegunin pelkistetty ote pelaavat hienosti samaan maaliin. Vaikka aihe on tärkeä, elokuva ei kuivetu hyvää tarkoittavaksi, helppoa myötätuntoa tavoittelevaksi vähäosaisen pyhimyskuvaksi. Masieron Louise on hankala, oikukas, sulkeutunut, pelottavakin tyyppi – samalla kun hän on sydämellinen, hellä, jopa huolehtivainenkin. Julkisissa vessoissa peseytyvän ja ruokansa buffet-pöydästä varastavan naisen kasvojen valaistuminen toivon herätessä uudesta kämpästä ei kerta kaikkiaan unohdu.

 Louise Wimmer ei mässäile vaikeuksilla, ja yhtä lailla toteavana elokuva pysyy toiveikkainakin hetkinään. Ehdottomasti katsomisen arvoinen festivaalitärppi.

 TI 21.8. 17.00 Bio Rex Sello, TO 23.8. 21.00 Bio Rex Sello, PE 24.8. 16.45 Tapiolasali.

Manu Haapalainen

IN DARKNESS

(W ciemnosci, Puola, 2011)

O: Agnieszka Holland

N: Robert Wieckiewicz, Kinga Preis, Agnieszka Grochowska, Maria Schrader.

  

Pikkukiero pikkuhuijari Leopold Socha näkee tilaisuuden tienata natsimiehityksen aikana vähän ylimääräistä, tai vähän enemmänkin. Juutalaisillahan kai on varakkuutta, ja nyt heidän on joko painuttava piiloon, lähettävä keskitysleiriin tai tultava tapetuksi julmassa summanmutikassa.

Kaikeksi onneksi Leopold huoltaa työkseen Lwowin kaupungin viemäriverkostoa. Noin tusinan ”onnekkaan” juutalaisen ryhmä saa mahdollisuuden piileskellä pimeässä kaupungin alla, Leopoldin suojeluksessa.

Huimaan tositarinaan perustuva suurehko tuotanto sai ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden, ja pientä tärkeän, vakavan ja pitkän elokuvan painolastia puolalaisen elokuvan suuruuksiin kuuluvan Agnieszka Hollandin filmissä onkin. Natsien arkkityyppisen pahuuden osoittaminen julmuudella julmuuden perään käy aika raskaaksi, mutta pimeydessä piileskelevät juutalaiset kuvataan mielenkiintoisemmin, ristiriitaisena, rakkauksien ja riitojen vankeudessakin repiminä kokonaisina ja lihallisina ihmisinä.

Kaikkein kiinnostavinta on viemäritarkastajan itsensä kasvu rahanahneesta hyväksikäyttäjästä ”omien” juutalaistensa lähes filantrooppiseksi hyväntekijäksi. Miehittäjien, kollaboraattorien ja työtoverien ristipaineessa luoviminen tuottaa elokuvan jälkipuoliskolla muutamankin riipaisevan mahdottoman moraalidilemman.

 SU 19.8. 18.00 Louhisali

Manu Haapalainen

 DIE WAND

(The Wall, Itävalta/Saksa 2012)

O: Julian Pölsler

N: Martina Gedecke

  

Nainen matkaa lomalle vuoristomökkiin ja huomaa lomansa muuttuvan painajaiseksi, kun salaperäinen näkymätön seinämä ilmestyy mökin ympärille estäen häntä poistumasta. Koko muu maailma vaikuttaa pysähtyneen niille aloilleen. Nainen yrittää sopeutua tapahtuneeseen koiransa sekä paikalle osuneiden lehmän ja kissan kanssa.

Marlen Haushoferin jo 1960-luvulla ilmestyneeseen ja tuolloin suomennettuunkin romaaniin perustuva elokuva vakuuttaa hypnotisoivan rauhallisella kerronnallaan. Elokuva korostaa kirjallisia lähtökohtiaan – ääniraidalla kuullaan lähes pelkästään naisen monologia -, mutta se ei tunnu missään vaiheessa pelkästään kirjalliselta. Yksinkertaisissa kuvissa on jännitettä, maisemat ovat välillä pakahduttavan kauniita, mutta eivät koskaan pelkästään kauniita. Bachin sellosävellykset tuovat moniin kohtauksiin yksinkertaista, lähes bressonilaista pyhyyttä.

Pyhyyttä on myös keskeisessä teemassa: ihmisen paikka maailmassa. Nainen alkaa kokea olevansa ainoa turha olento idyllissä, joka seinämän sisälle muodostuu. Välttämättömästä metsästyksestä muodostuu eettinen ongelma.

Parissa kohdassa elokuva tuntuu jumittuvan paikalleen ja naisen monologi alkaa toistaa itseään, mutta sitten jännitteet taas kiristyvät. Lopussa tulee suurin yllätys.

Elokuva jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa, eikä vähiten Muiden elämästä tutun Martina Gedeckin sisäistyneen roolisuoristuksen takia.

MA 20.8. 19.00 Tapiolasali, SU 26.8. 16.30 Louhisali

Juri Nummelin

17 FILLES

(17 Girls, Ranska 2011)

O: Delphine ja Muriel Coulin

N: Louise Grinberg, Juliette Darche, Roxane Duran, Esther Garrel, Noémie Lvovsky

  

Bretagnelaisessa pikkukylässä ei ole erityisen paljon tekemistä lukiolaistytöille. Camille tulee raskaaksi harrastettuaan seksiä kerran. Reaktio kavereiden keskuudessa on odottamaton: muutkin innostuvat kokeilemaan ja yksi toisensa jälkeen tytöt pamahtavat paksuksi, kunnes luku on huima seitsemäntoista.

Kaikki ei tietenkään mene aivan putkeen. Jotkut ovat valmiita maksamaan pojille siitosorina toimimisesta, yksi potkitaan kotoaan tilapäisesti ulos. Toinen on valmis huijaamaan kanssasisariaan vain kuuluakseen joukkoon. Nimettömät vanhemmat ja koulun henkilökunnan jäsenet ovat voimattomia puhuvia päitä, jotka kokoontuvat keskustelemaan ja paheksumaan, mutta voivat lopulta tilanteelle hyvin vähän.

Tytöt itse fantasioivat utopistisesta yhteisöstä, jossa he kaikki elävät saman katon alla ja samanikäiset lapset leikkivät harmonisesti keskenään. Unelmana se hitsaa tytöt yhteen tiiviimmin kuin mikään muu asia tuossa iässä voisi, sillä kyse on ajatusmaailman itsenäisyyden lisäksi oman ruumiin haltuunottamisesta ja hallinnasta.

Tunnelmaltaan, rytmitykseltään ja näyttelijäsuorituksiltaan erittäin ranskalainen draamaelokuva perustuu amerikkalaisperäiseen, 2000-luvun tositapahtumaan. Näkemättä tapahtuneesta tehtyä amerikkalaista televisioelokuvaversiota, voi sanoa siirron Bretagneen tehneen tarinalle vain hyvää. Silti 17 Girls on valitettavasti yhden idean elokuva, ja lumipalloilmiön vaikutuksista ja taitavasta näyttelijäensemblestä huolimatta melko tylsä.

 SU 19.8. 12.00 Kino Tapiola, TO 23.8. 19.00 Bio Rex Sello, SU 26.8. 14.00 Bio Rex Sello

Johanna Siik

 A MOI SEULE

(Coming Home, Ranska, 2012)

O: Frédéric Videau

N: Agathe Bonitzer, Reda Kateb, Hélène Fillières

  

John Fowlesin romaani Neitoperho (1963) ja William Wylerin siitä ohjaama elokuva (1965) olivat selvästi edelläkävijöitä. Viime vuosina on nimittäin tehty paljon elokuvia traagisista kohtaloista, joissa ihmistä pidetään vankina ilman mitään kunnollista syytä. Uusin – ja yksi parhaista – tulokas on Frédéric Videaun ohjaama A moi seule, jonka alussa vangitsija, karun näköinen keski-ikää lähestyvä mies, päästää nuoren naisen karkaamaan isosta talosta jossain Ranskan maaseudulla.

Tarinaa seurataan sekä nykyajassa, jossa tyttö yrittää selvitä psykiatrien ja hämmentyneiden vanhempiensa avulla, että menneisyydessä, johon kurkistetaan takaumien avulla. Tyttö on joutunut kasvamaan naiseksi kellariin vangittuna.

Videaun visuaalisesti ja kerronnallinen rauhallinen elokuva on viisaasti vaiti motiiveista. Se lisää jännitettä, sekä katsojan mielessä että henkilöiden välillä. Mikään ei ole selvää – eikä varsinkaan itsestäänselvää – vielä elokuvan loputtuakaan.

Sinänsä elokuvan lopetus tuntuu hiukan antikliimaksilta, koska se jättää niin paljon auki. Mutta ehkä parempi näin, nyt katsoja tuntee edes jonkinlaisen toivon kipinän.

LA 18.8. 12.00 Tapiolasali, TI 21.8. 19.15 Louhisali

 Juri Nummelin

KUVAT: ESPOO CINE

(La délicatesse, Ranska 2011)
Ohjaus: David ja Stéphane Foenkinos.
Pääosissa: Audrey Tautou, Francois Damiens, Bruno Todeschini.
Ensi-ilta 30.3.

  

Ranskalaiselokuvan suuri suru ja kömpelö romanssi eivät ihan istu yhteen.

Nathalie kokee ihmeellisen rakkauden komean miehen kanssa. Mutta mies kuolee. Sitten Nathalie kokee ihmeellisen rakkauden vähemmän komean miehen kanssa.

Hupsista, siinä tulikin summattua elokuvan Nainen, jonka nimi on Nathalie koko sisältö. Kovin suuri paljastus tämä ei kuitenkaan ole, sillä kuka tahansa näkee tarinan kehityskulun jo kaukaa. Varsinainen juju on siinä, kuinka rakkauden osapuolet ja ulkomaailma suhtautuvat uuteen romanssiin.

Elokuva pohjaa toisen ohjaajansa, David Foenkinosin romaaniin. Päähahmoa Nathalieta näyttelee tuttuun lapsinaistyyliinsä Audrey Tautou. Tautoun näyttelemänä suru on vaikea ottaa tosissaan, mutta murhe toimiikin vain johdantona kummalliselle romanttiselle komedialle.

Nathalie suuntaa leskeydyttyään kaiken tarmonsa töihin. Epähuomiossa hän tosin tulee lähestyneeksi yhtä alaisistaan, ruotsalaista Markusta (Francois Damiens), joka tulee ikionnelliseksi suloisen ranskattaren suomasta huomiosta. Ja pian ranskatar alkaa itsekin lämmetä hassunnäköiselle skandinaaville.

Tarinan jännite on parin epäsuhdassa: Nathalie on kaunis, Markus tavallisen näköinen. Nathalie on pomo, Markus alainen. Nathalie on sulokas, Markus kömpelö.

Pohjimmiltaan elokuva onkin ranskalainen aikuisväännös amerikkalaisesta teinikomediasta, jossa rillipääpoika tavoittelee koulun kauneinta tyttöä. Lukiomiljöössä kömpelö suloisuus saattaisikin toimia, mutta tässä sitä on vaivaannuttavaa katsoa. Aviomiehen kuolema kun tuo elokuvaan heti alkumetreillä kipeän realismin, jonka rinnalla kosijaehdokkaan hassut Pez-karkkilahjat tuntuvat ääliömäisiltä.

Harriet Andersson puhuu Sylville urastaan ja Jörn Donnerista.

Kuva: Juha-Pekka Paavilainen

Ruotsalaisen elokuvan ikoni Harriet Andersson, 80, tunnetaan parhaiten rooleistaan Ingmar Bergmanin elokuvissa Kesä Monikan kanssa (1953), Viettelysten ilta (1953), Kuiskauksia ja huutoja (1972) ja Kuin kuvastimessa (1961). Andersson oli aiemmin kesäkuussa tähtivieraana Sodankylän filmijuhlilla ja karismaattinen näyttelijätär ehti vaihtaa Sylvinkin kanssa muutaman sanan.

Anderssonilla on takanaan pitkä ja kunnioitettava näyttelijänura, eikä se vielä 80-vuotiaanakaan ole täysin ohi. Hänen esittämänsä naiset ovat olleet vahvoja, itsenäisiä ja sensuelleja.

Andersson aloitti uransa jo 15-vuotiaana. Häntä ei kiinnostanut koulunkäynti, joten hän lopetti sen kesken ja aloitti teatterikoulun. Monet tuona aikana näyttelijäksi pyrkineet halusivat Tukholman Dramaten-teatterikouluun. Andersson ei sinne päässyt – ja on siitä onnellinen. Koulun maskeerauksenopettaja sanoi 16-vuotiaalle, että tältä ”puuttuu kasvot.” Andersson toteaa todistaneensa väitteen vääräksi.

”Kuten näette, minulla oli kasvot.”

Myytin siitä, että Bergman olisi ”löytänyt” näyttelijättären, Andersson kumoaa nauraen. Päinvastoin, Ingmar ei huomannut Anderssonia ensikohtaamisella lainkaan. Vasta nähtyään Anderssonin näyttelevän Gustaf Molanderin Uhma-elokuvassa 1952, Ingmar kiinostui Harrietista.

Ensimmäinen yhteinen elokuva, Kesä Monikan kanssa (1953) aloitti vuosien mittaisen yhteistyön – ja parisuhteen. He asuivat yhdessä lähes kolme vuotta.

Andersson kertoo, että ensimmäinen työkokemus Bergmanin kanssa opetti parikymppiselle näyttelijälle sen, ettei koskaan saa lopettaa näyttelemistä.
”On odotettava, kunnes ohjaaja sanoo poikki.”

Yhdysvalloissa Anderssonia markkinoitiin 1950-luvulla ”tuhmana seksipommina”, ja Bergmania skandaaliohjaajana.

Kysyttäessä aiheuttiko hänen maineensa negatiivisia reaktioita, Andersson vastaa: ”Minusta ehkä luultiin, että olin yksityiselämässäni sellainen, mutta en ollut. Kuten olen aiemminkin sanonut: halusin aina olla vapaa nainen ja tahdoin tehdä mitä halusin ja teinkin. Olen tehnyt pikku tytöstä lähtien sitä mitä olen halunnut.”

Kuin kuvastimessa (1961), jossa Andersson esittää skitsofreenista naista on yksi uran vaikuttavimmista roolisuorituksista.

Kun Bergman lähetti hänelle käsikirjoituksen, Harriet kertoo olleensa onnettomasti naimisissa maanviljelijän kanssa Pohjois-Ruotsissa. Luettuaan käsikirjoituksen hän soitti Ingmarille ja ilmoitti: ”Rakas Ingmar, se on fantastinen käsikirjoitus, mutta liian vaikea minulle”, johon Ingmar vastasi: ”Älä puhu paskaa.”

Andersson kertoo olleensa onnellisempi kuin koskaan tehdessään kyseistä elokuvaa, vaikkakin rooli oli toisinaan vaikea. Hän yritti tiedustella lääkäreiltä skitsofreniasta, mutta taudista ei tiedetty silloin juuri mitään.
”Erityisen haastavaa oli näytellä, minkälaisia ääniä päänsä sisästä kuulee.”

Bergmanin elokuvien lisäksi Harriet on näytellyt lukuisissa Jörn Donnerin filmeissä, kuten Rakastaa (1964), Syyskuinen Sunnuntai (1963), Stimulantia (1967), Täällä alkaa seikkailu (1965). Harriet ja Jörn myös seurustelivat pitkään. ”Hän on mies, jota olen rakastanut eniten. Hän on paras ystäväni”, Harriet kuvaa entistä kumppaniaan.

Näyttelijätär on tehnyt jonkin verran elokuvia Skandinavian ulkopuolella, mutta ei kuitenkaan ollut koskaan kiinnostunut kansainvälisestä urasta. ”Olen liian laiska siihen”. Samasta syystä hän ei ole koskaan ollut kiinnostunut ohjaamisesta – näytteleminen on paljon helpompaa. Hän on tehnyt uransa aikana myös teatteria, mutta sanoo, ettei koskaan ollut onnellinen sen parissa.

”Pidän siitä, että elokuva on ikuista, toisin kuin teatteri.”

Korkeasta iästään huolimatta terävä näyttelijä näyttelee yhä – vastikään hänellä oli pieni rooli ruotsalaisessa televisiosarjassa ja Frida Kempffin tulevassa, vielä nimettömässä lyhytelokuvassa.

Anderssonin on kerrottu olevan meikkaamista vastaan, mitä hän ei täysin allekirjoita
”Meikkaan työskennellessäni, eikä minulla ole mitään meikkaamista vastaan. Yksitysielämässäni en juuri meikkaa, koska tahdon ihoni pysyvän raikkaana.”

Samassa Andersson kritisoi internetiä ja Wikipediaa, koska niissä kerrotaan ihmisistä perättömiä asioita.

Andersson ei omista tietokonetta, eikä häntä kiinnosta mitä ihmiset hänestä puhuvat.

Edelleenkään.