(The Dictator, USA 2012)
O: Larry Charles
N: Sacha Baron Cohen, Anna Faris, Ben Kingsley, Alec Berg, David Mandel, Jeff Schaffer
K 12
Ensi-ilta KE 16.5. 2012
Sacha Baron Cohen ei edelleenkään ole poliittisesti korrekti. Mutta onko hän enää hauska?
Boratin ilmestymisen aikaan vuonna 2006 Sacha Baron Cohen oli kutakuinkin maailman hauskin mies. Ali G:nä pinnalle nousseen hävyttömän koomikon piilokameratyyli tuntui aidosti uskaliaalta, haastavalta ja vaaralliselta. Ja se sai ulvomaan naurusta. Samalla tyylillä tehty Bruno (2009) oli jo pikkaisen vaisumpi, arvattavampi, ja näytellympi, pikkaisen vähemmän hauska.
Sacha Baron Cohenin ja ohjaaja Larry Charlesin uutuus Diktaattori onkin sitten jo aidosti erilaisten haasteiden edessä. Kuten tunnettua, Cohen jo aivan liian tunnettu koomikko vedättääkseen piilokameratyyliin yhtään ketään. Kuvitteellisen Wadiyan valtion Gaddafi -tyylisestä itsenvaltiaasta kertova komediarevittely yrittääkin yhdistää Cohenin aiempien elokuvien mitäänkumartamattoman räävittömyyden nyt perinteisessä mielessä käsikirjoitettuun ja näyteltyyn komediaan.
Noin vartin kuluttua elokuvan alkamisesta joutuu tekemään hirvittävän huomion. Tämä ei ole naurattanut vielä kertaakaan, ei edes hymyilyttänyt. Eksentrinen, juutalaisia ja länsimaita vihaava, naisia halveksuva bling-bling -diktaattori osoittautuukin aika hemmetin vaikeaksi parodioitavaksi. Gaddafien, öljysheikkien ja Saddamien kieroutunutta maailmankuvaa on hankala lyödä yli, koska se on jo itsessään niin far out. Diktaattorin alkupuoli, Cohenin tekoparrassaan näyttelemän Kenraaliamiraali Aladeenin esittelyvaihe lähinnä kuivaa kurkun. Yritys härskiin ylilyöntiin on kova, mutta huono maku tuntuu väärällä tavalla huonolta. Monin paikoin on todella vaikea olla tulkitsematta vitsejä ihan perusrasistisiksi (tiedän, Cohenin komiikka on toki aina pelannut tällä rajankäynnillä).
Diktaattorin onneksi meno paranee juonen kuljetettua Aladeenin New Yorkiin, korvattua kenraaliamiraalin kaksoiolennollaan, ja heitettyä oikean diktaattorin peitetyöhön brooklynilaiseen feministiseen vegaanipuotiin. Nyt Cohen on oikealla tavalla omillaan. Kulttuurien törmäyksestä alkaa vähitellen syntyä aitoa hauskaa. Diktaattori ei missään vaiheessa lähde Boratin tai edes Brunon veroiseen lentoon, mutta jatkuva alatyylisen huumorin vyöry voittaa lopulta puolelleen.
Chaplin Diktaattoria lainaava juonenkuljetus tuo Cohenin hallitsijahahmoon ripauksen inhimillistä lämpöäkin. Se on hyvä idea. Liekö tässä se suunta, mihin Cohenin kannattaisi komiikkaansa jatkossa viedä? Uudistamista miehen formula joka tapauksessa alkaa kaivata.