Sylvi katsoi muutaman, enimmäkseen hyvän tarjokkaan tänään perjantaina alkavan Espoo Cinen ohjelmistosta.
AMOUR
(Ranska – Saksa – Itävalta 2012)
O: Michael Haneke
N: Jean-Louis Trintignant, Emmanuelle Riva, Isabelle Huppert
K12
Itävaltalainen käsikirjoittaja-ohjaaja Michael Haneke on esitellyt julmuutta, jolla ihmiset toisiaan kohtelevat. Oli kyse sitten kylän lapsista, täydellisistä tuntemattomista tai omasta perheestä, empatian puute riivaa hahmoja hänen elokuvissaan.
Espoo Cinén avajaiselokuva eroaa näistä teoksista: se esittelee kyllä suurinta julmuutta, mutta myös suurinta rakkautta.
Georges (Jean-Louis Trintignant) ja Anne (Emmanuelle Riva) ovat soitonopettajan töistä eläköitynyt pariisilaispari, joka nauttii kulttuurista ja elää mukavaa elämää. Kunnes eräänä aamuna Anne saa sairaskohtauksen. Pian pettävät raajat, sitten puhe. Pikkuhiljaa koko keho alkaa antaa periksi.
Satunnainen väkivalta on pientä rappeutumisen kauhujen rinnalla. Ne tuntuvat todellisemmilta – eivätkä varmasti vähiten 70-vuotiaalle Hanekelle itselleen. Lähes kokonaan pariskunnan asuntoon sijoittuva draama on lähes piinallisen verkkainen kuvatessaan Annen luisumista lähemmäksi kuolemaa ja Georgesin jatkuvaa huolenpitoa. Sairastamisen ja hoitamisen raskautta korostavat entisestään kerronnan niukkuus ja klaustrofobinen miljöö.
Vaikuttava elokuva on omiaan herättämään katsojassa kytevän kuolemanpelon. Useimmat meistä kuitenkin jakavat tavalla tai toisella Annen kohtalon. Tämän kauemmaksi eskapismista on vaikea päästä.
Haneken edellinen elokuva Valkoinen nauha voitti kolme vuotta sitten Kultaisen palmun Cannes’ssa. Amour voitti saman palkinnon tänä vuonna.
Pe 17.8. 18.00 Tapiolasali
Kaisu Tervonen
I, ANNA
(Englanti 2012)
O: Barnaby Southcombe
N: Charlotte Rampling, Gabriel Byrne, Eddie Marsan, Jodhi May, Ralph Brown.
Esikoisohjaaja Barnaby Southcomben nykyhetken Lontooseen sijoittuvassa noir-muunnelmassa Gabriel Byrnen esittämä eroa tekevä murhatutkija kiinnostuu rikospaikan välittömässä läheisyydessä kohtaamastaan naisesta (Charlotte Rampling). Katsojalle paljastetaan tämän Annan olleen murhapaikalla murhan tapahtuessa, mutta miten lemmenyö oikein lopulta kääntyi verityöksi? Ja jatkaako Byrne ihmeellistä kiehnäämistään pitkäänkin?
I, Annan juoni ei nouse elämää suuremmaksi, mutta Southcomben miellyttävän tunnelmallisella elokuvalla on paljon puolellaan. Ben Smithardin kuvaus tallentaa niin Lontoon karunkarismaattiset kerrostalolähiöt, yökahvilat kuin Cityn pilvenpiirtäjätkin. Richard Hawleyn upeat laulut lisäävät elokuvan raukeimpiin kohtauksiin sähköistävää draaman tuntua. Ohjaajan äiti Rampling on loistava tavanomaista paljon hauraampana, mutta silti tunteensa kummallisen hyvin kätkevänä femme fatalena. Byrnen tehtäväksi jää näyttää harmaalta ja rypistää otsaansa, mikä sujuu häneltä tietenkin erinomaisesti.
LA 18.8. 20.00 Tapiolasali, SU 26.8. 16.00 Bio Rex Sello
Manu Haapalainen
LAITTOMAT
(Lawless, USA 2012)
O: John Hillcoat
N: Tom Hardy, Shia LeBeouf, Jessica Chastain, Guy Pearce, Gary Oldman, Mia Wasikowska, Jason Clarke
K16
Syyskuun alussa teatterikierrokselle lähtevä veljesdraama on täynnä kotipolttoisesta tentusta ja testosteronista juopunutta kukkoilua, mutta myös samasta lähteestä ammentavaa huumoria. Kolmen veljeksen sarja ylpeilee kieltolain aikaan Virginian takamailla kuolemattomien miesten maineellaan. Siitä ei ole haittaa myöskään heidän viinatrokaribisneksessään.
Espoo Cinén päätöselokuvan käsikirjoituksen on tehnyt muuan Nick Cave, murhaballadien ja (sydän)veritarinoiden isä. Se pohjaa Matt Bondurantin kirjaan, joka puolestaan kertoo kieltolain aikaisesta tositapauksesta, massiivisesta trokausoperaatiosta, jota Bondurantin isoisä veljineen pyöritti. Elokuvan on ohjannut Caven aikaisemmatkin käsikirjoitukset filmannut John Hillcoat.
Tom Hardy on Bondurantin veljesten pomo, hiljainen ja vahva kaveri. Lihaksena toimii vanhin veli (Jason Clarke) ja perässä seuraa kunnianhimoinen nuorin veli (Shia LaBeouf), jolla on enemmän ideoita kuin älliä. Heidän palvelukseensa astuu kovia kokenut kaupunkilaisnainen (Jessica Chastain) ja heitä vastaan puolestaan asettuu liittovaltion agentti (Guy Pearce).
Pearcen hahmo on miltei sarjakuvamaisen tyylitelty pahis särmikkäine pukuineen ja outoine jakauksineen. Samaa liioittelun makua on hetkittäin Tom Hardyssa, joka vie übermachon hauskan puolelle, mutta muut hahmot edustavat totisempaa linjaa. Elokuvan sävy heittelee väliin holtittomastikin hahmojen myötä.
Epätasaisuuden keskellä elää kuitenkin oivalluksia. Soundtrackillä muun muassa soiva Velvet Underground on kuin kotonaan Virginian takamailla 1900-luvun ensimmäisillä kymmenillä.
Su 26.8. 20.00 Tapiolasali
Kaisu Tervonen
LOUISE WIMMER
(Ranska 2011)
O: Cyril Menneguin
N: Corinne Masiero, Jerome Kircher, Anne Benoit, Marie Kremer, Jean-Marc Roulot
Corinne Masieron vaikuttavan vähäeleisesti näyttelemä Louise asuu autossaan, sinnittelee hotellisiivoojana, toivoo voittavansa totossa ja haaveilee paremmasta huomisesta. Sitkeästi, vaikka totaainen katkeamispiste on jatkuvasti vain lyhyen askeleen päässä.
Masieron näyttelijäntyö ja ohjaaja-käsikirjoittaja Cyril Mennegunin pelkistetty ote pelaavat hienosti samaan maaliin. Vaikka aihe on tärkeä, elokuva ei kuivetu hyvää tarkoittavaksi, helppoa myötätuntoa tavoittelevaksi vähäosaisen pyhimyskuvaksi. Masieron Louise on hankala, oikukas, sulkeutunut, pelottavakin tyyppi – samalla kun hän on sydämellinen, hellä, jopa huolehtivainenkin. Julkisissa vessoissa peseytyvän ja ruokansa buffet-pöydästä varastavan naisen kasvojen valaistuminen toivon herätessä uudesta kämpästä ei kerta kaikkiaan unohdu.
Louise Wimmer ei mässäile vaikeuksilla, ja yhtä lailla toteavana elokuva pysyy toiveikkainakin hetkinään. Ehdottomasti katsomisen arvoinen festivaalitärppi.
TI 21.8. 17.00 Bio Rex Sello, TO 23.8. 21.00 Bio Rex Sello, PE 24.8. 16.45 Tapiolasali.
Manu Haapalainen
IN DARKNESS
(W ciemnosci, Puola, 2011)
O: Agnieszka Holland
N: Robert Wieckiewicz, Kinga Preis, Agnieszka Grochowska, Maria Schrader.
Pikkukiero pikkuhuijari Leopold Socha näkee tilaisuuden tienata natsimiehityksen aikana vähän ylimääräistä, tai vähän enemmänkin. Juutalaisillahan kai on varakkuutta, ja nyt heidän on joko painuttava piiloon, lähettävä keskitysleiriin tai tultava tapetuksi julmassa summanmutikassa.
Kaikeksi onneksi Leopold huoltaa työkseen Lwowin kaupungin viemäriverkostoa. Noin tusinan ”onnekkaan” juutalaisen ryhmä saa mahdollisuuden piileskellä pimeässä kaupungin alla, Leopoldin suojeluksessa.
Huimaan tositarinaan perustuva suurehko tuotanto sai ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden, ja pientä tärkeän, vakavan ja pitkän elokuvan painolastia puolalaisen elokuvan suuruuksiin kuuluvan Agnieszka Hollandin filmissä onkin. Natsien arkkityyppisen pahuuden osoittaminen julmuudella julmuuden perään käy aika raskaaksi, mutta pimeydessä piileskelevät juutalaiset kuvataan mielenkiintoisemmin, ristiriitaisena, rakkauksien ja riitojen vankeudessakin repiminä kokonaisina ja lihallisina ihmisinä.
Kaikkein kiinnostavinta on viemäritarkastajan itsensä kasvu rahanahneesta hyväksikäyttäjästä ”omien” juutalaistensa lähes filantrooppiseksi hyväntekijäksi. Miehittäjien, kollaboraattorien ja työtoverien ristipaineessa luoviminen tuottaa elokuvan jälkipuoliskolla muutamankin riipaisevan mahdottoman moraalidilemman.
SU 19.8. 18.00 Louhisali
Manu Haapalainen
DIE WAND
(The Wall, Itävalta/Saksa 2012)
O: Julian Pölsler
N: Martina Gedecke
Nainen matkaa lomalle vuoristomökkiin ja huomaa lomansa muuttuvan painajaiseksi, kun salaperäinen näkymätön seinämä ilmestyy mökin ympärille estäen häntä poistumasta. Koko muu maailma vaikuttaa pysähtyneen niille aloilleen. Nainen yrittää sopeutua tapahtuneeseen koiransa sekä paikalle osuneiden lehmän ja kissan kanssa.
Marlen Haushoferin jo 1960-luvulla ilmestyneeseen ja tuolloin suomennettuunkin romaaniin perustuva elokuva vakuuttaa hypnotisoivan rauhallisella kerronnallaan. Elokuva korostaa kirjallisia lähtökohtiaan – ääniraidalla kuullaan lähes pelkästään naisen monologia -, mutta se ei tunnu missään vaiheessa pelkästään kirjalliselta. Yksinkertaisissa kuvissa on jännitettä, maisemat ovat välillä pakahduttavan kauniita, mutta eivät koskaan pelkästään kauniita. Bachin sellosävellykset tuovat moniin kohtauksiin yksinkertaista, lähes bressonilaista pyhyyttä.
Pyhyyttä on myös keskeisessä teemassa: ihmisen paikka maailmassa. Nainen alkaa kokea olevansa ainoa turha olento idyllissä, joka seinämän sisälle muodostuu. Välttämättömästä metsästyksestä muodostuu eettinen ongelma.
Parissa kohdassa elokuva tuntuu jumittuvan paikalleen ja naisen monologi alkaa toistaa itseään, mutta sitten jännitteet taas kiristyvät. Lopussa tulee suurin yllätys.
Elokuva jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa, eikä vähiten Muiden elämästä tutun Martina Gedeckin sisäistyneen roolisuoristuksen takia.
MA 20.8. 19.00 Tapiolasali, SU 26.8. 16.30 Louhisali
Juri Nummelin
17 FILLES
(17 Girls, Ranska 2011)
O: Delphine ja Muriel Coulin
N: Louise Grinberg, Juliette Darche, Roxane Duran, Esther Garrel, Noémie Lvovsky
Bretagnelaisessa pikkukylässä ei ole erityisen paljon tekemistä lukiolaistytöille. Camille tulee raskaaksi harrastettuaan seksiä kerran. Reaktio kavereiden keskuudessa on odottamaton: muutkin innostuvat kokeilemaan ja yksi toisensa jälkeen tytöt pamahtavat paksuksi, kunnes luku on huima seitsemäntoista.
Kaikki ei tietenkään mene aivan putkeen. Jotkut ovat valmiita maksamaan pojille siitosorina toimimisesta, yksi potkitaan kotoaan tilapäisesti ulos. Toinen on valmis huijaamaan kanssasisariaan vain kuuluakseen joukkoon. Nimettömät vanhemmat ja koulun henkilökunnan jäsenet ovat voimattomia puhuvia päitä, jotka kokoontuvat keskustelemaan ja paheksumaan, mutta voivat lopulta tilanteelle hyvin vähän.
Tytöt itse fantasioivat utopistisesta yhteisöstä, jossa he kaikki elävät saman katon alla ja samanikäiset lapset leikkivät harmonisesti keskenään. Unelmana se hitsaa tytöt yhteen tiiviimmin kuin mikään muu asia tuossa iässä voisi, sillä kyse on ajatusmaailman itsenäisyyden lisäksi oman ruumiin haltuunottamisesta ja hallinnasta.
Tunnelmaltaan, rytmitykseltään ja näyttelijäsuorituksiltaan erittäin ranskalainen draamaelokuva perustuu amerikkalaisperäiseen, 2000-luvun tositapahtumaan. Näkemättä tapahtuneesta tehtyä amerikkalaista televisioelokuvaversiota, voi sanoa siirron Bretagneen tehneen tarinalle vain hyvää. Silti 17 Girls on valitettavasti yhden idean elokuva, ja lumipalloilmiön vaikutuksista ja taitavasta näyttelijäensemblestä huolimatta melko tylsä.
SU 19.8. 12.00 Kino Tapiola, TO 23.8. 19.00 Bio Rex Sello, SU 26.8. 14.00 Bio Rex Sello
Johanna Siik
A MOI SEULE
(Coming Home, Ranska, 2012)
O: Frédéric Videau
N: Agathe Bonitzer, Reda Kateb, Hélène Fillières
John Fowlesin romaani Neitoperho (1963) ja William Wylerin siitä ohjaama elokuva (1965) olivat selvästi edelläkävijöitä. Viime vuosina on nimittäin tehty paljon elokuvia traagisista kohtaloista, joissa ihmistä pidetään vankina ilman mitään kunnollista syytä. Uusin – ja yksi parhaista – tulokas on Frédéric Videaun ohjaama A moi seule, jonka alussa vangitsija, karun näköinen keski-ikää lähestyvä mies, päästää nuoren naisen karkaamaan isosta talosta jossain Ranskan maaseudulla.
Tarinaa seurataan sekä nykyajassa, jossa tyttö yrittää selvitä psykiatrien ja hämmentyneiden vanhempiensa avulla, että menneisyydessä, johon kurkistetaan takaumien avulla. Tyttö on joutunut kasvamaan naiseksi kellariin vangittuna.
Videaun visuaalisesti ja kerronnallinen rauhallinen elokuva on viisaasti vaiti motiiveista. Se lisää jännitettä, sekä katsojan mielessä että henkilöiden välillä. Mikään ei ole selvää – eikä varsinkaan itsestäänselvää – vielä elokuvan loputtuakaan.
Sinänsä elokuvan lopetus tuntuu hiukan antikliimaksilta, koska se jättää niin paljon auki. Mutta ehkä parempi näin, nyt katsoja tuntee edes jonkinlaisen toivon kipinän.
LA 18.8. 12.00 Tapiolasali, TI 21.8. 19.15 Louhisali
Juri Nummelin
KUVAT: ESPOO CINE