Tekijä: Renee Franklin

(Life of Pi, Yhdysvallat – Kiina 2012)
O: Ang Lee
N: Suraj Sharma, Irrfan Khan, Rafe Spall
K12
Ensi-ilta 21.12.2012

  

Tiikeri, gorilla, seepra, hyeena ja ihminen ­- kuka ei kuulu joukkoon?

Ang Lee on hypännyt 3D-junaan monien muiden nimekkäiden ohjaajien vanavedessä. Sille on painavat perusteet.

Aivan kuten miehen aiemmissakin elokuvissa, homolänkkärissä Brokeback Mountain tai wuxiadraamassa Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme, tarina asetetaan laajaan maisemaan. Piin elämässä maisema on vielä laajempi kuin preeria tai kiinalaiset aavemetsät, tuo maisema on päättymätön valtameri.

3D-tekniikka, tehostevelhojen taidonnäytteet ja komea kuvaus tuovat hetkittäin mieleen valkokangasversion parhaista Avaran luonnon -dokumenteista. Eikä tämä ole tarkoitettu moitteeksi. Kiehtovampaa taustaa saa hakea. Mutta elokuvan nimihahmon Pi Patelin (Suraj Sharma) näkökulmasta kyseessä ei ole pelkkä tausta. Valtameri on olosuhde.

Pi Patel kasvaa Intiassa, jossa hänen isänsä omistaa eläintarhan. Kun Pi on teini-iässä, hänen vanhempansa kertovat perheen muuttavan Kanadaan. Laivamatkalle lähtee mukaan osa eläimistä, joita odottaa uusi koti Pohjois-Amerikassa. Niin eläimet kuin ihmisetkin jäävät kuitenkin matkan varrelle. Yöllä koittaa myrsky, joka kaataa laivan. Sattuman kautta Pi löytää suojan pelastusveneestä ainoana ihmisenä. Vaan ei ainoana eläimenä, sillä samaan veneeseen on tunkenut hyeena, seepra, tiikeri ja gorilla.

Yann Martelin romaaniin pohjaava Piin elämä on selviytymistarina, jota Pi kertoo kirjailijalle (Rafe Spall) vuosikymmeniä myöhemmin. Rakenne on lainattu kirjasta, mutta kehystarina ei tunnu elokuvassa yhtä luontevalta. Se tarjoaa kuitenkin hengähdystauon juonilinjasta, joka on pohjimmiltaan yksitoikkoinen: Pi selviää päivästä päivään, viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen merellä pedon kanssa.

Ang Lee ja käsikirjoittaja David Magee ovat kuitenkin löytäneet jumitilanteesta sävyjä – aivan kuten merestäkin. Tarjolla on jännittäviä tilanteita, tunteisiinvetoavan kauniita kuvia sekä mieltäylentävä selviytymistarina, mutta myös yli kaksituntinen istumarupeama yhden nuorukaisen ajelehtimista seuraten. Vaikka lopussa vihjataan siihen, että valkokankaan tapahtumat ovat fantastinen versio totuudesta, ei tylympi totuus tuo elokuvaan uusia tasoja. Se on pelkkä jippo, hauska ajatusleikki tai hetkellinen a-haa-elämys, pisara seikkailuntäyteisessä meressä.

(Les saveurs du palais, Ranska 2012)
O: Christian Vincent
N: Catherine Frot, Jean d’Ormesson, Arthur Dupont
Ensi-ilta 28.12.

  

Ranskalaiselokuva suhtautuu ruokaan kuin se olisi fetissi – ja onhan se.

Danièle Delpeuchin tarina on melkoinen. Omalla maatilallaan ranskalaista ruokakulttuuria vaalinut ex-pariisilainen houkuteltiin tummapukuisten miesten toimesta takaisin maan pääkaupunkiin. Itseoppinut kokki sai paikan presidentti François Mitterrandin henkilökohtaisena keittiömestarina tämän toisella kaudella.

Delpeuchin tarina on kääntynyt valkokankaalle laatuohjaaja Christian Vincentin (mm. Ero, Lapset) toimesta. Danielen nimi on vaihdettu Hortense Laborieksi, ja häntä näyttelee Catherine Frot. Aivan kuten todellisuudessakin, palatsin muonituksesta on aiemmin kokonaan vastannut miehiä kuhiseva haute cuisine –keittiö, kunnes seurueeseen astuu Mitterrandin (Jean d’Ormesson) yksityisaterioista vastaamaan tullut Hortense. Hän saa oman pikku keittiön sekä kokkinuorukaisen Nicolas’n (Arthur Dupont) avukseen ja keittiömachot vastaansa.

Ranska on esitetty kulinaristien maana myös tänä vuonna ensi-iltansa saaneessa Le Chef – rakkaudesta ruokaan ja ranskalaista keittiötä juhlittiin myös Meryl Streepin tähdittämässä Julie & Juliassakin. Mutta kumpikaan ei suhtautunut ruokaan sellaisella hellyydellä kuin Haute cuisine. Kun Hortense leikkaa presidentin iltapalaleivälle anteliaasti tryffeliä, yleisössä kuuluu ihastunut huokaus. Ruuan ääreen hanakasti asettuva kamera tuntuu jakavan tunteen.

Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa. Lähempänä nykyaikaa ollaan kehystarinassa, jossa Hortense on ottanut vastaan paikan ranskalaisen tutkimusaseman kokkina Antarktiksella. Siellä vieraileva toimittaja saa vihiä naisen aiemmasta presidentillisestä pestistä ja yrittää saada tätä avautumaan kameralle. Ohjaaja Vincent ei kuitenkaan alennu itkettämään Hortensen kokemalla kohtelulla tai nostamaan tätä kulinarismin puolijumalaksi. Kerronta revittelee ainoastaan ruokakuvien kohdalla.

Kaikesta paistaa kuitenkin läpi tinkimätön ammattiylpeys. Catherine Frotin moitteettomasti näyttelemä Hortense käyttää parhaita tuottajia ja viitseliäitä työtunteja luodakseen yltäkylläisiä luomuksia, jotka uhmaavat sekä keittön budjettia että ravintoneuvojan ohjeita.

Tarjolla on ammattitaidolla työstetty elokuva ammattitaidosta. Tämän jälkeen hävettää syödä eineksiä.

(Suomi 2012)
O: Lauri Maijala
N: Joonas Saartamo, Santtu Karvonen, Johannes Holopainen, Krista Kosonen
K16
Ensi-ilta 28.12.
 

  

Oma pullo mukaan.
 
Minusta tuntuu, että Juoppohullun päiväkirja oli aina tarkoitettu elokuvaksi. Sen verran hyvin on Juha Vuorisen kännieepos kääntynyt valkokankaalle. Absurdit häivähdykset ovat kasvaneet hurmoksellisiksi kohtauksiksi, joissa räkä sekoittuu riemuun ja väkivalta veljeyteen. Elokuviin kannattaa vaivautua, vaikka kirjasta ei olisi niin välittänytkään.

Keskushahmo on Helsingin Kalliossa majaileva Juha Berg (Joonas Saartamo), toivoton alkoholisti, elämäntapadeeku, tuurijuoppo ja pullopetteri. Hänen ystäväpiirinsä on kapea; se käsittää lähinnä hellämielisen Kristianin (Santtu Karvonen) sekä tämän toverin, nihilisti Mikaelin (Johannes Holopainen). Horisontti laajenee, kun Berg tapaa AA-kerhon kokouksia vetävän Tiinan (Krista Kosonen), uskiksen, jolla on märkä menneisyys itselläänkin.

Rooleihin on löydetty kasvoja, jotka eivät pelkää kasvojensa puolesta. Saartamo henkilöi täydellisesti tyypin, jonka jutuille kapakassa nauraisi, vaikka ne eivät olisi hauskoja. Sen verran pelottavasta seuramiehestä on kyse. Karvonen herättää kieroutuneen hoivavietin kenessä tahansa, kun taas Holopainen inhonsekaisen hämmennyksen. Kosonen taas taitaa tasapainon makean ja tulisen välillä.

Yhtä oikeassa roolissa on käsikirjoittaja ja esikoisohjaaja Lauri Maijala. Hän revittelee jo valmiiksi roisilla materiaalilla siihen malliin, että heikompia hirvittää, siitäkin huolimatta että panokohtauksia on leikattu rajusti. Elokuvakerrontakin saa hetkittäin kyytiä, kun kameran näkymä heijastuu pupun silmästä tai kun todellisuus saa fantasian sävyjä. Välillä sirkusmaista meininkiä alleviivataan liikaakin, etenkin musiikilla.

Moraalia tai sen puutetta ei tässä olla tunkemassa katsojan kurkusta alas. Sisältö on pelkkää känniveijarointia, tosin isolla asenteella. Ainoastaan loppulaulu tuo pitkittyneeseen perjantaihin ironisen sävyn.

(Lo imposible, Espanja 2012)
O: Juan Antonio Bayona
N: Naomi Watts, Ewan McGregor, Tom Holland
K12
Ensi-ilta 4.1. 2012

  

Koskettaako tsunami enemmän, jos aallon alle jää Naomi Watts?

Katastrofielokuvan alkuperäisnimi tarkoittaa mahdotonta. Siltä alkuasetelma vaikuttaakin, ainakin jos odottaa onnellista loppua. Kyseessä on tositarina vuoden 2004 tsunamista. Viisihenkinen perhe lomaili Thaimaan rantakohteessa, jonka meri ahmaisi kitaansa ja sylkäisi ulos.

Maria Bennett (Naomi Watts) ja Henry Bennett (Ewan McGregor) ovat mukava pariskunta, jolla on kolme poikaa. Koko perhe hengaa lomakohteen uima-altaalla, aivan rannan vieressä, kun valtava vesimassa vyöryy heidän päällensä. Määrittelemättömän ajan jälkeen Maria ja vanhin poika Lucas (Tom Holland) havahtuvat kohti mannerta hyökyvästä vedestä ja ponnistelujen jälkeen löytävät toisensa. Mutta välittömän uhan väistyttyä he ovat edelleen kaksin, pahasti haavoittuneita ja epätietoisia muun perheen kohtalosta.

Espanjalaisen Juan Antonio Bayonan (Orpokoti) ohjaama katastrofidraama kuljettaa katsojan uskomattoman lähelle tuhon tuntua. Vielä likemmäksi joutuvat näyttelijät, jotka vaikuttavat kirjaimellisesti huuhtoutuvan vesimassan mukana, paiskautuvan vedessä lojuviin romuihin ja haukkovan henkeään. Tehosteet ovat harvoin paremmassa käytössä.

Tähtien käyttäminen koskettavan tositarinan rooleissa on sen sijaan kaksipiippuinen juttu. Naomi Wattsin raahautuessa läpi rojuvellin hänen takareidestään roikkuu valtava, verinen palkeenkieli. Se on erityisen vaikuttavaa, koska saman reiden on valokuvissa nähnyt verhoutuneena Valentinoon tai Calvin Kleiniin. On traagista, että tuo hyvään tottunut Hollywood-jalka kokee noin kovan kohtalon. Se itkettäisi, vaikka asialla ei olisi mitään tekemistä tavallisen perheenäidin tarinan kanssa. Eikä sillä enää juuri olekaan.

Mutta hyvää työtä näyttelijät toki tekevät. Suoraviivainen elokuva antaa saman tilan Wattsin tuskaisille kasvoille kuin upeille mutta väkivaltaisille luontokuville. Ja koska kyseessä ovat juuri Wattsin kasvot, katsoja uskaltaa heittäytyä niiden tuskaan mukaan: tähden jalkaa voidaan ehkä murjoa, mutta ei kai häntä sentään tapeta.

Siinä missä tavallisille ihmisille tapahtuvat katastrofit tuntuvat järjettömiltä, valkokankaalla  tragedioilla on yleensä tarkoitus. Niin tälläkin. Koettelemuksen jälkeen ydinperhe on entistä vahvempi ja ihmiset avuliaampia. Sanomassa ei ole mitään yllättävää, mutta kuitenkin jotain kaunista.

(Finding Nemo, USA 2003/2012) O: Andrew Stanton, Lee Unkrich N: Tom Pöysti, Ona Kamu, Samuel Anttila, Seppo Pääkkönen, Pertti Koivula K7/K4

Ensi-ilta 21.12.2012

  

3D-versio ei muuta olennaista. Nemoa etsimässä on yhä koko perheen animaatioiden eliittiä.

Tällaisen aikuisen elokuvaharrastajan ja -kriitikon on hiukan vaikea olla innoissaan näistä uuden 3D-teknologian mahdollistamista uusintaensi-illoista sun muista kierrätyksistä. Jonkun Titanicin 3D-versio oli yksinkertaisesti tarpeeton, kauhugenressä taas tuleva Texas Chainsaw 3D on vastenmielinen useammalla tasolla kuin tässä Nemo-arvion yhteydessä on tarpeen luetella. Jos ideoiden puutteessa riutuvalta elokuvateollisuudelta jotain ei olisi kaivannut, niin vielä yhtä tekosyytä vanhojen hittien kierrättämiseen.

Vaan ehkä tilanne rauhoittuu. Mikään jättihitti ei esimerkiksi tämä Pixarin (eli nykyään Disneyn) kolmiulotteinen Nemoa etsimässä -uudelleenjulkaisu ole Amerikassa ollut, minkä ei oikeastaan pitäisi yllättää. Eiköhän moni perhe kuitenkin tyydy siihen moneen kertaan katsottuun ja rakastettuun dvd:hen. Näin varmasti Suomessakin.

Mitä itse elokuvaan tulee, niin mahtavahan se on, oli ulottuvuuksia sitten kaksi tai kolme. Äitinsä jo aiemmin menettänyt vuokkokala Nemo joutuu kalastajien saaliiksi ja vangiksi viheliäiseen akvaarioon Sydneyn kaupungin sataman tuntumaan. Rakastava (joskin pelokas) isä Marlin lähtee yksinkertaisen ystävänsä Dorin kanssa hurjapäiselle pelastusretkelle halki Tyynen valtameren.

Sanoman, jännityksen ja hauskanpidon yhdistäminen on perheanimaatioden peruskauraa, mutta Nemoa etsimässä tekee hommansa hienosti. Totta kai ajatukset kaiken elämän kunniottamisesta ja kalojen hyötykäytön (syömisen, akvaarioon laittamisen) vahingollisuudesta ovat mukana pikkaisen vitsillä, mutta ei niitä negatoimaankaan pysty. Olen varma, että monikin lapsi on katsonut akvaariotankkiaan Nemon nähtyään aika toisella silmällä.

Perhedynamiikan tasolla Nemo taas on peräti äärimmäinen painajainen. Ensin menee vaimo, sitten Marlin-parka menettää vielä poikansakin. Perheen yhdistävä pelastusmissio voisi olla sietämättömän pateettinen, mutta sellaiselta pelastaa äkkiväärä, Pixarin hiteille ominainen huumori.

(Playing For Keeps, USA 2012) O: Gabriele Muccino N: Gerard Butler, Catherine Zeta-Jones, Uma Thurman, Jessica Biel, Dennis Quaid K7

Ensi-ilta 21.12.2012

  

Liian kiltti romanttinen komedia yrittää kertoa futistähden tuhosta ja noususta.

George Dryer (Gerard Butler) on ex-futari ja ex-supertähti, jolla voisi mennä paremminkin. Mies asuu vauraan kartanonomistajan talonmiehen asunnossa, välttelee vuokranmaksua, juo kaljaa, muistelee suuruutensa päiviä ja koittaa epätoivoisesti saada kasaan demonauhaa urheilukanava ESPN:lle, hän kun haluaisi television jalkapallokommentaattoriksi.

Toisaalta Georgella voisi mennä huonomminkin. Vaikka hän on eronnut elämänsä naisesta ja edelleen toivoton myöhästelijä ja sählä, suhde ex-vaimon (Jessica Biel) kanssa hankittuun poikaan on kunnossa. Pojan futisharrastuksen (kuinkas muuten) kautta George alkaakin ajautua oikemmille urille, aluksi pojan junnujoukkueen valmentajaksi, entisen kelvottoman nahjuksen tilalle.

Seuraa kaikenlaista ihmissuhdesäätöä ja suhteenpoikasta, sillä vaikka George on pikkaisen deekiksellä, hän on silti kaikkien futisäitien mielestä yhä tosi hottis (Gerard Butler), ja ehkä hän saattaisi vielä olla hottis (Gerard Butler) sen aikanaan pettämänsä elämänsä naisenkin mielestä, kuka tietää.

Jos italailaisen Gabriele Muccinon Amerikoissa ohjaaman romanttisen komedian olisi tavanomaisuuden suosta jokin pelastanut, se olisi voinut olla pureva ja virkistävä särmikkyys. Rakkauden pelikentälle tekee yksinomaan huonoa elokuvan pumpulinpehmeä kiltteys. Georgella on menevinään huonosti, hän on olevinaan huonosti käyttäytyvä renttu, hän on olevinaan vaikeuksissa naistensa kanssa. Muttei hänellä mene, eikä hän ole. Rakkauden pelikenttä pitää varsinkin alkupuolellaan isoa meteliä kerrontansa keskeisestä konfliktista (rappio-Georgen pyrkimyksestä kaidalle tielle), mutta kaikki on alusta loppuun itsestään selvää, liian moneen kertaan nähtyä ja keinotekoisen tuntuista.

Lisäksi on pakko ihmetellä Rakkauden pelikentän naiskuvaa. Exästä ei juonipaljastusten välttämiseksi enempää, mutta Georgen futisäidit ovat järjestään kevytkenkäisiä, omistuksenhaluisia, hyväksikäyttöön taipuvaisia tai ainakin hyväksikäytettäväksi taipuvaisia. George taas esitetään hiukan liian kilttinä reppanana, oikeastaan uhrina, joka ei vain osaa sanoa ei. Millekään tai kellekään.

Pisteet sentään Georgen futisuran huippuhetkien uskottavasta, viihdyttävästä ja taidokkaasta esittämisestä.

(Suomi 2012) O: Jarmo Lampela N: Juha Kukkonen, Iina Kuustonen, Noora Geagea, Pihla Penttinen, Aarni Kivinen K 12

Ensi-ilta 4.1.2012

  

Jarmo Lampelan paluuelokuva on ylipitkä mutta kiinnostava kirjailijakuvaus.

Kotimainen elokuva ei varsinaisesti pursuile omaäänisiä, lahjakkaita tekijöitä. Onkin hienoa, että ohjaaja Jarmo Lampela on palannut pitkän elokuvan ruoriin ensimmäistä kertaa sitten erinomaisen työelämäkuvaus Eilan (2003). Hiukan epäselväksi tosin jää, miksi Lampelan paluutyö on juuri tämä Miesten välisiä keskusteluja, rennosti polveileva mutta osin puuduttavakin kertomus itsensä löytävästä kirjailijasta.

Kari Mairisaari (Juha Kukkonen) on Kalliossa asuva kunnon vanhan liiton boheemitaiteilija ja paskiainen. Hän haistattaa pitkät jos haastattelija ei heti miellytä, hän riiaa nuoria ja vanhempia naisia, hän uhoaa kapakassa itseään isommille, hän käy vittuilemassa ohjaajaystävälleen (Aarni Kivinen) tekstiinsä perustuvan näytelmän harjoituksissa. Selväksi tulee. Paskiainen, mutta jotenkin symppis kuitenkin.

Vähitellen Mairisaaren elontielle kuitenkin kasautuu niin isoja muutoksia, että miehen huomaa muuttuvan. Luottonainen, kustannustoimittaja Koivikko (Rea Mauranen) sairastuu vakavasti, eikä enää pysty takavuosien kaltaiseen älylliseen sparraamiseen. Rakkauselämässäkin on vähän vakavampaa säätöä. Mutta Mairisaari törmää myös elämänsä aiheeseen. Hän alkaa työstää vakavaa ja laajaa romaania Suomeen Jugoslavian haoamissotien aikaan muuttaneen nuoren miehen väkivaltaisesta, täysin käsittelemättä jääneestä sotamenneisyydestä. Tapoihinsa ja kirjoitustyyliinsä jo urautunut taiteilija joutuu pian haastamaan itseään niin Kallion maahanmuuttajapizzamiehiä haastatellessaan kuin Balkanilla matkaillessaankin. Kliseisesti voisi puhua sosiaalisen omatunnon heräämisestä.

Lampelan elokuvan vahvuuksia ovat Juha Kukkosen totaalisen uskottava roolisuoritus Mairisaarena sekä kirjailijaelämän todenmakuinen, mutta kuitenkin hauska ja svengaava kuvaus. Mairisaaren sinänsä kiinnostava muuttuminen on kuitenkin valkokankaalla ihan liian hidas prosessi. Miesten väliset sekä miesten ja naisten väliset keskustelut, pysyvät Lampelan itsensä kirjoittamassa elokuvassa loppuun saakka herkullisina, siis dialogi pysyy, mutta kirjallinen luomisprosessi ei näin pitkän elokuvan pääaiheena kanna loppuun saakka. Mairisaaren sisäisiin monologeihin puutuu. Vaikka kirjailijan sotatraumateoksen kiinnostavaa tematiikkaa pyöritellään hyvin, itse fiktiivisen kirjailijan fiktiivisen tekstin hiomista ei jaksaisi seurata näin pitkään, niin kiinnostavasti ”Mairisaari” ei (runsaiden) näytteiden perusteella sentään kirjoita. Läheskään.

(USA 2012)
O: John Luessenhop
N: Alexandra Daddario, Dan Yeager, Tremaine Neverson, Scott Eastwood, Tania Raymonde
K18
Ensi-ilta 4.1.2012

  

Lopettakaa kauhulämmittelyjen tekeminen. Heti. Ja niiden katsominen. Vaietaan nämä kuoliaaksi, jooko?

Taitaa olla niin, että kun kauhuhahmoista tulee kultti-ikoneita, kauhu kuolee. Ainakin kauhu on muuttanut jonnekin todella kauas teksasilaisesta Newtin pikkukaupungista. Tobe Hooperin nerokkaalle kauhuklassikko Teksasin moottorisahamurhille (1974) on toki tehty kelvottomia jatko-osia ja lämmityksiä jo aiemmin, mutta John Luessenhopin kolmiulotteinen uutuus on koko lajityyppinsä puuduttavimpia ja tyhmimpiä teoksia.

Hooperin elokuvassa pelottavinta oli sen arvaamattomuus. Kauhu ryöpsähti ränsistyneeseen maalaistaloon eksyneiden viattomien retkeilijäteinien niskaan äkkiarvaamatta, selittämättömästi, epäreilusti ja julmasti. Lisäksi Hooperin elokuva oli älykäs ja yhteiskunnallisesti aikansa hermolla, omalaatuinen ja moniselitteinenkin kommentaari maaseutuelinkeinojen kuihtumiseen ja kaupunki-maaseutu -kuilun repeytymiseen radikaalisti entistä leveämmäksi.

Hooperin dementoituneessa tappajaperheessä ei ollut mitään tutustumiseen houkuttelevaa. Jos Teksasin moottorisahamurhia katsoo huolella ja ajatuksella, ei tasan varmasti ala kysellä itseltään että hmmm, mitäköhän sille Leahterfacelle nykyään kuuluu? Nimenomaan tällaisesta lähtökohdasta tämä 3D-päivitys nyt kuitenkin on tehty. Mutta ei se oikeastaan kerrokaan alkuperäisestä Leatherfacesta, se kertoo elokuvanharrastajien jonkinlaisena ikonina tai antisankarina palvomasta kuvasta, johon se ei onnistu pumppaamaan kunnollista sisältöä.

On mekaanisia moottorisahanheiluttelukohtauksia joiden kutsuminen ”rituaalisiksi” riistäisi merkityksen rituaalikäyttäytymisen ikiaikaiselta historialta, on suihkuavaa verta, on leikkautuvaa lihaa ja kohti katsojaa tunkeutuvaa sahanterää. On impotenttia yritystä rakentaa nahkanaamalle ja hänen perheelleen jonkinlainen psykologia ja traumahistoria – sellaisen merkkinä kai talon alta paljastuvaa kauhukitschillä täytettyä luolastoa tulee pitää.

Mutta kaikki on turvallisen tuttua. Vanha kunnon Leatherface, ai ai. Vanha veijari. Sanomattakin on kai selvää, että mistään elokuvamaailman ulkopuolesta Texas Chainsaw 3D kertoo vieläkin vähemmän kuin henkilöidensä muodostamasta  ”mytologiasta.”

Tietty määrä puupäisyyttä ja epäloogisuuksia kuuluu tällaiseen teinikauhuun jo lähtökohtaisesti, mutta jotain rajaa kai siinäkin voisi olla. Texas Chainsaw 3D:ssä sekä retkeilijäteinit että lainvalvojat lähinnä kävelevät haavi auki surman suuhun, poliisitkin parhaimmillaan verilammikoita kännykkäkamerallaan filmaten, samalla suunnilleen nenäänsä kaivaen että mitäs kummaa tämän kellarinoven takana nyt sitten mahtaa olla, jaa-a katsotaanpas.

Ja tätä ei ole tarkoitettu hauskaksi. Leffa on totinen kuin Niinistö uutena vuotena.

Toisin sanoen, eniten tässä elokuvassa vituttaa kaikki. Sekin vituttaa, että ensi vuoden alkupuolella tulee ensi-iltaan ainakin Evil Deadin ja Carrien remaket.

Näkemättä paskaa.

”Friends with Kidsistä on virkistävän vaikea sanoa, mitä se on.”

”Suklaa sulattaa sydämet maistuvassa komediahötössä.”

”Ongelma on sekavassa käsikirjoituksessa, joka ei tiedä, mihin keskittyä”

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.