(Suomi 2012) O: Jarmo Lampela N: Juha Kukkonen, Iina Kuustonen, Noora Geagea, Pihla Penttinen, Aarni Kivinen K 12
Ensi-ilta 4.1.2012
Jarmo Lampelan paluuelokuva on ylipitkä mutta kiinnostava kirjailijakuvaus.
Kotimainen elokuva ei varsinaisesti pursuile omaäänisiä, lahjakkaita tekijöitä. Onkin hienoa, että ohjaaja Jarmo Lampela on palannut pitkän elokuvan ruoriin ensimmäistä kertaa sitten erinomaisen työelämäkuvaus Eilan (2003). Hiukan epäselväksi tosin jää, miksi Lampelan paluutyö on juuri tämä Miesten välisiä keskusteluja, rennosti polveileva mutta osin puuduttavakin kertomus itsensä löytävästä kirjailijasta.
Kari Mairisaari (Juha Kukkonen) on Kalliossa asuva kunnon vanhan liiton boheemitaiteilija ja paskiainen. Hän haistattaa pitkät jos haastattelija ei heti miellytä, hän riiaa nuoria ja vanhempia naisia, hän uhoaa kapakassa itseään isommille, hän käy vittuilemassa ohjaajaystävälleen (Aarni Kivinen) tekstiinsä perustuvan näytelmän harjoituksissa. Selväksi tulee. Paskiainen, mutta jotenkin symppis kuitenkin.
Vähitellen Mairisaaren elontielle kuitenkin kasautuu niin isoja muutoksia, että miehen huomaa muuttuvan. Luottonainen, kustannustoimittaja Koivikko (Rea Mauranen) sairastuu vakavasti, eikä enää pysty takavuosien kaltaiseen älylliseen sparraamiseen. Rakkauselämässäkin on vähän vakavampaa säätöä. Mutta Mairisaari törmää myös elämänsä aiheeseen. Hän alkaa työstää vakavaa ja laajaa romaania Suomeen Jugoslavian haoamissotien aikaan muuttaneen nuoren miehen väkivaltaisesta, täysin käsittelemättä jääneestä sotamenneisyydestä. Tapoihinsa ja kirjoitustyyliinsä jo urautunut taiteilija joutuu pian haastamaan itseään niin Kallion maahanmuuttajapizzamiehiä haastatellessaan kuin Balkanilla matkaillessaankin. Kliseisesti voisi puhua sosiaalisen omatunnon heräämisestä.
Lampelan elokuvan vahvuuksia ovat Juha Kukkosen totaalisen uskottava roolisuoritus Mairisaarena sekä kirjailijaelämän todenmakuinen, mutta kuitenkin hauska ja svengaava kuvaus. Mairisaaren sinänsä kiinnostava muuttuminen on kuitenkin valkokankaalla ihan liian hidas prosessi. Miesten väliset sekä miesten ja naisten väliset keskustelut, pysyvät Lampelan itsensä kirjoittamassa elokuvassa loppuun saakka herkullisina, siis dialogi pysyy, mutta kirjallinen luomisprosessi ei näin pitkän elokuvan pääaiheena kanna loppuun saakka. Mairisaaren sisäisiin monologeihin puutuu. Vaikka kirjailijan sotatraumateoksen kiinnostavaa tematiikkaa pyöritellään hyvin, itse fiktiivisen kirjailijan fiktiivisen tekstin hiomista ei jaksaisi seurata näin pitkään, niin kiinnostavasti ”Mairisaari” ei (runsaiden) näytteiden perusteella sentään kirjoita. Läheskään.