FRIGID ja PAINI: esitystaidetta Helsingin maaliskuussa – Uusi Sylvi

PAINI-työryhmän esitys perustuu kysymykselle, mitä painista jää jäljelle, kun siitä otetaan pois kilpailullisuus ja aggressiivisuus. Vastaus on kosketus.

FRIGIDin alussa taas leikitään hippaa. Kolme miestä kiertää toisiaan näyttämötilassa, ympyrässä istuvan yleisön silmien alla. Leikki muuttuu astetta vaikeammaksi, kun päähineet vedetään silmille. Muut aistit terävöityvät, kun kolmikko tähtää toiset yllättävään kosketukseen.

Maaliskuun alussa viikon sisään Helsingissä sai ensi-iltansa Raekallio Corpin ja Pohjoisen liikkeen FRIGID ja Uuden tanssin keskus Zodiakin PAINI. Sattumaa tai ei, mutta molempien syntymistapa on samankaltainen ja esitykset perustuvat samojen asioiden, kosketuksen, aistimisen ja yhteisöllisyyden, tutkimiselle.

Anna Maria Häkkisen, Lotta Suomen ja Sanna Uuttun koolle kutsuma PAINI on keskenään painikerhossa käyneiden toiminnasta syntynyt esitys. Muuta ei molskilla tapahdu, vaan esityksestä toiseen hieman eri kokoonpanolla toimiva ryhmä painii noin tunnin.

Yksi pari painii koko esityksen keston ajan, muut vaihtuvat. Koreografiaa ei ole, vaikka esitys onkin jaettu musiikilla ja valoilla löyhiin osioihin. Nopeasti kuitenkin käy ilmi, että liikkeellä on kirjoittamattomat säännöt, on painittu ja oltu ihokosketuksessa ennenkin. Ryhmä koostuu teatteritaiteen ammattilaisista ja opiskelijoista. Joidenkin liike on tanssinomaisempaa kuin toisten, toiset taas tarttuvat kehoon urheilullisemmin.

FRIGID on selkeästi kolmen mieskaveruksen juttu. Pyöreä esitystila muistuttaa seinää ja kattoaan myöten telttaa jossain Etelämantereella, lumen keskellä. Oula Kitti, Jarkko Mandelin ja Valtteri Raekallio tappavat aikaa, oleilevat ehkä tutkimusasemalla. Hippaleikki saa rytmitystä kolmikon tuottamasta äänimaailmasta Pekko Käpin kappaleen avittaessa loppuvaiheessa, kun leikki on jo tilanteesta kaukana. Mutta ennen sitä esitystilassa liikutaan, tanssitaan, hypitään, harrastetaan kiipeilyvarusteiden varassa kevyttä akrobatiaa. Kaikki tämä enemmän tai vähemmän improvisoiden.

FRIGID. Kuva Marko Mäkinen.

Mandelin ja Raekallio kertoivat ensi-illassa esityksen jälkeen, että kolmikko on treenannut yhdessä jo vuosia muuten vain, ilman tarkoitusta saada aikaiseksi varsinaista esitystä. FRIGIDistä tuli silti lopputalven harjoituksissa juonellinen, traagisen päätöksen saava kertomus ystävyydestä ja luonnon olosuhteiden ehdottomuudesta. Tutusssa Raekallion teosten hengessä yleisö on osa kokonaisuutta, mutta tällä kertaa pelkkä paikallaan istuminen riittää, vaikka penkit liikkuvatkin.

Myös PAINIa katsoo selkeästi yleisö: me lippumme ostaneet ja painikerholaiset itse, jotka seuraavat muiden liikkumista ja odottaen sitä hetkeä, kun he menevät itse mukaan. Vaikka painitapahtumassa onkin mukana kerrallaan kaksi ihmistä, laajenee se esityksessä usein kolmen hengen aktiksi, kun ulkopuolinen painija päättää tulla kahden muun kosketukseen mukaan omimalla itselleen toisen painijoista.

Kaikki tapahtuu keholla kysyen, kuulostellen, toimien. Jos joku lentää maahan rajummin, varmistetaan, että kaikki on ok. Välillä levähdetään maassa yhdessä mytyssä, loppua kohti useammin. Painiminen on rankkaa. Jo alussa yleisön päästessä sisään esitystilassa haisee hiki.

On sääli, että FRIGIDistä saivat nauttia vain ne nopeat, jotka nappasivat ajoissa lipun kolmeen 3.–5. maaliskuuta Topeliuksenkadun kulttuuritilassa nähtyyn esitykseen. PAINI sen sijaan jatkuu vielä 16. maaliskuuta asti. Ilman FRIGIDinkin näkemistä se antaa varsin hyvän kuvan siitä, mitä Helsingin tanssi- ja esitystarjonnassa tällä hetkellä tarjolla: taitavaa, hallittua ja ihmislähtöistä liikettä, jonka päärytmittäjinä toimivat syvät bassoäänet ja satunnaisesti ilmoille pääsevät ilonpurskahdukset.

Jutun pääkuva: PAINI, Katri Naukkarinen

Anna Maria Häkkinen, esitys, esitystaide, Frigid, Jarkko Mandelin, liike, Lotta Suomi, Oula Kitti, Paini, painiminen, Raekallio corp, Sanna Uuttu, Tanssitaide, Valtteri Raekallio, Zodiak