Anne, Kerttu, Johanna ja Timo muodostavat metallinsekaista hardcorea soittavan bändin Kovaa Rasvaa. Nelikko kiersi lokakuussa Brasiliaa yhdessä kotimaisen Kuoleman sekä paikallisen Armagedomin kanssa. Matkan varrelle mahtui muun muassa liikennekuumotusta, porttola ja punk-siskoja.
15.–16.10.
Vihdoin lentokoneessa. Lento on noin kolme tuntia myöhässä ja rumpalimme Timo sekä Kuoleman jäsenistö tolkuttomassa kunnossa. Kaikki syyttävät lentoyhtiötä humaltumisestaan. Lentokenttävirkailija varoitti metelöimästä, jotta pääsisimme ylipäänsä lennolle; muut matkustajat olivat jo alkaneet pelätä epämääräistä rymyjengiämme.
Seuraavat tunnit tuntuivat loputtomalta piinalta. Pitelin laulajaamme Kerttua kädestä krampinomaisella otteella, yritin katsella muualle ja ajatella jotakin muuta kuin sitä, että olen hallitsemattoman apinalauman kanssa ahtaassa ja tukalassa lentokoneessa, köytettynä omaan tuoliini, tuomittu kuuntelemaan loputonta, sekavaa ja juopunutta kakofoniaa.
Kun vihdoin saavuimme Lontoon Heathrow’n lentokentälle, saimme tietää, että yöpyisimme hotellissa seuraavan yön ja saisimme odottaa seuraavana päivänä iltakymmeneen asti Brasilian koneen nousemista. Saimme siis nauttia päivästä svengaavassa Lontoossa.
Seuraavana aamuna, mahtavan aamupalan voimistamina läksimme Lontoon keskustaan seikkailemaan. Meistä muodostui kaksi ryhmää: ryyppyjengi ja nähtävyysjengi. Kaikenlaista ehdimme nähdä: pulleita oravia, nokikanoja, pelikaaneja, mustia joutsenia, mustia variksia ja jonkin mystisen kanalinnun, jolla oli kirkkaanpunainen otsa ja jonka nokka ja jalat olivat isot ja liskomaisen nahan peittämät.
Illalla menimme maanalaisella takaisin lentokentälle ja pääsimme vihdoin Brasilian lennolle.
17.10.
Saavuimme Sao Pauloon varhain aamulla. Odottelimme jonkin aikaa kyytejämme; pientä esimakua liikenteen aiheuttamasta jatkuvasta aikataulujen elämisestä. Ensimmäisen porukan vei Renato (brassibändi Armagedomin laulaja) ja toisen Alex (paikallinen punk-kuski). Päämääränä oli Caffeinas-niminen studio/kimppakämppä.
Perille päästyämme meitä oli vastassa Sick Terrorin basisti Fabio, joka vei osan meistä syömään ensimmäistä açai-annostamme. Açai on terveellinen marja, josta tehdään tuhtia jäädykettä, jota nautitaan banaaninviipaleiden ja myslin kanssa. Se oli tosi hyvän makuista, ravitsevaa ja viilentävää kuumissa olosuhteissa. Fabio kertoi olevansa nykyään Crossfit-harrastaja ja kiinteistövälittäjä.
Iltapäivän kuumat tunnit kuluivat olutta siemaillen ja lainasoittimia viritellen Caffeinella. Kitaristit olivat saaneet Armagedomin kitaristin, Javierin, tyttären vanhan kitaran lainaksi. Kielet olivat ruosteessa, ja kitaristimme Johanna vietti useamman tuskaisen tuokion yrittäen vaihtaa siihen uusia kieliä, joiden virittämisen Floyd Rose -talla ja puuttuva kaulalukko tekivät mahdottomaksi. Olkahihnaakaan ei ollut, mutta Caffeinelta löytyi yksi rikkinäinen, josta jeesusteipillä sai paikattua jonkinmoisen viritelmän.
Pian meidät pakattiin autoihin ja kuskattiin ensimmäiselle keikallemme. Automatkaa oli varmaan pari tuntia. Kun saavuimme pelipaikalle, olin niin väsyksissä ja ryytynyt, ettei minua huvittanut edes mennä lavalle. Väristen näpelöin käkikellon kokoisella esiintymislavalla lainaksi saamiani soittokamoja kasaan. Vieras basso tuntui höyhenenkevyeltä ja jotenkin liian sivistyneeltä verrattuna omaan rohmooni, jota olen Suomessa tottunut runnomaan. En oikein tiennyt, miten suhtautua sen kapeaan kaulaan ja soittajaystävällisyyteen. Sain kuin sainkin pidettyä hermoni ja sormeni kurissa parin ensimmäisen rallin ajan. Setin puolivälissä soittaminen alkoi jo tuntua kivalta.
Rumpujen ja laulun lisäksi lavalle ei kuulunut juuri mitään. Johanna oli saanut viime hetkellä lainattua Javierin oman kitaran, koska kukaan ei saanut hänen tyttärensä kitaraa vireeseen. Javierin Les Paulin itsevirittyvä koneisto tuli enemmän kuin tarpeeseen, sillä kitara katkoi kieliä työkseen kuin teurastaja kanankauloja. Rumpupenkkikin hajosi, mutta onneksi yleisön seasta lavalle purjehti leveä pehmustettu puupenkki. Tunnelma oli mahtava.
Yöllä meidät kuskattiin kämppään, jossa tulisimme viettämään kaikki paitsi yhden yön tällä reissulla. Kämppä on kolmen mukavan ihmisen ja kolmen höpön kissan koti. Se oli viileä ja siisti. Parasta kämpässä olivat kuitenkin asukit Glauber ja Ana – sitä kolmatta emme tavanneet kuin kerran ohimennen – jotka pitivät meistä todella hyvää huolta ja olivat kertakaikkisen valloittavia ihmisiä.
18.10.
Aamu alkoi hienosti hyvin nukutun yön jälkeen. Isäntäväki teki meille aamupalaa: kahvia, aplarimehua, vehnäsämpylöitä, juustoa, kinkkua, hedelmiä – kaikkea! Onnellisina ja intoa täynnä läksimme Glauberin kanssa kävelylle. Näin yhdellä kadunpätkällä melkein kaikki ne kasvit, joita kasvatan omalla ikkunanlaudallani.
Katuja reunustivat värikkäät, vieriviereen rakennetut talot, joista joka toinen oli jokin pikkupuoti, kioski tai autokorjaamo. Autot ajoivat hillittömän lujaa nelikaistaisella tiellä, ja liikennevaloista ehkä joka toinen oli toiminnassa. Kadun ylitys näytti hengenvaaralliselta hankkeelta näin skandinaavin silmin. Selviytymiskeinomme oli ryhmittyminen katua ylittävien paikallisten kannoille siinä toiveessa, että syntyperäinen asukas osaisi laskelmoida autojen yllättävät liikkeet.
Myöhemmin Renato nouti meidät seuraavalle keikalle. Hänen autoonsa ahdattiin kahdeksan ihmistä, myyntitavara-laukut ja soittimet. Renato ajoi tuhatta ja sataa halki Sao Paulon. Oli lauantai, eikä ruuhka ollut kummoinen.
Sählääminen ja kohellus alkoivat heti kuin saavuimme Clash Clubille. Se oli iso ja kaupallisemman oloinen keikkapaikka kuin muut, joissa esiinnyimme kiertueen aikana. Keikkapaikan ulkopuolella oli joukko tummiin pukuihin sonnustautuneita vartijoita.
Olimme vähän myöhässä ja takahuoneessa Javier viritti hermostuneen oloisena Johannalle kitaraa. Meille ilmoitettiin, että soittaisimme 15 minuutin kuluttua. Kello oli aika vähän, eikä meitä paljoa huvittanut mennä valtavalle lavalle rämpyttelemään parille tyypille. Minulla ei edes ollut tietoa, millä bassolla soittaisin. Ongelma ratkesi niin, että lainasin Anthares-orkesterin laulajalta niiden bassoa. Laulaja oli tosi reilu heppu ja Anthares käsittämättömän tiukka thrashmetal-bändi!
Meidän esityksemme oli kaikkea muuta kuin tiukka. Lavalla kuulin taas vain rummut ja Kertun laulun. Setin puolivälissä Javierin lespasta katkesi taas kieli, ja jouduimme odottelemaan hölmön näköisinä lavalla varakitaran noutamista. Johanna sai uuden kitaran, jossa ei kuitenkaan ollut olkahihnaa. Lisää odottelua. Lopulta Caffeinelta löydetty jeesusteipillä korjattu hihna ilmestyi jostain ja soitimme keikan loppuun asti – melkein. Olkahihna katkesi setin loppupuolella, ja annoimme suosiolla periksi.
Paska keikka, vaikka harvalukuinen yleisömme tulikin myyntipöydän ääreen ostamaan paitoja ja levyjä. Viimeisille LP:n havittelijoille jouduimme jo myymään eioota.
19.10.
Kävimme kävelyllä kämppämme lähellä sijaitsevassa valtavassa puistossa, Ibirapuerassa. Lämpömittari näytti 37 astetta. Paikalliset hullut hölkkäsivät ohitsemme muina miehinä. Näimme bambumetsän, ison kalan lammessa, mustan joutsenen ja paljon ihmisiä.
Viiden maissa Renato saapui jälleen alaovelle, ja pakkauduimme pakuun. Suuntanamme oli kaukainen Itapetininga. Ajomatka oli melkoinen: Ensiksi alkoi sataa ja taivaanranta muuttui uhkaavan mustanharmaaksi. Hetken kuluttua alkoi massiivinen salamointi ja tuuli, joka puski korkeaa pakuamme kaikista eri ilmansuunnista. Onneksi kuskimme oli rauhallinen konkari, joka piti koslan hallinnassaan. Matkan aikana puhuimme lähinnä manaateista, kommunisteista ja vuoden 1978 jääkiekon maailmamestaruuskisoista. Kuoleman Ile väitti Neuvostoliiton hävinneen Puolalle 2–1 ja vaahtosi aika kauan jostain sakemannista, jonka nimi kuulosti Erik Kyynhakkaajalta.
Saavuimme Itapetiningaan pienen tienvarsibaarin parkkipaikalle. Baarin sisällä oli varsin viihtyisän näköistä, se oli pieni keikkapaikka pienellä lavalla. Ensimmäinen siellä esiintyvä bändi oli nimeltään Distorçao Sonora, joka soitti erittäin autenttisen oloisesti niin sanottua kehitysmaagrindiä. Rumpali sleepasi menemään, kitaristi soitti sangen mielenkiintoisessa vireessä olevalla kitarallaan samoja sointuja toistuvasti eri biiseissä – joita oli settilistassa yli 30 – ja laulaja korisi kuin riivattu. He olivat grindin visvaisessa ja löyhkäävässä ytimessä. Se oli todella hieno kokemus.
Soitimme epätarkan mutta tunteikkaan setin. Pitkä kotimatka kotiin sujui Kuoleman Lallin ja Vuorimaan kiivasta, melkein riidaksi äityvää heviaiheista väittelyä kuunnellessa. Ymmärsin siitä yhtä paljon kuin jääkiekosta, ja yritin leikkiä nukkuvaa. Lalli kuitenkin aisti, että feikkasin ja halusi jutella. Hän tivasi minulta, mitkä ovat mielestäni kolme parasta Obituaryn levyä, kuinka kauan olen soittanut bassoa ja minkälaista musiikkia oikeastaan kuuntelen, jos en hevistä ymmärrä mitään. Lopulta nukahdin, ja minun annettiin retkottaa päätäni rauhassa loppumatkan.
20.10.
Heräsimme puoliltapäivin, emmekä me menneet rannalle, vaikka vielä yöllä niin uhosimme. Ei se mitään, ulkona oli vain 21 astetta lämmintä ja meidät oli kutsuttu illalla Fabiolle syömään. Neljän aikaan saimme itsemme mobilisoitua ulos kämpästä. Otimme metron Paulistan, lähellä olevan pääkadun toiseen päähän, ja kävelimme sitä pitkin pikku hiljaa Fabion luokse.
Paulista osoittautui melko tylsäksi bisneskaduksi, mutta sen varrella oli pari kivaa pientä puistoa. Ja açai-baari. Paulistalta poistuttuamme maisema muuttui hyvin mäkiseksi kaupunkimaastoksi ja teitä reunustivat taas pienet, värikkäät talot. Näimme jopa kokonaisen talon, jonka pinta oli vuorattu ruusukvartsilla – hullua!
Fabio asui tällä mukavalla alueella hienossa kerrostalossa. Hänen ikkunastaan avautuivat mahtavat näkymät öisen kaupungin ylle. Kuolemat olivat jo päässeet lomapäivän tunnelmaan; he retkottivat kaljaa juoden isännän sohvalla ja nauttivat Animal Planet -kanavan antia. Aretha Franklin soi stereoissa ja saimme todistaa, miten Timo otti pari tanssiaskelta Spanish Harlemin tahtiin.
Fabio oli tehnyt meille mahtimurkinaa ja tarjosi koko ajan kaljaa ja viiniä. Tunnelma oli katossa, kun tanssimme kaikki Abban tahtiin. Kuolema ei tanssinut, vaan toimitti tuomariston virkaa.
Loppuillasta vartioin vainoharhaisena valtavan suurta avonaista ikkunaa. Minua pelotti, että joku keksii päissään hypätä siitä ulos.
Keikkaraportin toinen osa julkaistaan ensi viikon alussa.