Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö
Suuri Kurpitsa 2015
112 s.
Debyyttisarjakuva-albumissa pohditaan, mikä tekee ihmisestä hullun.
”Ainoa ero minun ja hullun välillä on siinä, että minä en ole hullu.” Salvador Dalin tunnettu lausahdus oli osa hänen surrealistista taidekäsitystään ja taiteen tekemisen metodia, jossa mielen rajamaiden saavuttaminen oli tietoinen pyrkimys. Lausahduksen kuvausvoimasta mielenterveysasioista puhuttaessa voidaan olla montaa mieltä, mutta se onnistuu nostamaan esille pohtimisen arvoisia kysymyksiä.
Miten hulluus määritellään? Kuka sen voi määritellä? Mikä on se ero, jonka perusteella ihmiset voidaan kategorisoida terveisiin ja hulluihin? Voiko hullu itse tiedostaa olevansa hullu?
Näihin kysymyksiin keskittyy Viivi Rintasen (s. 1990) juuri ilmestynyt debyyttisarjakuva-albumi Mielisairaalan kesätyttö. Teos on omaelämäkerrallinen kertomus mielisairaalan siivoojaksi pestautuvasta nuoresta tytöstä, vaikkakin etäisyyttä taiteilijan ja päähenkilön välille on luotu hienoisesti poikkeavilla nimillä.
Mielisairaalassa siivoamisen järjestelmällisyys vetoaa päähenkilö Vilmaan, joka aikatauluttaa elämänsä ja pitää kirjaa liikuntasuorituksistaan ja syömisistään. ”Kun asiat aikataulutetaan, ne tulevat tehdyksi” kuulostaa järkevältä, mistä tahansa stressiä tai elämänhallintaa käsittelevästä itseapuoppaasta löydettävältä fraasilta.
Järjestelmällisyys luo Vilman elämään rytmin ja rajat, jotka auttavat vastikään omilleen muuttanutta nuorta selviämään arjesta. Rutiini auttaa myös olemaan miettimättä mielisairaalan potilaita, vaikka potilaiden kohtalot vievätkin toistuvasti tytön yöunet.
Samalla kun Vilma säätelee konemaisesti laitoksen hygieniatasoa, hän alkaa säädellä myös omaa ruumistaan jatkuvan painontarkkailun avulla. Elämä rytmittyy opiskelun, treenaamisen ja ravinnosta huolehtimisen ympärille. Pakkomielle yhä paremmaksi kehittymisestä sabotoi parisuhdetta, ja oman ruumiin kontrolloiminen ajaa päähenkilön ruumiillisesti ja henkisesti romahtamisen partaalle.
Hulluksi nimittäminen rajaa ihmisen pois normaalien joukosta, aivan kuin ihmiset voitaisiin jaotella kahteen eri ryhmään: hulluihin ja ei-hulluihin, terveisiin ja ei-terveisiin. Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen kirjoittaa Rintasen teoksen esipuheessa, että ”ihmiset ovat harvoin hulluja, mutta usein ihmisissä – meissä – on jokin asia hullusti”. Hulluuden sijaan puhutaankin yleisesti mielenterveyshäiriöistä.
Mielisairaalan potilaat tekevät Vilman olon epämukavaksi, sillä he vaikuttavat normaaleilta ja kuitenkin heissä on jotain erilaista. Kategorioiden avulla elämäänsä järjestävälle päähenkilölle kyseessä on yöunia vievä dilemma, sillä hän tunnistaa potilaissa yhtäläisen inhimillisyyden kuin terveiksi luokitelluissa ihmisissä. Samalla hän alkaa tunnistaa omassa pakkomielteisyydessään samoja piirteitä kuin laitoksen potilaissa. Mikä muu kuin institutionaalinen status heitä erottaa?
Rintasen teos ei yritä määritellä hulluuden ydintä tai tarjota lääketieteellistä selitystä, vaan teoksen näkökulma rakentuu juuri tarkkailija-asemasta käsin. Teos onkin yhden ihmisen omakohtainen pohdinta mielenterveysteemasta, ja kertomuksessa sivutaan myös muita päähenkilölle tärkeitä asioita, kuten ulkonäkökeskeistä ruumiinkulttuuria ja feminismiä.
Mielisairaalan kesätyttö on kerronnallisesti ja visuaalisesti eheä kokonaisuus. Taidekasvatusta Aalto-yliopistossa opiskelleen taiteilijan piirrosjälki on varmaa, ja erityisen vaikuttavaa on värien käyttö, joka tukee päähenkilön mielentilojen kuvausta. Piirros- ja maalausjälki ei ole digitaalisesti siloteltua, vaan viivat, siveltimenvedot, roiskeet ja värien valumat tukevat teoksen sanomaa inhimillisyydestä: ”On inhimillistä voida pahoin tai seota. / On inhimillistä yrittää auttaa.”
Hulluus, mielenterveys, Mielisairaalan kesätyttö, pakkomielle, Viivi Rintanen