Gillian Flynn: Paha paikka (Dark Places, 2009)
WSOY 2014
Suom. Maria Lyytinen
381 s.
Kiltin tytön kirjoittajan varhaisempi jännäri on luotaantyöntävä, mutta uskottava.
Amerikkalainen Gillian Flynn osui kultasuoneen kirjallaan Gone Girl, joka suomennettiin viime vuonna nimellä Kiltti tyttö. Sosiopaattisista bohoista kertova jännäri oli mielettömän vetävää luettavaa ja samalla ironiassaan viiltävän tarkka. Kiltti tyttö oli Suomessakin niin suosittu, että se sai jatkoa Flynnin edellisestä romaanista Dark Places, joka on nyt suomennettu nimellä Paha paikka.
Pahasta paikasta ei tule Kiltin tytön kaltaista kirjaa, josta lähes kaikki varauksetta tykkäävät. Siihen se on aivan liian inhottava ja luotaantyöntävä. Flynnin kuvaamana elämä Yhdysvaltain Keskilännessä ei ole elämisen arvoista, jos ei onnistu syntymään hyvään perheeseen. Eikä sellaisia monta ole.
Jännärin keskiössä on surkeata white trash -elämää viettäneen kansasilaisperheen joukkosurma, jossa kuolee äiti ja kaksi tytärtä. Yksi lapsista selviytyy kuin ihmeen kaupalla, mutta menettää surmaajaa talviyössä pakoillessaan yhden sormen ja pari varvasta – sekä mielenterveytensä.
Kammottavinta on, että surmista tuomitaan vankeuteen pienen tytön isoveli, saatananpalvojaksi väitetty ujo ja syrjäänvetäytyvä Ben.
Hämmästyttävästi Flynn onnistuu kuitenkin tekemään päähenkilöstään, ärsyttävästä ja masennuksessaan vetelästi vellovasta kleptomaanista Libby Daysta, henkilön, josta lukija välittää ja jonka puolesta hän jännittää.
Paha paikka on muunnelma klassisesta yksityisetsivädekkarista. Kun epämääräisistä tunne-elämän häiriöistä kärsivien murhadiggarien Kill Club -kerho lähestyy Libbya ja pyytää tätä parikymmentä vuotta myöhemmin avautumaan surmayöstä, Libby alkaa koota palasia uudestaan kasaan kuin Philip Marlowe tai Lew Archer. Klassisesta yksityisetsivädekkarista kirja eroaa ennen kaikkea siinä, että etsivä on samalla kiinteästi osa mysteeriä. Juoni on huolellisesti konstruoitu, vasta lopussa Flynn lyö pari korttia pöytään vähän turhan puskista.
Paha paikka on samalla aitoa noiria. Vaikka lopetus palauttaa järjestyksen ja oikeat syylliset tuomitaan (tai he tuomitsevat itsensä), kaikki ovat kärsineet matkalla. Lopussa Flynn väläyttää, että Libbyn on vielä mahdollista aloittaa uusi elämä, mutta lukijan on vaikea uskoa siihen, vaikka kuinka haluaisi.
Flynn onnistuu luomaan lähes käsinkosketeltavia kuvia ja tuokioita elämästä Kansasin vehnäpeltojen ja Luojan unohtamien maatilkkujen keskellä. Jos tämä ei olisi fiktiota, se ei olisi uskottavaa. Muutama kohtaus on todella järkyttävä, mutta missään vaiheessa Flynn ei mässäile veriteoilla tai toisten piinalla. Tärkeämpää on tunne tragediasta, jossa on enemmän kuin ripaus epäonnisten sattumien synnyttämää mustaa huumoria.
Joskin on sanottava, että nauru jää kurkkuun.
Kirjan nimestä miinusta: ”Paha paikka” on kulunut fraasi, jonka herättämät mielleyhtymät ovat koomisia (”Ooks pahas paikas?”). Dark Places olisi varmasti kääntynyt myös Pimeäksi paikaksi.
Gillian Flynn, Kansas, Kiltti tyttö, Paha paikka, yksityisetsivädekkari