(Kaguya-hime no monogatari, Japani 2013)
O: Isao Takahata
K7
Ensi-ilta 24.10.2014
Kansansadusta on syntynyt kaunis vaan ei kaunisteltu elokuva.
Studio Ghiblin jokaista uutta animaatiota odotetaan suurella innolla niin ipanoiden kuin aikuisten keskuudessa – ennen kaikkea Suomessa, jossa Ranskan jälkeen katsotaan japanilaisen Studio Ghiblin animaatioita eniten Euroopassa. Prinsessa Kaguyan taru lunastaa odotukset, sillä se on taattua, lumoavan kaunista Ghibli-laatua. Kiitos jälleen Cinema Mondolle, joka on studion elokuvien maahantuoja Suomessa.
Animaation nimi on vaikea, mutta toisaalta pisteet siitä, ettei prinsessan nimeä ole suomennettu. Dubatussa versiossa näyttelijä Krista Kosonen tekee ensimmäisen ääniroolinsa prinsessa Kaguyana, ja upeasti hän homman hoitaakin.
Elokuva on ohjaajansa ja Studio Ghiblin toisen perustajan, Isao Takahatan vuosikymmenten suunnittelun tulos. Kyseessä on todennäköisesti 79-vuotiaan Takahatan viimeinen ohjaustyö. Hänen maalausjälkensä on ylenpalttista, sydäntä riipaisevaa ja mielikuvituksellista.
Tällä kertaa animaatiostudio on tarttunut japanilaiseen kansansatuun. Aihe on mieluisa länsimaiselle katsojalle, joka ei tunne kertomusta ennestään, sillä juoni on yllätyksellinen. Alkuperäisen sadun nimi on Taketori monogatari eli Bambunleikkaajan tarina, ja sitä on kerrottu Japanissa 900-luvulta lähtien.
Bambunleikkaaja löytää metsästä bambunverson sisältä tyttövauvan, joka on Kuun kuninkaan tytär. Köyhä ja kunnollinen mies ottaa vauvan kotiinsa ja kasvattaa tätä vaimonsa kanssa kuin omaa lastaan. Prinsessa Kaguyan taru onkin muun muassa tarina elämän mullistavasta, rakkaudentäyteisestä adoptiovanhemmuudesta.
Tytön nimi on Kaguya, mutta kylän vintiöt kutsuvat häntä Bambunvesaksi, koska hän kasvaa yhtä nopeasti. Kaguya saa elää onnellisen lapsuuden idyllisessä kylässä. Poikkeuksellisen kaunis, elämäniloinen, lahjakas ja älykäs tyttö hurmaa kaikki, jotka hänet kohtaavat. Hän osaa tarpeen tullen myös uhmata painovoimaa.
Kasvatti-isä löytää aarteen ja päättelee tästä, että jumalat haluavat jo nuoreksi neidoksi varttuneen Kaguyan elävän kuin prinsessa. Bambunleikkaaja päättää perheen muuttavan loistoasuntoon pääkaupunkiin. Kylän villikosta aletaan koulia hillittyä hovineitoa, mikä ei suju ongelmitta. Kaguya pilkkaa ylhäisiä mutta ikävystyttäviä kilpakosijoitaan ja pakoilee järjestettyä avioliittoa.
Tarinan yksi herkku on tuhannen vuoden takaisen Japanin kuvaus, johon kuuluvat hoviväen mustatut hampaat ja kimonopukuisten, polvillaan liikkuvien neitojen puhuminen miehille vain sermin takaa. Joko jo alkuperäinen satu oli feministinen tai sitten Takahata on päivittänyt sadun maailmankuvaa, koska Kaguya kritisoi aikakauden tapoja, jotka tekevät naisten elämästä kapeaa.
Syvemmällä tasolla Prinsessa Kaguyan taru kuvaa oman tien löytämisen vaikeutta. Kaguya on eksyksissä sen kanssa, mikä hänen tehtävänsä maailmassa on.
Lisäksi elokuva kertoo siitä, kuinka hyvää tarkoittava mutta dominoiva kasvattaja voi luulla tekevänsä lapsestaan onnellisen. Tarinassakin olisi säästytty monelta murheelta, jos kasvatti-isä olisi pysähtynyt kysymään tyttäreltään, mitä tämä elämältään haluaa.
Ellokuva kehottaa elämään täysillä, olemaan oma itsensä ja kuuntelemaan sydämensä ääntä. Ne ovat hienoja neuvoja muksuille – ja myös aikuisille.
Prinsessa Kaguyan tarua ei ole pehmennetty samalla tavoin kuin Disney on muuttanut kansansatuja valoisammiksi. Prinsessa Kaguyan taru on murheellinen ja ankara, kuten kansansadut syntyaikoinaan usein olivat. Vaikka tarinassa on roppakaupalla hupaisia ja sydämellisiä kohtauksia, niin lopuksi kyseessä on pakahduttava tragedia. Herkkien kannattaa varata nenäliinapakkaus mukaan!
Ghibli-studio, Isao Takahata, kansansatu, Krista Kosonen, Prinsessa Kaguyan taru