Suomi 2016
O: Ari Matikainen
Ensi-ilta 11.3.2016
Istuimme jokin aika sitten kahden suomalaisen ystäväni kanssa täydessä, barcelonalaisessa baarissa. Ihmiset puhuivat, nauroivat, solmivat uusia tuttavuuuksia. Me kyyhötimme toisiimme keskittyneinä viimeisessä nurkassa, varjossa – ja puhuimme talvisodasta. Tietysti. Mitä muuta vetreät, suomalaiset sinkkunaiset baarissa tekisivät?
Minulla on paljon teorioita talvisodasta ja sen jättämistä traumoista yli sukupolvien. Tänään ensi-iltaan tuleva Ari Matikaisen Sota ja mielenrauha -dokumentin ensimmäinen lause herättää ne kaikki kerralla lihaksi.
”Joinain päivinä saatoin korsutoverini silmissä nähdä kuoleman. En osaa piirtää, enkä sanoin kuvata. Näin vain kuoleman hänen silmissään.”
Sota ja mielenrauha koostuu sodanaikaisista kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä, kuvatusta arkistomateriaalista ja tarkasti valituista asiantuntijalausunnoista. Dokumentti kertoo siitä, mille kansallinen narratiivimme sodasta ei ole antanut tilaa: Miltä sota tuntuu.
Kuvamateriaali näyttää nuoria sotilaita läheltä, otsakiharoineen kaikkineen. Materiaalissa nähdään myös paljon ruumiita – kuvastoa, jota ymmärsin näkeväni lähes ensimmäistä kertaa. Sotiemme kuvat ovat usein täynnä reippaita nuoria miehiä ja sitäkin reippaampia ja siistejä sotajoukkoja. Näistä kuvista katsojaa tuijottavat särkyneet katseet ja tervehtivät tyhjät, neuvottomat eleet. Lauseet lainauksissa rintamalta ovat karuja, ne eivät kaunistele. Kuoleman edessä on turha kaarrella .
”Pyysin, etten vielä tänään kuolisi. … Pyysin hartaasti, että saisin elää, ja että saisin kokea naisen.”
”Täällä on elämä sellaista, että jos sitä jatkuu vielä kuukaudenkin ajan – olemme muuttuneet puuäijiksi.”
”Yritän vakuuttaa, että kaikella on tarkoitus – silläkin, että Seppo otettiin minulta pois. Mutta mistään ei ole apua. On vain hiljaisuus, yksinäisyys, pimeys. Ja kaiken keskellä lohduton, itkevä sydän.”
Elokuva käyttää sodan kokevan mielen metaforana pimeää, suomalaista metsää ja väläyttää dramatisoitua kuvaa nuorista kasvoista, pelästyneistä lapsista. Tyylisuunta, joka yleensä ärsyttää minua, mutta tuntuu sitovan elokuvan tarinaa tähän päivään. Ja pitävän narratiivia muuten kasassa, mikä jonkin verran kerronnan aikana pääseekin hajoamaan. Sodan aiheuttama kansallinen trauma, joka jatkuu vielä tuleviinkin sukupolviin, on sinänsä niin laaja ja monitahoinen aihe, että kerronnan rajaaminen on haastavaa. Nyt tarina vierailee loppupuolella evakoissa ja saksalaisyhteyksissä, mutta palaa lopussa ansiokkaasti elokuvan perustoteamaan: Sodan traumat elävät yhä meissä ja yhteiskunnassamme.
Sota ja mielenrauha esittää jopa vielä tänäkin päivänä uskaliaan hypoteesin siitä, kuinka valtion johdon tarve luoda eheä kansallinen tarina talvisodasta syrjäytti traumatisoituneet sotilaat selviytymään itsekseen, usein vain viina psykoterapianaan. Tuohon tarinaan ei sovi katkenneet ja murtuneet miehet. Tästä mielenkiintoisena esimekkinä sotatraumojen hoito shokkihoidolla, joka tukeutui pitkälle potilaan pelon ohjaamiseen. Traumatisoituneita sotilaita ”peloteltiin” kuntoon. Sotatrauman hoidossa yksilön ominaisuudet käsitettiin merkittävimpänä motiivina häiriökäyttäytymiseen, sotakokemuksilla oli ”vain toisisjainen merkitys”. Heikot ovat heikkoja, koska se on heikon luonto. Vahva ei taivu sodassakaan. Kuulostanee tutulta vielä tänäänkin?
Dokumentti pyrkii sanoittamaan kansallisen traumamme syntyhetkiä ja valottamaan sodan menetyksien ja kauhujen näyttämöä. Aihe on valtava ja kipeä, eikä Sota ja mielenrauha aivan yletä sen pimeimpään ytimeen. Mutta ikkunan keskusteluun äärimmäisen tärkeästä aiheesta se avaa.
Sota ja mielenrauha-dokumentti kiertää Suomea 11.3. lähtien. Esitysaikataulun löydät täältä.