Helsingin Kansallisteatteri
Suomennos ja ohjaus: Paavo Westerberg (suomennos yhteistyössä Eva Buchwaldin kanssa)
Näyttelijät: Eero Aho, Krista Kosonen, Heikki Nousiainen, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Seppo Pääkkönen, Kristo Salminen ja Seela Sella
Katso jäljellä olevat esitykset Kansallisteatterin sivuilta
Klassikkonäytelmästä nähdään Kansallisteatterin lavalla intensiivinen mutta unenomainen versio.
Vanja-eno on Paavo Westerbergin debyyttiohjaus Kansallisteatterin Suurelle Näyttämölle. Westerberg on luonut Tšehovin klassikkonäytelmän pohjalta unohtumattoman ja huolella toteutetun teatterielämyksen, jonka kruunaa vahva ja taidolla roolitettu näyttelijäkaarti.
Piirilääkäri Astrov (Eero Aho), iäkkään intellektuellin kanssa avioitunut Jelena (Krista Kosonen), hänen tyttärensä Sonja (Emmi Parviainen) ja Vanja (Esko Salminen) muodostavat näytelmään voimakkaan dynamiikan sen neljänä päähenkilönä.
Mieleenjäävin näistä on Kososen Jelena, ylväs ja lähes myyttinen hahmo, joka huokuu määrittelemätöntä kaipausta ja melankoliaa. Eräissä näytelmän kohtauksissa jo Kososen katse on niin täynnä tunnetta, että tunnen ajan lähes pysähtyvän hänen katsoessaan yleisöön. Jelenan silmät kimmeltävät, itkeekö hän? Kuten hahmo itsekin toteaa, hän on oman elämänsä sivuhenkilö, monin tavoin syvästi onneton.
Kristo Salminen tekee mielenkiintoisen roolin Vanja-Enona. Hän on näytelmän hahmoista jollain tasolla kaikkein lihallisin, humoristinen, ristiriitainen ja koskettava, ärsyttäväkin. Myös Emma Parviainen nuorena Sonjana jää mieleen. Hänessä on raikkautta ja suloista viattomuutta, hän on kuin herkkänä häilyvä valonlähde hämärän keskellä. Eero Ahon karismaattinen ja idealistinen Astrov luo näytelmään sen intensiteettiä korostavaa särmää ja jännitettä.
Vanja-Enossa on eräs kauneimmista tänä vuonna näkemistäni teatterilavastuksista. Lavalle on toteutettu kaksikerroksinen, lahoava ja rapistunut kartano, samalla kaunis ja lohduton. Lavastus elää näytelmän mukana ja toimii kolmiulotteisuudessaan hienosti. Tekijät ovat löytäneet lavastukseen inspiraation taiteilija Lori Nixin valokuvasta Library (2007).
Vanja-Eno soljuu aavistuksen unenomaisena, silti rosoisen dekadenttina kohtauksesta toiseen. Sanna Salmenkallion säveltämä musiikki kauniine kuoroharminioineen ja erinäisine tehosteineen ansaitsee erityisen kiitoksen. Näytelmän äänimaailma syventää sen visuaalisen toteutuksen luomaa aavistuksen epätodellista, maagista henkeä.
Vanja-Eno on näytelmänä hyvin vivahteikas, niin tunnelmaltaan kuin toteutukseltaan. Näyttelijät liikkuvat lavalla hetkittäin niin todellisina, että heidän verensä kohinan, salaiset pelkonsa ja toiveensa voi lähes kuulla. Paljon jää kertomatta, paljastamatta.
Näytelmän henkilöitä leimaa tietynlainen sisäänpäinkääntyneisyys, eristyneisyys, jopa toivottomuus. He ovat lähellä toisiaan ja silti niin erillään. Kuitenkin heitä ja heidän valintojaan ymmärtää ja heitä kohtaan tuntee surumielistä hellyyttä. Jotain niin vavahduttavaa ja voimakasta näytelmän tunnelmassa on, että se tuli jälkeenpäin jopa uniin.
Kuva: Stefan Bremer / Kansallisteatteri
Anton Tsehov, Eero Aho, Emma Parviainen, Esko Salminen, Helsingin Kansallisteatteri, Krista Kosonen, Kristo Salminen, Paavo Westerberg, Sanna Salmenkallio, Vanja-eno