Vuoden 2014 joulukalenterissa toimituksen jäsenet kertovat, mikä saa raavaan sylviläisen herkistymään.
Tiistai 23.12.
Doctor Who
Joulukuun puolivälissä kävin hakemassa Kallion kirjastosta lainaan 2000-luvun Doctor Who -sarjan ensimmäisen kauden. Minut ohjattiin hakemaan varaus lastenosastolta.
Lastenosastolta. Doctor Who. Jossa käsitellään välillä niin monimutkaisia moraalisia ongelmia, että aikuisellakin menee aivot solmuun. Jossa seksittömän ja väkivallattoman pinnan alla tunteet ja älylliset mittelöt rouhuavat kuumempana kuin koskaan sitten Austenin.
Suutahdin vähän, taisin kiivastuakin herkän oloiselle ponihäntäpäiselle kirjastopojalle. Anteeksi, ei ollut tarkoitus. Doctor Who on vain minulle, neljääkymppiä lähestyvälle suomalaiselle piiloromanttiselle naiselle, yksinkertaisesti tärkeintä, mitä televisioon tällä hetkellä tuotetaan.
Matt Smith, David Tennant ja John Hurt Jaksossa The Day of the Doctor.
Olen siis kai Doctor Whon fani. Vaikka seurailin puolihuolimattomasti David Tennantin tohtoroimia jaksoja jo pari vuotta sitten (oi kuinka ihana Kylie Minogue oli vierailuroolissaan!), pääsin vasta tänä syksynä kunnollisen binge-watchingin makuun. Syy on täysin Ylen ja Areenan, koska viimeisimmät kaudet ovat uusintapyörineet arki-iltapäivissä ja olleet katsottavissa pari viikkoa esityksen jälkeen verkossa. Se kaikkein viimeisin, Peter Capaldin tohtoroima, varasi taas paikkansa viikko-ohjelmassani sunnuntaisin kello 19.
Kun matkustin Lontooseen loka–marraskuun vaihteessa, ujostelin jostain syystä kertoa paikalliselle ystävälleni, että haluaisin – ehkä, jos olisi aikaa – käydä The Who Shopissa. Onneksi hän tajusi tilanteen omatoimisesti ja käytimme yhden hieman krapulaisen lauantain retkeilemällä bussilla Uptoniin West Hamin kotikentän kupeeseen katsastamaan hellyttävän sotkuisen, mutta rakkaudella kootun myymälän ja sen vielä hellyttävämmän takahuoneen, joka kantoi mahtipontista ”museon” nimitystä.
Saatoin seota hieman liikutuksesta, kun törmäsin museossa sarjassa esiintyneen Vincent Van Goghin rooliasuun ja tämän mukamaalaamaan tauluun. Liikutuin museon oppaasta, nuoresta tytöstä, joka tienasi taskurahoja kertomalla vieraille museon esineistöstä ja rupattelemalla mukavia. Olimme eri mieltä lempitohtoristamme (olen ehdottoman rakastunut Converse-tossuiseen Kymmenenteen Tohtoriin, tyttö oli Yhdeksännen vankkumaton kannattaja). Mutta samaa mieltä siitä, että Capaldi pärjää todella hyvin ja että haluaisimme hänen jatkavan vielä ainakin yhden kauden. Päätimme myös, miten käännyttää ystäväni Doctor Who -faniksi. ”Aloita Vincent Van Gogh -jaksosta, se on yksi parhaista”, tyttö kuiskasi.
Kerroin opastytölle, että minulla tulee olemaan hirveä ikävä Claraa, vaikka mitään hahmon poistumisesta ei vielä oltukaan uutisoitu. Minulla oli ollut koko syksyn vain sellainen tunne. Jenna Colemanin näyttelemä Clara, ”The Impossible Girl”, on ollut kahden eri Tohtorin kumppani kahden kauden ajan, enkä millään haluaisi päästää häntä menemään. Hänellä on niin kivoja mekkojakin.
Kahdeksannen kauden päätösduon ensimmäisessä osassa itkin holtittomasti Claran kanssa, kun Danny jäi kesken kännykkäpuhelun auton alle ja kuoli. Vollotukseni jatkui viikon kuluttua katsoessani viimeistä jaksoa, joka tuntui olevan täynnä menetystä ja kipeitä ratkaisuja, vaikka Maapallo jälleen kerran pelastuikin.
Olen itkenyt suunnilleen jokaisessa Doctor Whon juonenkäänteessä, jossa on jotenkin käsitelty ihmissuhteiden epäoikeudenmukaisuutta ja onnen karkaamista käsistä ratkaisevalla hetkellä. Doctor Who ei ole erityisen optimistinen sarja, vaan se on täynnä hölmöjä romanttisia haaveita ja täyttymättömiä toiveita, sekä kyynisiä toteamuksia siitä, että oikeastaan universumin ja sen asukkaiden pelastaminen ei kannata. Ihmiset tai muut rodut ryssivät tilanteen kuitenkin jossain vaiheessa ja hyväätarkoittavan Tohtorin nerokkaat oivallukset jäävät muistiin ainoastaan Tardisin sydämeen.
Mutta sekin itkettää, kun Maa tai joku maailma jossain ajassa pelastuu. Tai se, kun joku tavallisista ihmismatkakumppaneista toimii hetken mielijohteesta epäitsekkäästi ja ajattelee välähdyksenomaisesti kokonaisuutta, nähden siivun ajan ja universumin muodostamaa yhtenäisyyttä. Päästelen nyyhkiviä ulvahduksia, kun Tohtori tapaa Claran pitkän tauon jälkeen ja antaa halata itseään. Claran ja jokaisen Tohtorin aiemman matkakumppanin kamppailu ”oikean” elämän ja Tohtorin tarjoamien vaarallisten seikkailujen välillä tuntuu kovin tutulta.
Peter Capaldi ja Jenna Coleman, Doctor Whon 8. kausi.
Britannian ulkopuolella asuville Doctor Who esitellään yleensä ”sarjana, jonka parissa on kasvanut useita sukupolvia”. The Who Shopissa tapaamani tyttökin sanoi ryhtyneensä katsomaan sarjaa alle 10-vuotiaana.
Närkästymiseni Helsingin kirjaston luokittelusta oli tietysti aiheeton, sillä kyllähän Doctor Whota tehdään koko perheen katsottavaksi. Siksi siinä ei ole ollenkaan esimerkiksi seksiä tuhmaa vihjailua lukuunottamatta (Amy Pondin pikkuruinen poliisiasu, voi hyvänen aika!) ja väkivaltakin kohdistuu useimmiten ulkoavaruuden olioihin. Ihmisten tuska on henkistä laatua ja siksi niin samaistuttavaa.
Kahdeksannen kauden jälkeen tehty jouluekstra Last Christmas nähdään Britannian BBC:llä joulupäivänä. Yle on luvannut esittää sen vain kolme päivää myöhemmin, sunnuntaina 28. joulukuuta. Kuten alussa mainitsin, pelkään aivan hirvittävästi, että se on Claran viimeinen jakso. Että monen muun matkakumppanin tavoin Clara lähtee elämään toista elämää tai löytää kuolemalleen tarkoituksen. En tiedä uskallanko katsoa. Mutta en uskalla olla katsomattakaan. Don’t blink & Allons-y!
Kuvat: BBC
Edellinen luukku: ma 22.12.
Seuraava luukku: ke 24.12.
Clara, David Tennant, Doctor Who, herkistyminen, joulukalenteri, Peter Capaldi, The Who Shop