(USA 2015)
O: Michael Mann
N: Chris Hemsworth, Viola Davis, Wei Tang, Wang Leehom, Ritchie Coster
K16
Ensi-ilta 23.1.2015
Michael Mannin uusin toimintaelokuva on väärällä tavalla vanhanaikainen.
Ohjaaja-tuottaja Michael Mann tuntuu palanneen hakkeritoimintaelokuvallaan parinkymmenen vuoden takaiseen aikaan. The Heatin (1995) jälkeen muun muassa Collateralin (2004), Miami Vicen (2006) ja Public Enemiesin (2009) tehnyt Mann ei saa Blackhatissa mitään uutta irti hakkereista ja maailmanlaajuisesta teknoterrorismista, vaan toistaa omien maneeriensa lisäksi muualla aiemmin ja paremmin tehtyjä ratkaisuja.
Käsittämättömimmät kamera-ajot nähdään heti alussa, jossa käytetään pitkiä minuutteja virtapiirien sisällä surffaamiseen. Alleviivaava makroefekteillä leikittely sopisi paremmin musiikkivideoihin tai 2000-luvun alun elokuviin, mutta Blackhatissa se on ainoastaan typerryttävän tylsää. Samankaltaista vanhan toistoa nähdään pakollisissa toiminta- ja räiskintäkohtauksissa, joissa kamerahippa puuduttaa jo ensimmäisen kujanjuoksun jälkeen, mutta viimeinenhän se ei todellakaan tässä jatkumossa ole.
Chris Hemsworth on ehtinyt Thor-rooliltaan esittämään Nick Hathawayta, ylinerokasta hakkeria, joka värvätään kesken pitkän vankilatuomion auttamaan amerikkalais-kiinalaisessa virusterroristia jahtaavassa operaatiossa. Alkuasetelma vaikuttaakin lupaavalta, sillä päähenkilöiksi on bodatun Hathawayn ohella kirjoitettu musta nainen ja kiinalaiset sisarukset. Mahdollisuus kuitenkin hukataan lopulta, sillä niin hyvää työtä kuin Viola Davis omissa kohtauksissa tekeekin, ei juonen kökköydelle ja ohjauksen kaavamaisuudelle yksinkertaisesti voi mitään.
Mannin ohjaustavan ongelma on sen tasapaksuus. Ennalta-arvattavia tapahtumia on jonossa paljon ja elokuvan juju, Blackhat-hakkerin perimmäinen motiivi, ratkeaa yli puoli tuntia ennen loppurytinöitä, mikä tarkoittaa sitä, että jännitysnarkkari ei jaksa enää seurata, miten paha hakkeri saadaan nalkkiin.
(Lopeta lukeminen nyt, jos et pidä juonipaljastuksista.)
Elokuvasta jää kuitenkin mieleen kaksi poikkeuksellista kohtausta. Ensimmäisessä Davisin esittämä agentti Barrett kuolee. Tappava luoti tulee yllättäen ja on oikeastaan täysin Barrettin omaa typeryyttä astua niin ilmiselvästi vihollisen tulilinjalle. Kuitenkin se, että räiskinnän sekaan leikataan kiirettömiä kuvia Barrettin yllättyneistä kasvoista ja silmien asteittaisesta lasittumisesta, tekee kuolemasta ainutlaatuisen. Ikäänkuin Barrett olisi tiennyt etukäteen, milloin kalma saapuu.
Toinen kohtaus seuraa pian tämän jälkeen, ja on hyvinkin mahdollista, että siinä nähdään moneen elokuvaan verrattuna aidointa tunnetta vähään aikaan. Wei Tangin näyttelemä tietoverkkoasiantuntija Lien istuu lentokoneessa vain tunteja veljensä räjäytysmurhan jälkeen ja katsoo pysähtyneessä tilassa ikkunasta ulos, kun kone lähtee Hongkongista kohti Jakartaa. Tapa, jolla Lienin patoutunut suru purkautuu ulospäin, kasvojen kouristuksenomainen ja turvonnut asento, on rumaa katseltavaa. Niinkuin itkevä ihminen usein on.
(Juonipaljastukset päättyvät tähän.)
On hämmästyttävää, että muuten niin perinteisiin ratkaisuihin nojaavassa elokuvassa annetaan aikaa tämänkaltaisille kuville. Voidaan puhua myös eräänlaisista tunnehuipuista, sillä Jakartassa kamera palaa valitettavasti takaisin levottomaan liikkeeseensä ja kohtauksiin, joiden seuraamiseen käytetty aika tuntuu hukkaanheitetyltä edellisen toistolta.
73-vuotias Mann ei näytä oppivan uusia temppuja, ja Blackhatin aiheeseen yhdistettynä lopputulos on nolo. Genre-elokuvaan tietysti vaaditaan genren piirteitä, tarpeetonta juoksentelua ja ammuskelua, mutta aihepiirin sisällä nörtteilyn ja pyssyjen paukkeen yhdistelmä on epäuskottava. Kun pieninkin huumorin mahdollisuus loistaa tilanteessa poissaolollaan, ei ryppyotsaista terroristijahtia voi suositella oikein kenellekään, ei ainakaan muuten kuin tilaisuutena nukkua univelkoja pois parin tunnin ajan.