Iätön ja ajaton newyorkilaistrio lämpeni hitaasti kuten yleisönsäkin.
Inflaatio ei ole suuremmin iskenyt keikkalippujen hintoihin viidessä vuodessa. Kun Blonde Redhead esiintyi edellisen kerran Suomessa Virgin Oilissa 24.9.2010, seisoi tiketissä 33 euroa. Korjaamon lippu kustansi perjantaina 20.3. ovelta 32 euroa, ennakkoon 50 senttiä vähemmän.
Mutta eipä ole muuttunut itse bändikään. Amerikanitalialaiset kaksoset Amadeo ja Simon Pace ja japanilaissyntyinen Kazu Makino ovat aivan yhtä stereotyyppisen taiteellinen New York -trio kuin ennenkin – ja tämä sanottuna kaikella rakkaudella, sillä Blonde Redheadin esiintyminen perustuu näennäiseen sulkeutuneisuuteen ja keskinäiseen kenkientuijotteluun, jonka jokainen heistä on biisien välissä, ja erityisesti keikan päätyttyä enemmän kuin valmis rikkomaan.
Etukäteen tuli ihmeteltyä keikan vähäistä mainontaa, joka näytti kostautuneen yleisömäärässä. Vaunusalissa oli varsin väljä tunnelma, mutta varmaa oli, että paikalla oli niitä ihmisiä, jotka tosissaan Blonde Redheadin tekemisiä seuraavat. Eturivistä löytyi lähes koko keikan ajan joku tanssija, myös viimeisimmän, järjestyksessä yhdeksännen, ja melko minimalistisen Barragán-levyn kappaleiden soidessa.
Kaksi kolmasosaa Barragánista sai seurakseen jopa kolme kappaletta vuoden 2004 levyltä Misery Is a Butterly ja hajamainintoja muilta. Jos yksittäiset biisit kulkevatkin eteenpäin omalla painollaan, koko keikalle jäi kaipaamaan samaa painottomuutta ja jatkuvuutta. Nyt bändi soitti melko selkeästi kappaleen kerrallaan aloittaen ja lopettaen täsmällisesti. Kun välispiikit loistavat poissaolollaan muutamaa herttaista kiitosta lukuunottamatta, jää musiikin väliin turhaan pitkältä tuntuvia taukoja, joita kiltti ja hiljainen yleisö ei oikein kestänyt, vaan tunnelma ehti lässähtää pariin otteeseen seuraavaa aloitusta odotellessa.
Varsinaiset tanssibileet alkoivat kohteliaasti kuunnellun runkosetin toiseksi viimeisenä esitetyn Drippingin myötä. Levyllä rytmikkäästi eteenpäin soljuva kappale sai ympärilleen yllättävää muhkeutta ja energiaa, joka syntyy vain livenä esitettynä. Sovitus kuulosti niin hyvältä, että oli melkein sääli kuulla sen jälkeen mitään muuta.
Encore sen sijaan oli suoranainen välttämättömyys, sillä itse bändikin lämpeni kunnolla vasta tunnin mittaisen setin loppuvaiheessa. Ja vaikka Makino on enemmän kuin sinut kitaroidensa kanssa, näytti viimeisenä kuultu 23 sen, kuinka karismaattinen keskilavan laulaja ja esiintyjä hän myös on.
Illan avaajana toiminut Black Lizard on Soliti-levy-yhtiön katalogista oma henkilökohtainen suosikkini, joka ei voi tehdä tai tuottaa oikeastaan mitään väärää. Korjaamon keikkapäivälle ja osittaisen auringonpimennyksen kanssa yksiin osui bändin toisen pitkäsoiton Solarizen julkaisu. Esimerkkiä aiempaa suoraviivaisemmin jyräävältä rokkilevyltä voi kuunnella tästä.
Kuva: Blonde Redhead 2007 Paul Familetti/Flickr, CC BY 2.0 via Wikimedia Commons
Jaa:
