Savonlinnan oopperajuhlat 7.7.2014. Muut esitykset 11.7., 17.7., 23.7. ja 25.7.
Georges Bizet: Carmen
Ohjaus: Marianne Mörck
Musiikinjohto: Frédéric Chaslin
Rooleissa: Nadia Krasteva, Luc Robert, Mari Palo, Randall Jakobsh, Juha Riihimäki, Olli Rantaseppä, Hanna Rantala, Melis Jaatinen, Jouni Kokora, Waltteri Torikka, Tommi Grönberg
Savonlinnan oopperajuhlien loistavissa puitteissa esitettävä Carmen tekee kesästä sellaisenaan täydellisen.
Savonlinnan oopperajuhlien tulkinta Georges Bizet´n Carmenista on loistava: brutaali, tunnerikas, avoimesti sovinnaisuudelle ja normien kumartamiselle naurava ilotulitus. Brutaaliudessaan tarina hakee vertauskuvia lähinnä kovaksikeitetyn dekkarin parista. Suurkaupungin synkät ja sumuiset maisemat nousevat mieleen, kun uskaliaan tupakkatehtaan pätkätyöläisen Carmenin (Nadia Krasteva), ja paikallisessa varuskunnassa työskentelevän kersantti Don Josén (Luc Robert) romanssin myötä päivien kulku häiriintyy Sevillan kaupungissa. Tarina päättyy monien vaiheiden jälkeen Carmenin kuolemaan, joten teos on hyvin uskollinen perinteille: oopperan historiassa tunnetaan vähän onnellisia loppuja.
Carmenin hahmo on koko teoksen kantava voima. Ilkikurinen, miehiä kumartamaton Carmen on loistava feministinen ikoni, joka ei piittaa romanttisen rakkauden pakkopullasta, saati sitoutumisen ja yksiavioisuuden edessä matelemisesta. Carmenia ei myöskään kiinnosta miesten maailman nurjien lakien noudattaminen.
Carmen tekee avoimesti pilaa häntä himoitsevien, juuri ja juuri sievistelevän ulkokuorensa säilyttävien sotilaiden ylitsepursuavasta intohimosta häntä kohtaan. Tässä kohtaa voi vain kiittää lavatyöskentelyä – joukko sovinistisia miehiä tungettuina sarkapukuihin on Carmenin vietävissä kuin pässit narussa, ja koominen tunnelma välittyy myös yleisöön.
Jos en kirjoittaisi oopperan kenties tunnetuimmasta aariasta, Habarenasta, en ehkä voisi kirjoittaa koko Carmenista. Krastevan tulkinta Habanerasta on kenties yhtä kuolematon kuin Maria Callasin ja Jessye Normanin tulkinnat. Aariassa Carmen laulaa rakkauden olevan kapinallinen lintu (l’amour est un oiseau rebelle), jota ei voi vangita, saati pakottaa. Rakkaus viekoittelee ja rakkauden kohde voi Carmenin mukaan sortua rakastamisessaan.
Rakkaus ei myöskään ole turhan vakavaa. Carmenin ollessa koomiseksi tarkoitettu teos, rakkaudesta tehdään avoimesti pilaa. Tai pikemminkin rakkaudesta kuoritaan päältä turhat kermat pois. Habaneran soidessa Carmen vain korostaa, mitä rakkaus mahdollisesti pohjimmiltaan on: ei negatiivista, saati positiivista, vaan pelkkä irrationaalinen tunne, josta voi nauttia sellaisenaan.
Rakkaus on Carmenille sattumanvaraista; kuunnellessaan miten hänen ystävättärensä (Melis Jaatinen ja Hanna Rantala) ennustavat itselleen korteista suurta rakkautta ja rikkaita miehiä, hän on nahkatakissaan kylmän etäinen, eikä tunnu piittaavaan niin pätkän vertaa romantiikasta, saati siihen perehtymisestä.
Mutta miksi Carmenin pitää kuolla lopussa? Teoksen narratiivi tuntuu tässä kohden valitettavan moralisoivalta ja misogyyniseltä. Se tuntuu rankaisevan Carmenia siitä, ettei tämä halua sitoutua yhteenkään mieheen. Toisaalta ooppera ei anna kovin ihannoivaa kuvaa miehistäkään, saati maskuliinisuudesta. Etenkin korskeaa härkätaistelija Escamilloa (Randall Jakobsh) ja tämän itsekehua katsellessa tuntee myötähäpeää.
Don José on Carmenia himoitessaan pohjimmiltaan säälittävä. Jose ei tunnu osaavan päättää, mitä hän oikeasti haluaa: kiltin ja sovinnaisen, häntä suuresti rakastavan Micaëlan (Mari Palo), vai kyltymättömän, pohjimmiltaan tavoittamattoman Carmenin. Yrityksessään pakottaa Carmen vastaamaan omia halujaan Don José on auttamattoman hukassa. Luc Robertin tulkintaa Don Josén intohimon riivaamasta, kypsymättömästä luonteesta voi vain ihailla: ääni kantaa, ja katsoja kykenee aidosti ärtymään Don Josén tempoillessa viettinsä vietävänä.
Kuvat: Savonlinnan oopperajuhlat
Jaa:
