Kategoria: Blog

Pääkuva: Alejandro Lorenzo
Evita-kuva: Richard Termine

Kolme vuotta sitten Elena Roger palkittiin Lontoossa parhaan musikaalinäyttelijän Laurence Olivier –palkinnolla. Tänä vuonna hän sai kotimaassaan Argentiinassa parhaan uuden tulokkaan palkinnon. Teatterin ammattilainen on elokuvissa tuore kasvo.

Cinemaissi-elokuvafestivaalin aikaan Suomessa vieraili väsynyt maailmantähti. Elena Roger saapui Helsinkiin ja haastattelupöydän ääreen suoraan New Yorkista. Siellä hänellä on kiva pikku rooli Evitana. Broadwayllä. Ricky Martinin kanssa.

New Yorkin teatteriyleisö on tutustunut Elena Rogeriin tänä vuonna. Lontoossa ja Madridissa hänet tunnettiin jo aiemmin. Kotimaassaan Argentiinassa hän on tähti, laulaja ja teatteriesiintyjä, tv:stä tuttu. Tullakseen tunnetuksi laajemmin ympäri maailmaa Rogerin piti kuitenkin tehdä uusi aluevaltaus: elokuva.

Un Amor on Rogerin debyytti elokuvanäyttelijänä. Hänet bongasi rooliin elokuvan ohjaaja Paula Hernández.
”Hän näki minut televisiohaastattelussa. Kerroin unelmistani ja työstäni, ja Paula näki minussa jotain samaa kuin Lisan hahmossa, jotain jota hän tarvitsi.”

Kahdelle aikatasolle, 1970-luvulle ja nykypäivään sijoittuvassa draamassa seurataan parhaiden ystävien Lisan, Brunon ja Lalon varttumista yhdessä sekä tapaamista vuosikymmenien jälkeen. Nuorta Lisaa näyttelee Denise Groesman.

”Koska tämä oli ensimmäinen elokuvaroolini, halusin olla paikalla kuvausten alusta saakka. Ennen omaa osuuttani seurasin Deniseä, yritin napata jotain hänen roolityöstään omaani, mutta en tiedä onnistuinko. Emme kuitenkaan varsinaisesti työstäneet hahmoa yhdessä. Paula työskenteli meidän kanssamme erikseen.”

Nuori Lisa joutuu jättämään ystävänsä yllättäen. Varttuneempana hän palaa heidän elämäänsä yhtä yllättäen kuin on sieltä häipynytkin.

”Suhtaudun lähes pakkomielteisesti hahmojeni motivointeihin. Keskustelimme Paulan kanssa paljon Lisasta ja siitä, miksi hän kohtaa lapsuudenystävänsä juuri nyt. Lopulta ymmärsin. Hän on itsenäinen, paljon matkusteleva nainen, jolla ei ole ketään. Kun Lisan kroppa pettää, hän alkaa pohtia elämäänsä ja elämänsä rakkautta.”

Elena Rogerin mukaan hänen hahmonsa on tilanteessa, jollaisessa voisi olla kuka vaan. Tilanteessa, jossa tajuaa ettei olekaan niin vahva kuin kuvitteli ja että paljon aikaa on jo mennyt ohitse.

Onko Lisassa jotain samaa kuin Rogerissa itsessään?
”Minä matkustan paljon kuten hänkin, ymmärrän sen väsymyksen. Muuten meissä ei ole samaa. Vanhempani olivat hyvin erilaisia, samoin koulutukseni. Eikä minulla ole samanlaista rakkaustarinaa menneisyydessäni.”

Koko haastattelun ajan Elena Roger juo teetä varjellakseen ääntään. Samasta syystä hän ehdottaa, että valokuvat otettaisiin sisätiloissa. Pienikokoisen näyttelijän täytyy pitää instrumenttinsa kunnossa, sillä New Yorkissa näytöksiä on kuutena päivänä viikossa. Jossain välissä hän on kuitenkin ehtinyt tänä vuonna tehdä myös uuden elokuvan. Ja viime vuonna kaksi Un Amorin lisäksi.

”Asiat johtavat toisiin. Sain Un Amorin käsikirjoituksen aikaan käsiini toisenkin elokuvakäsikirjoituksen. Ne olivat niin erilaisia, että halusin tehdä molemmat. Ja Un Amorin perusteella minut haluttiin kolmanteen elokuvaan. Ja niin edelleen.”

Roger ei halua tehdä päätöstä, ollako laulaja, elokuvanäyttelijä vai musikaalitähti. Hän haluaa olla niitä kaikkia. Vaikka tällä hetkellä hän elää teatterin kautta.

”En ollut nähnyt yhtään Paula Hernándezin elokuvaa ennen kuin päätin tehdä Un Amorin hänen kanssaan. Olen ollut kiireideni takia hiukan pimennossa elokuvien suhteen. New Yorkissa minulla on esitys kuutena iltana viikossa, mutta ainoana vapaailtanani käyn silti teatterissa.”

Vaikka Roger purskahtelee nauruun ja on ystävällinen poskisuudelmineen kaikkineen, hän on myös ilmiselvästi väsynyt. Johtuen jetlagista ja epäilemättä myös viime vuosien työmäärästä.

”Sellainen tämä työ on. Mutta kyllä tällä uralla elämään mahtuu lomiakin. Joskus joudut odottelemaan projektin alkamista, toisinaan et edes tiedä, mitä teet seuraavaksi. ”

Maaliskuusta saakka Evitaa näytellyt nainen vakuuttaa, että tämän roolin jälkeen hänellä on hiukan vapaata. Kukaan ei tosin tiedä, mihin asti Evita Broadwayllä pyörii. Ensi vuoteen nyt ainakin.

Un Amor saa Suomen ensi-iltansa 30. marraskuuta.

Katariina Saxton on lifestyle-blogien Katz & the City-Life is Sweet in NYC seka KiitosNamaste (www.kiitosnamaste.com) kirjoittaja, kasvissyöjä (90% vegaani), terveysintoilija ja maaseudun rauhasta haaveileva joogi, joka asuu suurkaupungin kupeessa miehensä ja kahden kissansa kanssa ja toivoo joku päivä olevansa täydellinen ekologinen ja eettinen kodin hengetär.

Olen viettänyt joulut Jenkeissä vuodesta 2004 lähtien mieheni perheen kanssa.Perheeseen kuuluu mieheni äiti, sisko, siskon mies sekä kolme pientä lasta. Loput perheestä ovat viime vuosien aikana muuttaneet pois lähialueelta, joten ihan kiva, että ei ole yhtä paljon porukkaa kasassa kuin normaalisti. Itse kun olen tottunut jouluihin Suomessa siskoni, isoäitini, isäni ja äitini seurassa, joten en ole isojen juhlien ystävä.

Tuon oman suomalaisen vivahteeni italialais-amerikkalais-jamaikalaiseen joulunviettoon vastaamalla joka vuosi samoihin kysymyksiin suomalaisesta jouluvietosta: Mitä teillä syodään Suomessa? Onko joulukuusta? Koristellaanko se? Menettekö kirkkoon? Annetaanko Suomessa lahjoja? Tuleeko joulupukki? Minä päivänä joulua vietetään?

Aattoa vietämme italialais-amerikkalaisen osan perhettä luona ”Seitsemän Kalan -juhlan” merkeissä, joka juontaa juurensa katolisesta perinteestä. Tarjolla on  vähintään seitsemää erilaista merenelävää. Lihaa tai maitotuotteita ei poydässä saa olla eikä käytetty aterian valmistamiseen. Itse olen pienestä asti ollut allerginen kalalle ja nykyään olen kasvissyojä. Onneksi kasvislisukkeita on aina tuhdisti tarjolla pitämässä minut tyytyväisenä. Ja se iso, äänekäs italialainen mamma pitää huolen siitä, että luinen kroppani saa tarpeeksi ruokaa ja lautaselleni lapataan lisää ruokaa heti kun saan vähän syotyä. Hän on vihdoin päässyt sen asian yli, etten syo lihaa. Siksikään en viitsi enää selittää hänelle, että terveyden kannalta kannattaisi syodä vain sen verran, että vatsa juuri ja juuri täyttyy,

Itse joulupäivänä menemme yleensä kälyni talolle heti aamusta, kunhan ne, jotka joulukirkkoon menevät ovat siellä ensin käyneet. Istuskelemme muutaman tunnin jutellen kunnes jossain vaiheessa perheen naiset alkavat hääriä keittiossä. Sillä aikaa miehet katsovat televisiota, juoruilevat ja heittävät vitsiä. Kokkaaminen kestää muutamia tunteja ja pöytään pääsemme yleensä vasta joskus kahdeksan aikoihin. Tarjolla on yleensä jokin pastaruoka (Italia), curryvuohta tai -kanaa (Jamaika) sekä tuhottomasti ihania kasvislisukkeita kuten collard greens, sweet potato casserole, riisiä ja herneitä, erilaisia salaatteja sekä täytettyjä sieniä. Tänä vuonna tarkoituksenani on tuoda vihdoinkin jotakin suomalaista poytään: uskon etta lanttu- ja perunalaatikko sekä sillitön rosolli saattavat maistua. Ja jälkiruoaksi jokin vegaaninen maustekakku.

Lahjoja vaihdetaan noin tunti illallisen jälkeen. Tämä on se osa iltaa, jonka voisin suosiolla jättää väliin. Jostakin syysta en pidä lahjojen vastaanottamisesta, joten joka vuosi lahjatoiveenani on ”ei mitään”. Tosin salaisesti olen toivonut järjestelmäkameraa (olisi jo aika) tai Vitamixiä (teen vähintään yhden smoothien päivässä, joten tulisi tarpeeseen). Kaikkein mieluiten haluaisin lahjojen sijaan pyytää ihmisiä lahjoittamaan suosikkihyväntekeväisyysjärjestolleni, Woodstock Farm Animal Sanctuarylle.

Pidän joulusta, mutta en pidä pätkääkään jouluostoksien tekemisestä, täpötäynnä olevista ostoskeskuksista, joulunjälkeisestä jätemäärästä tai tarpeettoman tavaran kertymisestä. On muitakin tapoja antaa. Voimme esimerkiksi leipoa pikkuleipiä, kakkuja ja karamelleja; tarjoutua lapsenvahdiksi, jotta vanhemmat pääsevät kahdestaan ulos tai vaikkapa luoda valokuva-albumin. Muita lahjaideoita ensi jouluksi (tai miksi ei syntymäpäivälahjoiksikin) ovat 10-kerran joogatuntipaketti lähijoogastudioon, kuntosalijäsenyys, keittokirja, Itunes lahjakortti, luomukukkia tai vaikkapa hieronta.

Kuvat: Alejandro Lorenzo

Micael Dahlén ei halunnut kirjoittaa kirjaa sarjamurhaajista, mutta ei voinut olla kirjoittamattakaan. Tuloksena on Ihmispedot.

39-vuotias Micael Dahlén on yritystalouden professori Tukholman Kauppakorkeakoulussa. Hänet tunnetaan kotimaassaan rockstaran kaltaisena proffana, jota arvostetaan kansainvälisesti ja joka on kirjoittanut ajan hengessä liikkuvia kirjoja muun muassa odotusyhteiskunnasta. Hänen uusin kirjansa on kuitenkin hyvin erilainen. Ihmispedot käsittelee sarjamurhaajia.

Tämän tiesin etukäteen. Enkä yllättynyt, kun haastateltavani oli pitkätukkainen, mustakynsinen ja rennosti pukeutunut mies. Yllätyin sen sijaan hänen hiljaisesta äänestään ja äärimmäisen kohteliaasta käytöksestään. Kuinka noin pehmeästi puhuva mies on luotsannut sekä ruotsalaisen bisnesmaailman tulevaa eliittiä että käynyt keskusteluja sarjamurhaajien, muun muassa Charles Mansonin kanssa?

Tai ehkä hänen puhetapansa on ainoa oikea. Ruotsalaisprofessori haastatteli kirjaansa varten viittä eri sarjamurhaajaa, jotka kaikki ovat tekojensa seurauksena saaneet osakseen myös ihailua, julkisuutta ja rahaa. Kuka uskaltaisi varastaa veritöillä hankitun huomion?

Tärkeämpi kysymys on tietenkin se, kuka haluaisi lisätä murhaajien huomiota entisestään. Sitä kysymystä Dahlén on joutunut pohtimaan. Koulusurmaajien ja Breivikin kohdalla on ehdoteltu jopa murhaajien nimen pistämistä pannaan, heidän nimensä pyyhkimistä lehdistä.

”Ymmärrän tuon näkökannan. Koulusurmaajat valmistelevat ennakkoon pressipakkauksen, koska he tietävät saavansa julkisuutta. Breivikin kieroutuneesta ideologiasta ja sen levittämisestä nyt puhumattakaan. Silti, tabun ajatus on periaatteessa kieltää tapahtunut. Ja koska tällaista kuitenkin tapahtuu, meidän on kerättävä siitä kaikki mahdollinen informaatio, että ymmärtäisimme miksi.”

Dahlénin mukaan keskusteluun pitää kuitenkin tuoda enemmän uhrien puolta asiasta.

”Meidän täytyy saada tietää myös uhrien perspektiivi, heidän, joiden elämä on tuhoutunut. Ymmärrän, että kunnioituksesta ja ymmärryksestä noita ihmisiä ei voida vaatia paljastamaan elämäänsä lehtien sivuilla. Usein maailma kuitenkin näkee vain murhaajan, oudon tyypin, joka herättää uteliaisuutemme ja jonka tekemän tuhon unohdamme parin vuoden kuluttua. Heistä tulee myyttisiä hahmoja, charlesmansoneita, joiden naama voi koristaa kenen tahansa t-paitaa.”

Juuri nämä kauheista teoistaan julkisuuteen nousseet ja seuraajia keränneet ihmiset ovat Dahlénin kirjan aiheena. Professori kertoo kirjassaan seuranneensa murhaajien julkisuutta inholla, sitten kasvavalla kiinnostuksella. Lähes pakkomielteiseksi muuttuneen kiinnostuksen myötä mies matkusti ympäri maailmaa tapaamaan viittä eri sarjamurhaajaa: Charles Mansonia, Issei Sagawaa, Peter Lundinia, Dorothea Puentea ja Wayne Lo’ta.

Dahlén suoritti myös tutkimuksia, joissa hän selvitti kuinka koehenkilöt reagoivat tuntemattomien ihmisten kuviin, jos näiden tietoihin lisätään murha tai pari. Kaiken tämän hän teki omalla kustannuksellaan ja salaa akateemisilta kollegoiltaan. Dahlénin näkökulma on yhtä aikaa fanin ja tutkijan. Kumpaa hän loppujen lopuksi edustaa?

”Nyt jälkeenpäin tuohon on helppo vastata. Olen tutkija. Mutta kun tapasin heidät, en ollut varma – ja se kauhistutti minua. En olisi ikinä osannut ennakoida sitä, kuinka tunteellisesti reagoin ja kuinka henkilökohtaisesti sitouduin. Jos olisin sen tiennyt, en olisi lähtenyt tälle matkalle.”

Dahlén puhuu kirjassaan rehellisesti siitä, kuinka vaikuttunut hän on murhaajien kohtaamisista. Hän on itse koekaniini omassa tutkimuksessaan.

”Tämä on ensimmäinen kerta, kun paljastan kirjassani mitään itsestäni. Se ei ollut tarkoitukseni. Olen tottunut professorina kertomaan asioista etäisyyden päästä, mikä on hyvin miellyttävää ja turvallista. Kun projektista tuli henkilökohtainen, päätin aluksi etten kirjoita kirjaa ollenkaan. Mutta sitten se oli pakko tehdä, että saisin asian päätökseen.”

Kirja ponkaisi bestselleriksi, mutta akateemiset piirit olivat nihkeämpiä. Kirjaa pidettiin vähintäänkin kiistanalaisena.

”Tällaista kirjaa ei odoteta Kauppakorkeakoulun professorilta. Tiedän, että kirjan ilmestyttyä koulun johtokunta otti sen keskinäiseen keskusteluunsa. Kun valtavirtamedia reagoi nopeasti, akateemiset piirit tuntuivat odottavan, että joku ilmaisisi ensimmäisen mielipiteen.”

Sittemmin akateemiset piirit ovat jakautuneet kirjan suhteen kahteen leiriin: niihin joiden mielestä kirja esittää tärkeitä kysymyksiä, ja niihin joiden mielestä kirja on liian kiistanalainen, eikä sopiva professorin teokseksi.

Ihmispetojen kritiikki on koskenut lähinnä kirjoitustapaa, joka on henkilökohtainen, mukaansatempaava ja kaukana akateemisesta.

”Olen paininut sen oivalluksen kanssa, että ihmiset tulevat lukemaan kirjaa uteliaisuudesta ja mielenkiinnosta, silkkana viihteenä. Mutta toisaalta haluan myös tavoittaa mahdollisimman monta lukijaa. Kirjoitustyyli on hiukan kuin Troijan hevonen: ensiksi aiheessa kieriskellään, mutta sitten käännän asetelmaa.”

Dahlénin omien kokemusten sekä hänen tutkimustensa kautta kirja pohtii ihmisten suhtautumista tappajiin, sitä inhonsekaista mutta kutkuttavaa jännityksen tunnetta, jota murhatarinat ja tappajat aiheuttavat. Dahlén pohtii evoluutioteoriaa, jonka mukaan polveudumme kaikki menneiden aikojen selviytyjistä, tappajista siis. Hän kertoo tutkimuksesta, johon osallistuneista yli 84 prosenttia kertoi leikitelleensä idealla tappaa joku.

”Olisi liian helppoa sanoa, että toiset ovat syntyneet tappajiksi, tai että kuka tahansa meistä voisi tappaa milloin tahansa. Totuus on jossain noiden välillä. Toisten ihmisten rajat joustavat, he saattavat helpommin päätyä murhaamaan.”

Dahlén pitää murhaajia äärimmäisinä ja selkeimpinä esimerkkeinä käytöksestä, jossa rajoja rikotaan, mutta sama voi koskea vaikka menestyneitä bisnesihmisiä tai taiteilijoita. He ovat valmiit puskemaan rajoja hieman pidemmälle.

Entä jos Charles Manson olisi saanut levytyssopimuksen ja olisi päätynyt vaikutusvaltaiseksi superjulkkikseksi muuten kuin veritöiden kautta?

”Minun arvaukseni on – ja tämä voi olla vain arvaus – että jos Manson olisi saanut levydiilin ja menestynyt, se olisi riittänyt. Jälkeenpäin katsoen näitä murhaajia yhdistää se, että he halusivat olla jotain enemmän, suurempaa. Ja heidän rajansa antoivat periksi.”

Ihmispedot (Atena Kustannus, 2012)

Elokuvaohjaaja Alan Rudolph vieraili Suomessa viime kesänä. Sylvin haastattelujuttu valmistui hyvissä ajoin ennen joulua.

Kuvat: Emma Suominen

Indie-elokuvan kuningas ennen indie-elokuvaa. Epäonnensoturi. Ihmissuhde-elokuvan huonosti tunnettu mestari. Kulttisankari, erakko ja erinomaisen miellyttävä herrasmies.

Hollywoodia kohtaan tuntemansa halveksunnan itseironiseksi vitsailuksi pukeva elokuvateollisuuden suuri yksinäinen.

 Alan Rudolph ei ole ohjannut elokuvaa kymmeneen vuoteen, The Secert Lives Of Dentistsin (2002) jälkeen. Filmihullujen muistista hän ei kuitenkaan ole kadonnut, mistä kertoo esimerkiksi viimekesäinen vierailu Sodankylän elokuvajuhlilla. Sylvin haastattelulle varattu parikymmenminuuttinen ylittyy tunnilla, koska Rudolphilla ei ole kiire minnekään. Hänen jokainen vastauksensa rönsyilee aiheesta sinne ja tuonne, kuitenkin niin, että kaikki lopulta liittyy jollain tapaa yhteen.

Vaikkei Rudolph ikinä ole noussut sen paremmin kaupalliseen suosioon kuin kaikkien aikojen auteur-ohjaajienkaan listalle, ajattomien elokuvien ohjaajalla on paikkansa cinefiilien sydämissä.

On kysyttävä, miksei Alan Rudolph enää ohjaa elokuvia. Käy ilmi, että maalaaminen on hauskempaa.

”En ole koskaan varsinaisesti lopettanut”, Rudolph täsmentää vartin mittaisen ja koko uransa kattavan vastauksen aluksi.

”Olin elokuva-alan ulkoreunalla jo silloin, kun tein elokuvia Robert Altmanin apulaisohjaajana, teimme indie-elokuvia ennen koko termin keksimistä. Ensimmäisten omien ohjausteni aikoihin hyvin pitkälti olin amerikkalainen indie-elokuvabisnes, ainakin mitä tarinalliseen kokoillan elokuvaan tulee.”

”Sain ystäväni Altmanin tuottamaan United Artistsille esikoiselokuvani Welcome To L.A. (1976). Jo se oli UA:lle liian hämärä, he sanoivat ensi vilkaisulla, että viekää tämä pois. Koitimme sitten levittää sitä itse. Saimme sen pariin teatteriin Annie Hallin ensi-iltaviikolla. Juuri levityksen pienuuden vuoksi se oli sen viikon ykkönen katsojamäärissä salia kohden laskettuna” Rudolph nauraa.

”Listaykkösen” maine auttoi Rudolphia neuvottelemaan Columbia-studion kanssa diilin seuraavasta elokuvastaan, Remember My Name (1978).

”Ajattelin ettei meille nyt ainakaan samalla lailla käy. Columbiassa vilkaisivat filmiäni ja totesivat että viekää pois, ei meillä ole aavistustakaan mitä tuolle pitäisi tehdä.”

Niin, tällaista taistelua Rudolphin ura on ollut tai oli.

”Koko homman salaisuus oli yleensä saada seuraava tuotanto käyntiin ennen kuin kukaan oli nähnyt edellistäni”, hän hymähtää.

Pikakelaus 2000-luvun alkuun. The Secret Lives Of Dentistsin kohtalo ja sen toteutumatta jäänyt seuraaja olivat se kuuluisa viimeinen niitti. Lopulta Rudolphillakaan ei enää riittänyt huumorintajua ja venymiskykyä.

”Secret Lives lähtikin menemään todella hyvin! Ulkomailla siitä ei kyllä oltu kiinnostuneita, mutta Amerikassa katsojia oli ihan hyvin. New Yorkin elokuvakriitikot palkitsivat sen. Oli kovasti puhetta, että nyt on jopa Oscar-potentiaalia. Olin itsekin tyytyväinen, se oli omalaatuinen mutta humaani perhe-elokuva.”

Kaikki meni siis hyvin, kunnes leffan tuotantoporras päätteli, että tästä tuotteesta on nyt lypsetty kaikki lypsettävissä oleva raha.

”He eivät halunneetkaan riskeerata sille isompaa levitystä. Vetivät johdon seinästä koko elokuvalta. Kokonaan. Se katosi.”

Tuotantoporras tarjosi Rudophille lohduksi varman rahoituksen hänen seuraavaan duuniinsa.

”Kuulin vasta myöhemmin, että he tekivät alun perinkin leffojaan varastamillaan rahoilla. Mutta tuolloin hehkutin vaimolleni Joycelle, etten ole luottanut elokuvabisneksessä 30 vuoteen kehenkään, mutta tähän heppuun jotenkin luotan. Minulla oli idea hyvästä, omalaatuisesta länkkäristä, olin iloinen sen tekemisen ajatuksesta… Sitten yhtäkkiä oli mennyt kolme vuotta, eikä mitään ollut tapahtunut. Joku otti yhteyttä jostain muusta projektista. Tajusin, etten halua tätä tällaista enää.”

Rudolph puhuu ilman kiukkua tai katkeruutta. Puheessa on vitsaileva sävy, mutta sarkastiselta tai pisteliäältä hän ei kuulosta. Hän nauraa epäonnelleen ja epäonnistumisilleen vapautuneesti.

”Minulla oli ihan hyvä ura! Sellaista se on, ainakin sain tehtyä nuo leffat mitä sain. Opin tämän jo Altmanilta; työtä se vain on. Ja minähän olin sitä paitsi paljon Altmania valikoivampi, siksi kai hän pärjäsikin, hän teki mitä vain. Minä halusin tehdä vain pitkiä elokuvia, en halunnut duunejani mihinkään puhelimen näytölle tai leivänpaahtimeen vaan valkokankaalle.”

Nyt Rudolph asuu valokuvaajavaimonsa Joycen kanssa omassa talossaan Bainbridge Islandilla, lyhyen lauttamatkan päässä Seattlesta. Hänen taulujaan on näytillä Bainbridgen kirjastossa.

”Maalaaminen on kuin elokuvan tekemistä, mutta parempaa. Ei tarvitse puhua kenellekään!”

Alan Rudolph: Public Transportation

Niinpä Rudolph elää nyt tyystin irrallaan edes elokuvateollisuuden ulkolaidasta. Hän myöntää kiinnostuneensa hiljattain pitkästä aikaa uudesta elokuvaprojektista, mutta korostaa kaiken olevan aivan auki.

Festareilla hän käy harvoin, ennen Sodankylää sentään vuonna 2009 Karlovy Varyssa.

”En tiedä, eikö se porukka ollut saanut lippuja mihinkään oikeaan elokuvaan, mutta näytöksissäni oli hirveästi väkeä”, hän on ihmettelevinään.

”Paras kokemus oli Love at Large (1990), vino Hollywood-elokuvani, josta ei pitäisi oikein edes olla missään kopiota. No heillä oli! Se oli leikattu tv-muotoon, siis reunat puuttuivat. Kopiossa oli kaikki mahdolliset naarmut. Puhe oli englanniksi kuten pitikin, joten kuvaan heijastettiin tshekinkieliset tekstit. Vanhastaan siinä oli tekstit saksaksi ja ranskaksi. Aina kun joku avasi suunsa, koko kuva peittyi tekstistä! Ja porukka rakasti sitä!” Rudolph nauraa silmät loistaen.

Ohjaaja manailee elokuviensa pienten tuotantofirmojen lyhytikäisyyttä. Läheskään kaikista töistä ei tahdo löytyä kopioita edes festivaalikäyttöön. Koska niitä ei ole. Harmittelun katkaisee hauska muisto Cannesin elokuvafestareilta vuodelta 1983.

”Istuskelin baarissa odottamassa jotakuta, ja törmäsin Monte Hellmaniin (s. 1932, kulttiohjaaja ja legenda, mm. Two-Lane Blacktop, 1971). Puhuimme juuri tästä huolestani, että säilyvätkö elokuvani jälkipolville, se siis huoletti minua jo silloin. Hän kääntyi dramaattisesti minuun päin ja huusi:  Videolevyt! Vaadi elokuvasi videolevylle, ne ovat ikuisia.”

Nämä dvd:n edeltäjät, lp-levyn kokoiset videolevyt eivät koskaan kunnolla yleistyneet. Levyillä ei tee nykyisin mitään, koska kenelläkään ei ole niiden vaatimia soittimia.

”Otin Monten neuvosta vaarin”, Rudoolph nauraa.

”Vaadin vuosien ajan leffasopimuksiini, että videolevyjulkaisu on oltava. Muistan studiopomojen ihmetyksen – eihän kellään niitä soittimia silloinkaan ollut! Muutaman leffani, muun muassa Ota minut (Choose Me, 1984) pelastin joskus jostain näiden levyjen poistomyynnistä. Alle dollarilla. Mitähän niillä nyt sitten tekisi, hehee. Ne ovat ikuisia…”

Ota minut, niin. Moni pitää fantastisen hienoa ihmissuhdekipuilua Alan Rudolphin parhaana elokuvana. Rudolph muistelee tekoprosessia pelkällä hyvällä.

”Kuvasimme sen Los Angelesissa, kolmessa viikossa, reilusti alle miljoonalla dollarilla. Tapasin leffan tuottajat ravintolassa, tai musiikkivideon he siis olisivat halunneet. He manageroivat soul-laulaja Teddy Pendergrassia (1950-2010), joka oli ollut kauheassa auto-onnettomuudessa ja halvaantunut. Hänellä oli nyt mahtava paluubiisi You´re My Choice Tonight. Sanoin, että tekisin mieluummin leffan kuin videon. He kysyivät, paljonko sellaisen tekeminen sitten maksaa. Kirjoitin ihan lonkalta lautasliinaan summan 693 000 dollaria. He olivat että ok, mutta käytät sitten Teddyn musaa. Lähdin siitä sitten kirjoittamaan, ei minulla ollut mitään ideaa saati käsistä valmiina. Kirjoitin käsikirjoituksen viikossa.”

Alan Rudolpin elokuvia on saatavissa katsottavaksi enemmän kuin ohjaaja luultavasti uskoisikaan. Ota minut ja Hehkutuksia (Afterglow, 1997) ovat katsottavissa Viaplaysta, The Secret Lives of Dentists taas Voddlerista.

Todellinen Rudolph-potti löytyy kuitenkin Mubista, jossa on saatavilla ohjaajan koko keskeinen tuotanto.

Lisäksi maksukanava C Moren ohjelmistossa on tällä hetkellä Rudolphin Hollywood-ohjaus, taiteelliselta kannalta ei-niin-olennainen Tappavat ajatukset (Mortal Thoughts, 1991). Seuraavat esitykset 26.11. klo 03.15 (C More Hits), 26.11. klo 21.00 (C More Action) ja 29.11. klo 13.15 (C More Hits).

Suomen Marsalkka näyttää meidät toisten silmin.

Olen tänään jo nähnyt Gilbert Lukalian Suomen Marsalkan. Nyt vähän harmittaa, etten istunut R&A-katsomossa, Bio Rexissä.
Ensi-iltanäytös on nimittäin juuri loppunut.

Olisi ollut hauska katsoa ensi-iltaihmisiä silmiin, katsoa valaistuiko sielläkin joku. Kun minä mielestäni niin ymmärsin sen. Että miksi Suomen Marsalkka on sellainen kuin on, ja miksi se on tehty niin kuin on.

Että kyseessä on katse ja sen analyysi. Sen, kuka katsoo ja kenen tapaa kertoa.

Sylvin joulukalenterissa neuvotaan, minkä jouluvalmistelun voit juuri tänään jättää tekemättä.

MA 17.12. Kinkku on saari Heinävedellä ja Sinappi peltoalue Hämeenlinnassa.

Jos himoitset näiden perään, nyt tiedät mistä ne löytyvät. Kotimaanmatkailu avartaa

Kinkku muuten tehdään siasta ja sika on älykäs eläin. Kalkkuna ei ehkä ole yhtä älykäs, mutta yhtäkaikki tunteva eläin sekin. Hanki siis vaikkapa seitan”kinkku” ja itsellesi hyvä mieli.

Ja Itäkeskuksen Prisman vartijoille vielä terveisiä, että jättäkää jouluenkelit rauhaan!

EDELLINEN LUUKKU: SU 16.12.

SEURAAVA LUUKKU: TI 18.12.

Kuva: Scott Bauer / Public domain

Ylijääneen kahvin voi käyttää ilokseen ja nautinnokseen.

Kuva: Veera Säilä

Kahvilla on taakkanaan suuri hiilijalanjälki. Tuotteen ekologista selkäreppua arvioivan MIPS-indeksin mukaan kahvin viljely on niin vedenkulutukseltaan kuin lannoituksen tarpeeltaan esimerkiksi teen viljelyä rasittavampaa. Siksi kahvin käytössä kannattaa olla tarkkana.

Ruoanlaittoon ja leivontaan parhaita kahvilaatuja ovat tummat, voimakkaat paahdot; vaaleapaahtoinen suomalainen peruskahvi on hapokkaampaa ja vähemmän aromikasta, joten se kannattaa juoda sellaisenaan. Ylijääneen kahvin voi viilentää, maustaa ja tarjota kylmänä juomana.

Kahvista voi valmistaa seitanille marinadin vaikkapa grillikautta ajatellen. Tutummin kahvin maku toimii kuitenkin jälkiruoissa. Kahvikiisseli on vintageherkku isomummon ajoilta. Kahvilla voi maustaa myös juustokakun, pikkuleipiä tai toffeekarkkeja.

Kahvi sopii tietysti myös alkoholijuomien pariksi. Jääkahvin voi maustaa rommilla tai viskillä, mutta hyviä ovat myös lämpimät irish coffeen tai hot shotin tyyppiset kahvidrinkit. Jatkojen booli syntyy kahvista, kokiksesta ja rommista.

Kahvikiisseli

2,5 dl vahvaa kahvia 2,5 dl kerma- tai maitovalmistetta tai niiden sekoitusta (myös kookosmaito käy) 0,5 dl sokeria 1 tl vaniljasokeria 1 tl kaakaojauhetta 3 rkl maissisuurustetta

Sekoita kaakaojauhe ja suuruste kattilassa vispilällä pieneen nestemäärään. Lisää kaikki muut aineet. Kuumenna koko ajan sekoittaen, kunnes kiisseli sakenee. Jaa annosmaljoihin ja nosta jääkaappiin jäähtymään. Kermavaahtotilkka koristaa annoksen.

Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.

Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko

Koodi: Bubi Tuomala

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ

ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127

Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.

Tällä palstalla Manu Haapalainen ja Julle Jalava kirjoittavat ravintoloista vegaaninäkökulmasta. Emme ole ruokatoimittajia, olemme ainoastaan nälkäisiä.

Thairavintoloissa vegaanin ongelmaksi muodostuu usein, että ruokiin ujutetaan salakavalasti (eli tietämättömyydestä johtuen) kalakastiketta. Eerikinkadun ja Fredrikinkadun risteyksen Tamarin on tässä suhteessa mainio, poikkeuksellisen luotettavan tuntuinen yllätys.

Tiedustelen aluksi vähän ympäripyörein sanavalinnoin buffet-lounaan kasvisvaihtoehtoista. Kassan heppu antaa ystävällisen ja tarkan selonteon, kysyy itse olenko kenties vegaani ja kertoo, ettei päivän kasvisvaihtoehdossa kalakastiketta suinkaan ole, myös kevätrullat kuulemma ovat vegaanisia.

Hän vieläpä pahoittelee, ettei minulle nyt ole kuin näitä kahta lajia buffetista sitten tarjolla. Erinomaista palvelua, minusta.

Myöhemmin Tamarinin nettisivuilta selviää, että kaikki annokset myös listalta saa halutessaan ilman kalakastiketta. Hienoa, yleistyisipä tällainen tiedostavuus.

Entäs se ruoka? Mieleni olisi tehnyt jotakin tulista curry-taivaallisuutta, mutta buffetin enempi hapanimelätyylinen kasvisratkaisu puhutteli lopulta sekin, koskapa siinä oli tofua mahdottoman paljon ja koska se tofu oli paistettu pinnaltaan melkein rapeaksi, tavalla jolla en itse mitenkään osaisi. Kevätrullia söin muistaakseni kahdeksan ja siihen ne sitten loppuivatkin, lisää ei ilmaantunut.

Bonuspisteet siitä, että Tamarinissa ei soinut musiikki. Harvinaista herkkua, hiljaisuus.

Tamarin on näköjään jonkinsortin ketju, jolla on ravintolat tämän Kampin lisäksi Punavuoressa, Esplanadilla ja Forumissa.

Suositellaanko vegaaneille: Kyllä

Fredrikinkatu 49,

00100 Helsinki

ma-pe 11-23

la 12-23

su 12-23

http://www.tamarin.fi/

Tällä palstalla Manu Haapalainen ja Julle Jalava kirjoittavat ravintoloista vegaaninäkökulmasta. Emme ole ruokatoimittajia, olemme ainoastaan nälkäisiä.

Sörnäisten kurvin uudehkon intialaisen pikaruokapaikan nimeä on tullut ohimennessä ihasteltua jo muutaman kerran. Kaneli on ihana mauste. Kanelisaari kuulostaa sanana sellaiselta paikalta, että sinne haluaisi muuttaa vaikka asumaan.

Nyt on aikaa viimein poiketa. Intialaiset ovat mahtipaikkoja perusvegeille, vegaaneilla on usein kermaisten annosten kanssa nihkeämpää. Kanelisaarella on tarjota muutamakin menun perusteella eläintuotteettomalta kuulostava annos, mutta nan-leipään on täälläkin, niin kuin melkein kaikkialla laitettu munaa.

Yritän olla säästeliäs. Kysyn tiskin takaa, olisiko lounastarjoushintaan (7.90 e) saatavilla jotakin munatonta ja maidotonta. Kielimuuri osoittautuu melkoiseksi englantiakin käyttäessäni. Saan kuitenkin muutaman minuutin juttelun jälkeen ilmeisen kattavasti selitettyä, mikä vegaani on. Tarjoilijapoika on aluksi sitä mieltä, että lounashintaan tarjolla oleva kasvisvaihtoehto Tofu Palak on mahdoton tehdä ilman maitoa. Mutta sitten hän hoksaa: Onhan heillä soijamaitoakin.

Hienoa. Ystävällinen kaveri lupaa lisäksi, että saan nanin tilalle papadameja niin paljon kuin haluan. Tofu Palak on siis tofua ”kermaisessa” eli soijamaitoisassa pinaatti-currykastikkeessa. Miedon ja lempeän makuinen annos on kooltaan hintansa veroinen, eikä maussakaan valittamista ole. En osaa kaivata kermaa.

Mangochutneytä saa pöytään kokonaisen kannullisen. Sellainen tekee onnelliseksi, jos jokin. Voisin mättää sitä kitaani vaikka useita kertoja päivässä. Tätä kirjoittaessakin. Kunpa sitä vain olisi.

Ihan täysin ruokavalioni ei ole välittynyt tarjoilijalle. Salaatin päälle on levitelty ilmiselvästi maitoa ja munaa sisältävä kastike. No, parhaansa hän teki, en jaksa valittaa, jätän nyt salaatin väliin sitten.

Suositellaanko vegaaneille: Kyllä, kielimuurivarauksella ma-pe 10.30-22.30, la 12.00-22.30,

su 12.00-22.00

Kulmavuorenkatu 4, 00500 Helsinki

http://www.kanelisaari.fi/