”Jätä jalluglögistä glögi pois.”
”Jätä joulubuffetti syömättä.”
”Älä anna tiernapojalle.”
”Älä polta kynttilää molemmista päistä.”
”Unohda joulukalenterin hankkiminen.”
”Unenomainen, sensuelli ja optimistinenkin Silent City on sopivasti outo.”
”Kun levy myy Suomessa puoltoista miljoonaa, niin Maukka ostaa palvelijan.”
Sylvi on kulttuuriin kallellaan oleva, naisille suunnattu nettilehti. Sylviä tehdään vapaaehtoispohjalta ja ilon kautta, kanssaeläjiä ja ympäristöä kunnioittaen sekä ennakkoluulottomuutta vaalien. Sylviä julkaisee osuuskunta.
Päätoimittaja: Manu Haapalainen Luova johtaja: Aki Ala-Kokko
Koodi: Bubi Tuomala
ISSN-L 2242-8127
ISSN 2242-8127
Toimitus: Julle Jalava, Kaisu Tervonen, Juri Nummelin, Mervi Vuorela, Johanna Siik, Jaana Semeri, Lotta Sonninen, Elina Teerijoki, Aiju Salminen, Mari Pöyhtäri, Varpu Löfman, Nina Simonen, Tuuli Sirkeinen, Emma Suominen, Elisa Helenius, Lena Salmi, Satu Paasovaara, Riitta Supperi, Jasmin Gröhn, Katja Rantala, Jean Ramsay, Anna-Sofia Joro, Alejandro Lorenzo, Anna Jensen, Lea Karvonen, Teija Karvonen, Eeva-Inkeri Kluukeri, Anu Tahvanainen.
Sylvin joulukalenterissa neuvotaan, minkä jouluvalmistelun voit juuri tänään jättää tekemättä.
SU 23.12. Sylvi ei tunnetusti lasiin sylje. Mutta lapsiperheelliset, jättäkääpäs tänä vuonna väliin jouluaskare nimeltä aattokänni.
Kiitos.
Niin ja yksinäiset, baariin siitä.
Sylvin joulukalenterissa neuvotaan, minkä jouluvalmistelun voit juuri tänään jättää tekemättä.
MA 24.12. Jouluna Sylvi harrastaa lähimmäisguerillatoimintaa! Jos epäilet, voiko ystävälle soittaa joulunpyhinä, kun on tämä joulurauha ja kaikki: Unohda epäröinti ja tartu luuriin.
Itse asiassa kehoitamme juuri tänään soittamaan niille puolitutuillekin, joiden jaksamisesta olet ollut viime aikoina huolissasi.
29.6.–2.9.2012.
Virka Galleria, Helsingin kaupungintalo, (Sofiankatu 1)
Hyvinvointiyhteiskunnan tunnusta, äitiyspakkausta pääsee ihmettelemään Virka Galleriassa auenneessa näyttelyssä. Näyttelyssä on esillä pakkauksen sisältöä menneiltä vuosikymmeniltä sekä muutama pakkauksen historiaa esittelevä video. Nähtävillä on myös itse pahvilaatikko, joka on saanut World Design Capital -vuoden kunniaksi uuden ulkoasun.
Alunperin vähävaraisia perheitä tukemaan suunniteltua äitiysvustusta on ollut kaikkien odottajien saatavilla 1949 lähtien. Avustuksen voi ottaa joko rahana tai äitiyspakkauksena, joka sisältää vauvan ensimmäisinä kuukausina tarpeellisia tavaroita ja vaatteita. Designpakkausta aletaan jakaa näillä näkymin elokuussa, kun viime vuoden pakkaus loppuu. Sen uusittu sisältö on toistaiseksi tarkoin varjeltu salaisuus, eikä näyttelystä yhytetty Kelan edustaja suostunut paljastamaan onko siinä erityinen muotoilunäkökulma.
Tämä toki kiinnostaa tulevaa vanhempaa, sillä puolivälissä ensimmäistä raskautta lapsen saaminen konkretisoituu tavaroihin. Vauvoista mitään tietämätön äitikokelas googlailee paniikissa vastasyntyneiden keskipituutta ja ihmettelee vaatekaupoilla, miksi espanjalaiset 56-senttiset vauvat ovat pienempiä kuin kotimaiset puolimetriset. Olisiko ihmiskunta kuollut jo sukupuuttoon, jos joku ei olisi keksinut maidonkerääjiä? Onneksi ei tarvitse miettiä tarvitsenko oikeasti tärisevän sitterin, koska joku lupasi sellaisen jo lainaan.
Vauvojen kilpavarustelun ja kamakaaoksen keskellä äitiyspakkaus tuntuu lohdulliselta. Kela ei ole aina ollut ystävä, mutta ainakin joku siellä on miettinyt puolestani, mitä lapsukainen saattaisi ensikuukausinaan tarvita. Kokeneet vanhemmat vakuuttavat, ettei pakkauksen sisällöllä pitkälle pötki, ja viime vuoden kamppeet löytyvät lähes käyttämättöminä kaverien kaapeista tai kirpputoreilta: näinä yltäkylläisyyden aikoina pakkauksen vastaanottaminen vaikuttaa enemmänkin jonkinlaiselta siirtymäriitiltä kuin varsinaiseen tarpeeseen tulevalta avustukselta. Haluan hakea laatikon postista ja ihmetellä sen sisältöä niin kuin vanhempanikin ovat aikoinaan tehneet.
Näyttelyä kierrellessä äitiyspakkaus hahmottuu myös ajankuvana: sota-aikana pakkauksesta löytyi paperisia lakanoita, kun kankaasta oli pulaa. Viime vuosikymmeninä pakkauksen mukana tulleet kertakäyttövaipat on korvattu vuodesta 2009 alkaen ekologisemmilla kestovaipoilla. Tutit ja pullot ovat poistuneet kokonaan pakkauksesta, koska äitejä halutaan kannustaa imettämään. Mikään arvoneutraali yhteiskunnan kädenojennus uusille vanhemmille laatikko sisältöineen ei siis ole.
Henkilökohtaisemmalla tasolla esimerkiksi vuosittain vaihtuneet makuupussien kuosit vievät nostalgiatripille omaan lapsuuteen. En muista millaisessa vanupussissa minua nukutettiin, mutta pikkuveljen syntymävuoden peitto herättää vahvoja visuaalisia muistoja. Jää nähtäväksi tuleeko designpakkauksen sisällöstä aikanaan yhtä himottua keräilytavaraa kuin vaikka vuosia pakkauksesta löytyneestä hymyhelistimestä vai jäävätkö kollektiiviset tavaramuistot syntymättä, kun jokaiselle vauvalle löytyy lempilelu eri nettikaupasta.
Näyttelyn yhteydessä järjestetään myös maksuttomia harsotyöpajoja.
Virka Galleriassa on samaan aikaan esillä kaksi muutakin näyttelyä: Woodism – muotoilua kaivopuiston puista ja Silja Sjödinin valokuvanäyttely Kasvien kauneutta.
8.6.-9.9.2012
Helsingin Taidemuseo, Tennispalatsi
Do women have to be naked to get into U.S. museums?
Guerrilla Girlsien esittämä kysymys on paikallaan myös Yhdysvaltojen ulkopuolella, ja valitettavasti Georgia O’Keeffen (1887–1986) näyttely Tennispalatsissa tuntuu vihjaavan, että vastaus on yhä kyllä. Amerikkalaisen modernismin uranuurtaja on tunnettu vahvoista ja omaperäisistä maalauksistaan, mutta yhtälailla aviomiehensä avulla luotuna tuotteena ja mustavalkofilmille ikuistettuna alastomana torsona.
O’Keeffen näyttely Tennispalatsissa on tapaus. Maineikkaan taiteilijan töitä on ollut harvakseltaan esillä Euroopassa ja Suomessa näyttely on ensimmäinen laatuaan. Näyttelystä jää kuitenkin kuva, ettei itse taiteeseen ole uskottu aivan tarpeeksi. Lähinnä museotilan yläkertaan sijoitettujen maalausten ja veistosten ohella näyttelyssä on esillä ilmiö nimeltä Georgia O’Keeffe, taloineen ja työhuoneineen.
Alakerrassa O’Keeffe on lähinnä esillä aviomiehensä, Alfred Stieglitzin (1864–1946) kameran linssin läpi kuvattuna. Stieglitz teki O’Keeffen taidetta tunnetuksi galleriassaan, mutta taiteilijan tunnettavuutta lisäsivät myös aviomiehen ottamat kuvat, joissa O’Keeffe poseeraa vaatteissa ja vaatteitta ja taidettaan innoittaneiden maisemien keskellä. Tuntuu, kuin kyseessä olisikin Stieglitzin ja O’Keeffen yhteisnäyttely, ei O’Keeffen tuotantoon keskittyvä yksityisnäyttely. Vitriiniin sijoitetut värit ja muut välineet tuntuvat vähän turhilta. Vai halutaanko niillä osoittaa, että kuvien O’Keeffe ihan oikeasti teki taidetta?
Toisaalta O’Keeffen taiteen esitteleminen suhteessa sen syntykontekstiin on perusteltua. O’Keeffen taiteessa luonto ja ympäristö ovat vahvasti läsnä. Sekä kaupunkimaisema pilvenpiirtäjineen että villi ja kesytön aavikko saavat O’Keeffen teoksissa lähes abstraktin, monumentaalisen muodon.
O’Keeffe on tunnettu ennen kaikkea kukkia kuvaavista maalauksistaan, ja niiden psykoanalyyttissävytteisistä tulkinnoista, joihin osittain perustuu O’Keeffen maine naiseutta ja seksuaalisuutta kuvaavana feministitaiteilijana. Taiteilija itse painotti kuitenkin teosten kuvaavan luontohavaintoa, mikä näkyy villejä tulkintoja vastustavassa nimeämisessä: Kaksi hulluruohon kukkaa, vihreitä lehtiä ja sininen taivas -niminen teos ei jätä paljoakaan mielikuvituksen varaan. Silti tavassa, jolla O’Keeffe kuvaa luontoa on jotakin harvinaisen lihallista. Kukat, kallot ja persikat kantavat vahvaa materiantuntua, ja ne on kuvattu niin läheltä ja yksityiskohtaisesti, että esitystavassa on jotakin pornograafista. Osittain ehkä juuri tästä syystä, tai maalausten ikonisen aseman takia, ne tuntuvat olevan näyttelyn vahvinta antia. O’Keeffe oli maalarina kokeileva ja osa teoksista on kestänyt aikaa selvästi toisia paremmin.
Alunperin Meilahteen tarkoitettu näyttely ehkä kärsii hieman äkillisestä paikanvaihdosta. O’Keeffen luontoa ja rakennettua maisemaa käsittelevät työt olisivat varmaankin toimineet paremmin Meilahdessa luonnon ympäröimänä, vaikka Tennispalatsissa näyttely tavoittanee laajemman yleisön.
Kuva: Musta pöytävuori, New Mexico, 1930. (Helsingin kaupungin taidemuseo)
Espoon Modernin Taiteen Museo EMMA
02.03.2012 – 10.06.2012
Sophie Calle reagoi jätetyksi tulemiseen niinkuin jokaisen naisen oletetaan reagoivan; hysteerisellä vimmalla. Calle kuitenkin vie tämän eron raivoisan ja julkisen puimisen pidemmälle kuin ehkä kukaan aikaisemmin.
Espoon Modernin Taiteen Museo EMMAssa on 10.6. asti esillä teos Take Care of Yourself. Alkuperäinen ranskankielinen Prenez soin de vous on aikaisemmin ollut esillä Venetsian Biennaalissa 2007. Teos on laaja kooste videoita ja valokuvia, joissa 107 eri aloilla työskentelevää naista tulkitsee Callen saamaa sähköpostia, jolla miesystävä päättää heidän suhteensa. Kirje päättyy sanoihin ”Prenez soin de vous”, Take care of yourself.
Näiden naisten tekemistä erilaisista analyyseistä ja tulkinnoista rakentuu installaatio, joka tekee henkilökohtaisesta ja intiimistä jaetun, yleisemmän kokemuksen. Jätetyksi tulemisen suru ja raivo saa erilaisia muotoja musiikkina, kuvina, ja kliinisinä tieteellisinä tutkielmina, jotka etäännyttävät tunteet tutkimuksen kohteesta. Menetettyä rakkautta käsitellään monin tavoin, koskettavasti ja huumorilla. Lopputulos on vaikuttava.
EMMAn näyttelyn ripustus on varsin onnistunut. Teos muodostaa tiiviin kokonaisuuden olematta silti ahtaan ja tukalan tuntuinen. Ainoastaan ikkunoiden puolelle sijoitettujen kuvien näkeminen on aurinkoisena päivänä hankalaa heijastusten vuoksi.
Ranskalainen Calle (s. 1953) on tunnettu kirjoittaja, valokuvaaja, käsitetaiteilija, joka tekee installaatioita rajoittumatta mihinkään näistä määritelmistä. Callen henkilökohtaiset teokset käsittelevät usein ihmisyyttä, identiteettiä ja rajankäyntiä yksityisen ja julkisen välillä.
Galleria AARNI
27.4.-20.5.2012
Vielä on aikaa katsastaa Liisa Hilasvuoren moniulotteinen installaatio.
Liisa Hilasvuori on luonut Espoon Galleria AARNIin tilan, joka ei tunnu pysyvän paikallaan. Installaatio rakentuu katosta riippuvista linnuista, rappusista, jotka alkavat puolesta seinästä ja johtavat keskelle kattoa, lattianrangasta ja patterista, jotka sijaitsevat vyötärön korkeudella. Kaiken tämän keskelle pyrkivät kasvamaan vihreät korret seinän ja lattian väliin jäävästä pienestä rakosesta. Ikkunan takana lounastavat rakennusmiehet tuntuvat olevan osa teosta, valmiina purkamaan ja siirtämään rakenteita yhä uusiin paikkoihin.
Tunnelma muistuttaa hylättyyn taloon astumista. Muisto tilasta vaikuttaa siihen, miten tilan käsittää. Olemisessa on jotakin viitteellistä. Rakennelmat rakentuvat yhtä paljon ajatuksista, siitä miten muotoa ja tilaa lukee ja tulkitsee, kuin siitä miten materiaalia on todellisuudessa sijoitettu galleriaan.
Hilasvuori on mukana myös Piirakkakerhossa, yhdeksän kuvanveistäjänaisen muodostamassa taiteilijaryhmässä, jonka tapahtumissa usein sivutaan sukupuolikysymyksiä. Taannoin Piirakkakerho esimerkiksi järjesti Porin Taidemuseossa kauneussalongin, jossa tarjolla oli punajuurella toteutettuja ripsipiirakka-tatuointeja, tissijumppaa, karvapaja, näppylöitä ja syyliä. Sisäistä kauneutta hoidettiin suklaalla.
Myös Hilasvuoren AARNIin rakentamassa installaatiossa voi nähdä viitteitä sukupuolen pohdintaan. Koti liitetään usein naiseuteen. Naisen tehtävä on huolehtia siitä, että koti pysyy turvan ja rauhan tyyssijana. Hilasvuoren teoksessa tämä huolellisesti ylläpidetty rakennelma sortuu. Tila on epävakaa, täynnä murtumia, sisä- ja ulkotilat liukuvat toisiinsa aiheuttaen hämmennystä.
Liisa Hilasvuori on valmistunut Kuvataideakatemiasta 2010 ja työskentelee Helsingissä.
Nyt kerrotaan Suomi toisin. Ei oteta esiin talvisotaa, Paavo Nurmea, vuoden 1952 olympialaisia, Alvar Aaltoa, Nokiaa tai Linuxia…
Pääkuva: Alejandro Lorenzo
Niin kuin suurten kertomusten sanotaan jo aikoja sitten kuolleen, niin suomalaisessa arkkitehtuurissakin kiinnitetään tässä jutussa huomiota pieniin tarinoihin. Kiveen iskostettu kansallisromantiikkamme haluaa nyt tuoda esiin arkisemman estetiikan. Vaikkapa luonnosta ammennetut kaikkien tuntemat asiat, voikukat, mehiläiset, oravat…
Oikeastaan kansallisromantiikka, jonka henkiset sisarukset ulkomailla ovat jugend ja art nouveau, on jo pitkään halunnut tulla kuulluksi, mutta tarvittiin taas muualta Suomeen saapuneita levittämään kivirakennustemme sanomaa. Yhdysvaltain Suomen suurlähettilään puoliso, sisustussuunnittelija Cody Douglas Oreck ja romanialainen valokuvaaja Octavian Bâlea päättivät yhdessä koota kirjan Storybook Helsinki and Beyond Suomessa kokemastaan kansallisromantiikasta. Kirja on julkaistu sekä suomeksi että englanniksi.
Arkkitehtuurimme massiivisten kultakausien sijaan pieni onkin kaunista. Tuon tuosta kirjan tekijäkaksikon puheissa viitataan huomaamattomiin yksityiskohtiin kansallisromanttisissa rakennuksissa. Aleksilla Helsingissä sijaitsevan Pohjolan toimitalon pirulliset hahmot, oravat, männynneulaset ja kävyt Kansallismuseon julkisivussa, saniaiset ja hämähäkinseitit Mikaelinkirkossa Turussa, ja kaikki ne omasta luonnosta löydetyt pikkueläimet ja kasvit.
Luitte tuossa aivan oikein, sieniä ja hämähäkinseittejä kirkon julkisivussa, Oreckin ja Bâlean yhdeksi kauneimmaksi nostamassa kansallisromanttisessa rakennuksessa Mikaelinkirkossa. Kirkon suunnitteli arkkitehti Lars Sonck ja se valmistui 1905. Jos kirkko tänä päivänä rakennettaisiin, tuskin sitä koristaisivat sienet ja vastaavat. Päinvastoin, ne torjuttaisiin pelottavina ja johonkin epämääräiseen viittaavana.
1900-luvun vaihteen molemmin puolin kansallisromantiikka ammensi paljon Kalevalasta ja luonnosta. Se on puhtaampaa ja raikkaampaa kuin vastaavat ulkomaiset suuntaukset, Näin Cody Oreck vakuuttelee.
”Ranskalainen art nouveau suorastaan pyörryttää rönsyilyllään. Jos Ranskassa kuvataan esimerkiksi köynnöstä, niin se on todella massiivinen. Ikään kuin yltiökoristellaan.”
Vilahtaako tuossa kuitenkin eräs myytti, myytti puhtaasta ja jotenkin viattomasta Suomesta?
Ehkä ajankohta antaa vastauksen. Kansallisromanttiset rakennukset ovat 1900-luvun vaihteen molemmilta puolin, jopa ennen aikaa, jolloin Hannes Kolehmainen juoksi maailman Suomeen. Suomesta vasta tehtiin Suomea. Kuvastoa ammennettiin paljon juuri Kalevalasta, teoksesta jolla ajatusta suomalaisuudesta paalutettiin. Ennen kansallisromantiikkaa julkista arkkitehtuuria hallitsivat empire ja klassismi, joilla tyylisuunnilla Suomi ikään kuin pyrki osaksi läntisen Euroopan kertomusta. Kun taas kansallisromantiikan taru oli kerrottu, oli funktionalismin vuoro.
Mutta ei suomalainen kansallisromantiikka arkkitehtuurissa ole pelkästään Kalevalaa tai luontoa, vaan Cody Oreck korostaa ihastuneensa siihen huumoriin ja iloon, joita rakennusten yksityiskohdat pursuavat. Sylvi tapaa ulkomaisin silmin rakennuksiamme katsovan kirjan tekijäkaksikon Kansallismuseossa, Mannerheimintien varressa Helsingissä. Se on kauneimpia kansallisromanttisia rakennuksiamme ja sinne pääsee jokainen.
1916 valmistunut Kansallismuseo on oikea kansallisromantiikan aarreaitta. Rakennus kertoo ulkoisesti sen, kuinka Suomi vapautui auktoriteeteista. Se kertoo tarinaa kansakunnasta, maanviljelijöistä, kalastajista, metsämieheistä, merimiehistä… Kansakunta oli me, eikä auktoriteettien sanelema.
Miten tänään, kolmannella vuosituhannella, millaisen paikan kansallisromantiikka silloin saa? Voisiko joku tempaista ja suunnitella kansallisenromanttisen rakennuksen tänne Suomeen? Cody Oreck toppuuttelee, että tyylisuuntaan kuului ajan henki, ja se kuului juuri Suomen itsenäistymisen vaiheeseen.
”Kiitos näille rakennuksille, jotka ovat kertoneet ja yhä kertovat siitä, mitä on olla suomalainen. Myös Suomessa vieraileva turisti saa rakennuksista käsityksen suomalaisesta rohkeudesta, huumorista sekä intiimistä ja luottavaisesta luontosuhteesta. Tämä on upea lahja maailmalle.”
Näin todetessaan Cody Oreck ei halua kuulla vastaväitteitä vaatimattomilta suomalaisilta. Nyt puhuvat ne jugend-kiviin rakennetut talot.
Kirjan Storybook Helsinki and Beyond tekijäkaksikon kauneimpien kansallisromanttisten rakennuksen lista:
Helsinki
1) Villa Johanna, Laivurinkadulla sijaitseva Selim A. Lindqvistin suunnittelema 1906 valmistunut rakennus;
2) Pohjolan toimitalo, Aleksanterinkadulla sijaitseva, arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen suunnittelema 1906 valmistunut rakennus;
3) Suomen kansallismuseo, Mannerheimintiellä sijaitseva, arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen suunnittelema 1916 valmistunut rakennus;
4) Jugendsali (nykyään tiloissa toimii Café Jugend) Pohjoisesplanadilla sijaitseva, Lars Sonckin suunnitelmien mukaan saneerattu rakennus 1904 (alkuperäinen rakennus on 1800-luvun alkupuolelta).
Muu Suomi
1) Mikaelinkirkko, Turussa, VIII kaupunginosassa (ns. Port Arthur) sijaitseva Lars Sonckin suunnittelema 1905 valmistunut rakennus;
2) Tampereen tuomiokirkko, Tampereen Juhannuskylässä Lars Sonckin suunnittelema 1907 valmistunut rakennus;
3) Visavuori, Valkeakosken Sääksmäellä sijaitseva, kuvanveistäjä Emil Wikströmin suunnittelema 1912 valmistunut rakennus
4) Pölkkylä, Pispalan rannasta Länsi-Teiskoon 1976 siirretty Birger Federleyn (myös Lars Sonck) suunnittelema 1900 valmistunut rakennus.
http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510397398
http://www.visithelsinki.fi/sites/visithelsinki.fi/files/files/Esitteet/FI/kavellen_helsingissa.pdf
https://www.turunseurakunnat.fi/files/attachments/kirkot/kirkkoesitteet_2012/mikael_low.pdf
http://www.visavuori.com/
Kirjailija-dramaturgi-muusikko Marjo Niemi halusi uudelle romaanilleen mahdollisimman suuruudenhullun aiheen.
Kuvat: Riitta Supperi
Marjo Niemi on kolmekymppinen naiskirjailija, jonka uuden romaanin päähenkilö on kolmekymppinen naiskirjailija. Näitä kahta yhdistää myös se, että molemmat ovat aloittaneet Suurromaani-nimisen romaanin, ”poeettisen allegorian Euroopan historiasta”.
Marjo Niemen teoksesta tuli kolmen vuoden työn jälkeen Ihmissyöjän ystävyys -niminen romaani, joka roiskii ja paiskoo lukijaa armoa antamatta ja sivuille vilkuilematta. Sen suvantokohtina toimii nimettömän kirjailijapäähenkilön romaaniprojekti, sivistyneen kurinalainen kuvaus Mauri Nastola -nimisestä psykiatrista, joka yrittää parantaa rannalta muistinsa menettäneenä löytyneen naispotilaan, Lapinlahden mielisairaalan viimeisen asukin.
”Halusin niin suuruudenhullun aiheen, että sitä lähestyessä joutuu väkisin ongelmiin, omien rajoitustensa eteen. Nykykirjallisuudessa ottaa päähän kontrollointi, kipukohtien välttely. Päätin kokeilla ottaa sordiinon pois torven päältä”, sanoo Niemi.
Kolmannesta romaanista tuli tyylillisesti täysin toisenlainen kuin teoksista Juostu maa (2004) ja Miten niin valo (2008). Kun repivä ja räkäinen ilmaisu löytyi, kirjoittaminen oli nautinnollista – siitä huolimatta, että romaani ei tahtonut millään suostua valmistumaan.
Ilmestymissyksyyn osui lopulta sattumalta myös toisen suuruudenhullun ”maailmanlopun projektin” valmistuminen, kun kymmenen vuotta toiminut Hope Comes in Many Forms -yhtye (aiemmalta nimeltään Short Cuts) julkaisi esikoisalbuminsa Dark Matters. Musiikin tekeminen on yhtyeen laulaja-kitaristi Niemelle lomaa kielestä, erityisesti suomen kielestä, joka on free lance -kirjoittajan ja -dramaturgin leivänlähde.
Sillä, mistä myöhemmin tuli Ihmissyöjän ystävyys, on selkeä alkukuva. ”Tajuton nainen löytyy rannalta ja se nainen on Eurooppa”, Niemi tiivistää. Aluksi hänkin kirjoitti tyylillisesti ehyttä romaanikokonaisuutta, jossa käveltiin paljon Lapinlahden sairaalan puutarhassa.
”Aloin nukahdella sen ääreen. Jos työ vie kolme vuotta, lienee syytä viihtyä itse tekstin parissa.”
Eurooppa kiusasi kirjailijaa, joka tajusi tietävänsä oman maanosansa historiasta ”niin vähän että hävetti”.
Perehtyessään historiaan hän havaitsi toistuvan kuvion: julmimpien vääryyksien motiivit ovat primitiivisiä. Roistomaisesti toimineet valtiot ja hallitsijat suhtautuvat aikaansaannoksiinsa ylemmyydentuntoisesti.
”Historiankirjoituksessa on aina jonkun näkökulma. Päätin, että tässä on nyt minun näkökulmani, minullakin on oikeus ottaa se historia haltuun.”
Romaanin ytimessä ovat rikkaus ja köyhyys, armeliaisuus ja alentuvuus, vallankäyttö ja uhrius.
Romaanin päähenkilö kasvoi laiminlyötynä kurjissa oloissa, kunnes rikas ja etuoikeutettu ystävä otti hänet suojatikseen. Hän on varttunut aikuiseksi ja taiteilijaksi varakkaan perheen vaikutuspiirissä. Tarina alkaa ystävän itsemurhasta, joka saa päähenkilön raiteiltaan: lapsuudesta alkanut asetelma surkean ja suurellisen välillä alkaa tuntua kolonialistiselta vääryydeltä, johon uhri on omalta osaltaan syyllinen. Silloin, kun päähenkilö ei kirjoita Mauri Nastolan ja salaperäisen Marien tarinaa, hän kaatuilee joka suuntaan: sänkyihin ja lattioille, itkuun ja oksennukseen, itsesääliin ja holtittomaan paasaukseen.
”Hahmo on lapsellinen ja ärsyttävä, ja niin avoin, että lukijaa voi hävettää”, Marjo Niemi arvelee.
”Nainen, joka ei poseeraa kauniisti, ei esiinny edukseen eikä pyytele anteeksi – niitä on kirjallisuudessa aika vähän. Ja sellainen sitten alkaa paasata Euroopan historiasta.”
Niemen mielestä sivistyksen kehtona mielellään esiintyvän maanosan sydämessä on ahneus.
”Kaikkien historiankirjoittajien mielestä merkittävien liikahdusten motiivina on se, että joku haluaa jotakin joltakulta toiselta. Sota on aina ollut tapa rikastua.”
Niemi kasvoi itse duunariperheessä. Nykyinen elämänpiiri taas koostuu enimmäkseen akateemisista ihmisistä ja taiteilijoista. Hänellä on näkökulma kahteen maailmaan, kuten päähenkilölläkin.
”Jos olisin vielä sattunut rikastumaan, olisin siirtynyt ihan toiseen ääripäähän. Raha muuttaa suhdetta turvaan, ja toisenlaisessa tilanteessa elävän näkökulmaa on vaikea ymmärtää. Osa valtaeliitistä näyttää ratkaisujensa perusteella vieraantuneen pahasti vähempiosaisten todellisuudesta. Toivon sen olevan vieraantumista, eikä sitä ettei voisi vähempää kiinnostaa.”
Ihmissyöjän ystävyyden pidäkkeetön tyyli on joissakin kritiikeissä koettu ongelmaksi, virheeksi.
”Mitä sellainen reaktio kertoo lukijasta itsestään?” Niemi kysyy.
”Ei mikään teksti ole sinänsä ärsyttävä, kokemus syntyy lukijan päässä.”
Hänestä taideteos on aina peili. Sitä on myös harmittomaksi tarkoitettu viihde.
”Jokainen on osallinen vallitsevaan systeemiin, kiinnosti se tai ei. Kirjailijan on turha yrittää sulkea itsensä pois vaikkapa sillä perusteella, että minä tässä nyt vain viihdettä kirjoittelen. Sinkkuelämää-sarjakin on kannanotto. Eri asia sitten, onko se uutta luova kannanotto, kun naiset kuluttavat tavaraa ja kohtelevat miehiä kuin somisteita tai siitossonneja. Jos sarja olisikin toiminut kuin ruma peili tai musta komedia, mutta kun sitä alettiin juhlia ja matkia kuin se olisi mittavakin askel naisten vapautumisessa.”
Marjo Niemi kirjoittaa nyt näytelmää Ihmissyöjän ystävyydestä – ei romaanin dramatisointia vaan kokonaan uutta tekstiä. Aihe ei helpolla tyhjene. Kahden pienen lapsen äidin aika on tiukalla, mutta työssään hän ei tee kompromisseja.
”Teen mitä huvittaa, en profiloi enkä brändää. Teen teoksia jotka itse haluaisin nähdä, kuulla tai lukea. Pitemmän päälle siitä seuraa onnellisempaa elämää ja parempaa taidetta kuin rahan perässä juoksemisesta.”
