(Meksiko–USA 2015)
O: Neill Blomkamp
N: Dev Patel, Sharlto Copley, Yo-Landi Vi$$er, Ninja, Jose Pablo Cantillo, Hugh Jackman, Sigourney Weaver
K16
Ensi-ilta 6.3.2015
Pölyinen, maalin peittämä titaanimies Chappie on nykypäivän länsimaisen ihmisen kirkkain peili.
Miten tunteet syntyvät? Missä vaiheessa alat välittää jostakin tarpeeksi suojellaksesi sitä? Inhimillisen olemisen peruskysymykset tai niiden käsittely keinoälyn luomisen kautta eivät ole uusia. Eteläafrikkalaisen ohjaajan Neil Blomkampin (District 9, Elysium) tapa käsitellä niitä on kuitenkin kaukana Hollywoodin kiillotetuista tulevaisuusvisioista. Asioita joutuu oikeasti miettimään katsellessaan Chappie-robotin (Sharlto Copley) kasvua, noh, ihmismäisesti käyttäytyväksi olennoksi.
Chappie ”syntyy” puolivahingossa, kun Johannesburgin valtaapitävässä aseyhtiössä työskentelevä insinööri Deon (Dev Patel, Slummien miljonääri) stabilisoi tietoisen keinoälyn koodin. Pomo (Sigourney Weaver) ei anna lupaa testaamiseen, joten Deon toimii ominpäin. Kehitystyön tielle tulee omien talousongelmiensa kanssa painiva rikolliskopla, joka kidnappaa Deonin ja siinä samalla Chappieksi lopulta kehittyvän, toiminnasta poistetun poliisirobotin.
Tietoisuuden ja ihmisen persoonan yksinkertaistaminen pelkäksi datavirraksi ei ole uusi ajatus, ja mekaanisuudessaan se onkin jopa naivi. Chappiessa katsojille tutun ajatuskuvion (sic) käyttäminen on kuitenkin perusteltua, sillä elokuvan ydin ei ole pohtia, mitä tietoisuus varsinaisesti on, vaan miten ihmiset kohtelevat tietoista, ulkoisesti epäinhimillisen näköistä olentoa, ja mitkä ovat niitä asioita, joita tabula rasalle ensimmäisenä ihmisten välisestä olemisesta opetetaan.
Chappien kasvattaminen ja opettaminen on peilaus siitä, mikä nykyihmisessä on olennaista. Eikä se ole välttämättä kaunista katseltavaa. Tiedemiehen intentiot saattavat olla hyvät ja jalot, mutta naisgangsta torppaa nörtin kasvatusmetodit relevantilla kysymyksellä ”miksi yrität hallita sitä niin paljon?”. Toisaalta rikollisjengin jäsenet opettavat Chappien ensimmäisenä puhumaan rumia ja tunkevat asetta tämän käteen, kun taas Chappien luoja pakottaa tämän lupaamaan, ettei osallistu rikolliseen toimintaan tai tapa ihmisiä.
Se, mitä kukaan ei Chappielle opeta, on ihmisen ahneus ja petollisuus. On sydäntäsärkevää katsoa, kun Chappie ei ymmärrä, miksi hänelle läheiset ihmiset valehtelevat. Kyllä, tuossa vaiheessa elokuvaa ilmeettömästä metallimiehestä on alkanut välittää niin paljon, että oikeastaan kaikki muut hahmot tuntuvat melkoisilta kusipäiltä.
Tyylillisesti Chappie on Blomkampille paluu District 9:n aikaan ja hyvä niin. Tapahtumat on sijoitettu aivan lähitulevaisuuteen, vuoteen 2016, joten esillepanon rähjäisyys on miljoonakaupunkimaisemista tuttua. Steven Spielbergin tai J.J. Abramsin käsissä Chappien käsikirjoitus olisi levinnyt todennäköisesti kiiltäväksi höpömössöksi tai tarpeettomaksi ”mun ase on isompi kuin sun” -esittelyksi. Kokonaisuutta ei haittaa sekään, että Blomkamp on taitava toimintakohtausten ohjaaja, joka uskaltaa leikata pois itsestäänselvyyksiä ja vie kameraa rohkeasti paikkoihin, joista ei välttämättä ole paras näkymä mutta jotka välittävätä sitäkin vahvemman kokemuksen.
Blomkamp saa näyttelijöistään irti maksimaalisen suorituksen ja on tehnyt fiksun liikkeen roolittaessaan Hugh Jackmanin maanisen takatukkapahiksen roolin. Ja kyllä: Die Antwoordin Ninja ja Yo-Landi Vi$$er tekevät vahvat, ihan oikeat näyttelijöiden roolityöt, vaikka kantavatkin omia nimiään ja vaikka roolit on muutenkin kirjoitettu heidän muusikkopersoonansa mielessä pitäen. Triviana kerrottakoon, että David Fincher aneli Yo-Landia pitkään The Girl with the Dragon Tattoon Lisbeth Salanderiksi ja Blomcamp halusi Ninjan tekevän Elysiumin pääosan, mikä meni lopulta pökkelömäiselle Matt Damonille. Molemmat elokuvat olisivat nousseet eteläafrikkalaisella miehityksellä todennäköisesti aivan uudelle tasolle.
Chappie, Dev Patel, Die Antwoord, Etelä-Afrikka, Hugh Jackman, keinoäly, Neill Blomkamp, Ninja, tietoisuus, Yo-Landi Visser