Silvana
(Ruotsi 2017)
O: Mika Gustafson, Olivia Kastebring, Christina Tsiobanelis
”You are a feminist rapper?” ”Uh. Come on, Suomi!” kommentoi tyrmistynyt ruotsalaisräppäri Silvana Imam suomalaisen journalistin kysymystä.
Eikä Silvana Imam voisi olla enempää oikeassa. Dokkari ruotsalaisräppäristä tuo selvästi esille, miten erilaisia yhteiskuntia Suomi ja Ruotsi tällä hetkellä kulttuurisesti ovat. Vai olisiko mitenkään mahdollista, että Emma-gaalassa vuoden artistiksi valittaisiin julkihomo feministiräppäri, jonka sanoitukset ovat poliittisesti tiukkasanaisia, älykkäitä ja kantaaottavia?
Silvana (2017) kertoo räppäri Silvana Imamista, syyrialaisen isän ja liettualaisen äidin koulukiusatusta maahanmuuttajatytöstä, josta on tullut yksi Ruotsin tämän hetken arvostetuimpia artisteja ja queerikoneja. Dokkaria voi katsoa useasta eri näkökulmasta. Ruotsalaisen yhteiskunnan jännitteet nousevat selkeästi esille.
Ja vaikka koko naisesta ei olisi ikinä ennen kuullut sanaakaan, saa Silvanan katsominen uskomaan taas ihmiskuntaan. Mikä nainen! Mikä draivi! Naturkraft, luonnonvoima, on Silvana Imamin albumin nimi, eikä hän voisi kuvata itseään osuvammin. Ei anteeksipyytelyä, ei nöyristelyä, vaan tilan ottoa kaikilla mahdollisilla areenoilla. Normit paukkuvat rikki ja sukupuolistereotypiat ja rasistit murskataan terävästi sivaltaen palasiksi.
Silvana Imam on älykäs nainen, taiteilija, joka ei kaipaa ihmisjoukkoja palvomaan itseään. Hän ennemminkin kyseenalaistaa annetut määreet. ”En halua olla supersankari. Ei ole olemassa supersankareita. Olen vain ihminen. Olen vain minä. Ihan kuin sinä.”
Supersankarin roolia Silvana Imam ei halua, mutta voimanantaja hän Ruotsissa on, teoillaan ja sanoillaan.
Anna Välimaa
Kinopalatsi 2: Ma 29.1. klo 19.15
Kinopalatsi 2: To 1.2. klo 19.30
Kinopalatsi 1: La 3.2. klo 21.30
Whose Streets?
(Yhdysvallat 2017)
O: Sabaah Folayan, Damon Davis
Vaikka Whose Streets? -dokumentissa nähdään palavia autoja, ei se ole elokuva mellakoinnista, ryöstelystä tai paikkojen polttamisesta. Se on kertomus ihmisistä, joihin rakenteellinen syrjintä vaikutti vuonna 2014, joita se edelleen koskee ja jotka saivat tarpeekseen rasistisesta väkivallasta.
Valkoinen poliisi Darren Wilson ampui kuoliaaksi mustaihoisen Michael Brownin Fergusonissa, Missourissa elokuussa 2014. Ihmisten kerääntyessä surmapaikalle poliisi vyöryi Fergusoniin tankkeineen ja tarkka-ampujineen. Sadat ihmiset lähtivät kaduille poliisin läsnäolosta huolimatta, tai sen takia. Fergusonin asukkaista valtaosa on mustaihoisia.
”Me yritimme surra ja te tulitte mellakkavarusteissa poliisikoirien kanssa. Tämähän on sitä, minkä takia olemme täällä”, toteaa eräs Fergusonin protesteihin osallistunut.
Dokumentissa nuori mies sanoo pelänneensä liikaa mennäkseen ulos, toinen kertoo luulleensa, että Brown lynkattiin. Joku vertaa Fergusonin tapahtumia siihen, mitä tapahtui Los Angelesissa 1992, kun poliisit hakkasivat mustaihoisen Rodney Kingin. Pahoinpitelijöiden syytteistä vapauttamista seurasi useita päiviä kestäneet mellakat.
Fergusonin protesteihin viikkojen ajan osallistuneelta Alexisilta kysytään, mikä hänen viestinsä on. ”On kulunut 52 päivää ja olen viettänyt enemmän aikaa vankilassa kuin Darren Wilson. Se on viestini.” Hän lisää, että on sama saako Wilson syytteen tai tuomion vai ei, oikeutta ei ole ennen kuin Fergusonin poliisilaitosta ei enää ole.
Haastatellut ovat paitsi vihaisia, myös poliittisia. He puhuvat vapaudesta, sodasta ja kamppailusta – ja vaativat ihmisiä valitsemaan puolensa.
Dokumentti ei esitä puolueetonta, kuten eivät nekään, jotka asettuivat puolustamaan Wilsonia, joka on vapaalla jalalla – ja elossa – toisin kuin Michael Brown, Akai Gurley ja Tamir Rice, kaikki aseettomia mustia nuoria miehiä, jotka poliisi ampui Yhdysvalloissa vuonna 2014. Rice oli kuollessaan 12-vuotias.
Leona Kotilainen
Kinopalatsi 6: Ti 30.1. klo 19.30
Kinopalatsi 1: Pe 2.2. klo 21.15
The Goddesses of Food
(Ranska, Britannia, Itävalta 2017)
O: Vérane Frédiani
Ruuanlaitto kotona on perinteisesti luokiteltu ”naisten työksi”, mutta yllättäen ravintoloiden keittiöt ovat miesten valtakuntia. Huippukokki Kari Aihinen aiheutti viime syksynä kohun sanomalla Puoli seitsemässä, että jo ihan fysiikan lait tekevät alasta naisille vaikean.
Ranskalaisen herkkusuun Vérane Frédianin dokumentti taas sai alkunsa Time-lehden huippukokkeja käsitelleestä kansijutusta, jossa oli esitelty vain miehiä. Frédiani ihmetteli, mikseivät toimittajat pitäneet jutun yksipuolisuutta ongelmana ja sitkeämmin etsineet naiskokkeja. Hän päätti tutkia, miksei mediassa ja ruokafestivaalien kilpailuissa nähdä naiskokkeja, vaikka puolet kokeista on naisia.
Ravintolat ovat usein sovinistisia työympäristöjä, joissa moni nainen sanoo pärjäävänsä vain maskuliinisella tyylillä. Monipuolinen dokumentti kuvaa naisia myös menestymässä ja tukemassa toisiaan sekä alalla tapahtuvaa kehitystä asenteissa.
Äänen saavat naispuoliset ravintoloiden omistajat, kokit, leipurit, baarimikot ja sommelierit, jotka muuttavat maailmaa gastronomian kautta. Gastronomia näytetään keinona laajentaa naisten roolia yhteiskunnassa, opettaa ihmisille heidän kulttuuristaan ja tukea paikallista elinkeinoelämää.
The Goddesses of Food esittelee paljon fine dining -ravintoloita Ranskassa, mutta matkaa myös katukeittiöihin sekä Yhdysvaltoihin, Kiinaan ja Boliviaan. Dokumentin katsominen nälkäisenä on virhe! Vatsa täynnäkin vesi herahtaa kielelle, kun ruuan jumalattaret loihtivat herkkuja.
Elisa Helenius
Andorra: Ke 31.3. klo 20.30
Andorra: Su 4.2. klo 16.30
The Poetess
(Saksa 2017)
O: Stefanie Brockhaus, Andreas Wolff
Million’s poet on arabimaiden Idols, jossa parhaan laulusuorituksen sijaan kilpaillaan parhaasta runoesityksestä. Saudi-Arabiassa naiset on pitkälti suljettu julkisen maailman ulkopuolelle, minkä vuoksi kilpailussa nähdään harvoin naisosallistujia. Muun muassa tämän vuoksi saudiarabialainen runoilija, toimittaja ja folklore-tutkija Hissa Hilal, runoilijanimeltään Remia, kohahdutti yleisöä etenemällä kilpailun finaaliin saakka.
Kansainvälisiin otsikoihin Hilal päätyi esittäessään kilpailurunossaan kritiikkiä valtaa pitäviä muslimipappeja kohtaan. Lähetyksen jälkeen sana levisi sanomalehtiin ja runoilijalle alkoi sadella tappouhkauksia, mutta hän ei jättänyt kilpailua kesken.
Stefanie Brockhausin ja Andreas Wolffin kiinnostavassa dokumentissa Hilal kertoo kilpailukokemuksestaan ja päätöksestään osallistua kilpailuun. Samalla hän avaa ajatuksiaan esimerkiksi naisten kasvojen peittämisen pitkästä perinteestä saudikulttuurissa sekä naisen asemasta nykyisessä saudiyhteiskunnassa.
Yhden ihmisen taistelu äänensä puolesta kasvaa koko patriarkaalista arabimaailmaa kritisoivaksi kannanotoksi. Vuonna 2010 Hilal rikkoi lasikattoja, mutta naisten on arabiyhteiskunnassa edelleen noudatettava miesten asettamia ehtoja.
Emmi Ketonen
Kinopalatsi 7: To 1.2. klo 21.15
Kinopalatsi 2: Pe 2.2. klo 17.30
Kinopalatsi 8: La 3.2. klo 17.00
Jane
(Yhdysvallat 2017)
O: Brett Morgen
Yli 50 vuotta sitten Jane Goodall, nuori eläintutkimuksen tulokas, ravisutti tiedemaailmaa julkistamalla tutkimistaan simpansseista tekemänsä havainnot: ne osasivat käyttää työkaluja ja ratkoa pulmia sekä osoittaa tunteita, mitä oltiin pidetty vain ihmisille ominaisena toimintana. Simpanssit ilmaisivat iloa, surua ja mustasukkaisuutta, ja ne taktikoivat päämääriensä saavuttamiseksi.
Jane Goodall on yksi maailman tunnetuimmista kädellistutkijoista. Hän tutki simpansseja Gomben kansallispuistossa Tansaniassa vuosien ajan, ensin äitinsä, sitten miehensä ja lapsensa kanssa.
Ensimmäisen aviomiehensä Goodall tapasi tämän tultua Gombeen National Geographicin toimeksiannosta kuvaamaan simpansseja ja Goodallia näiden parissa. Aluksi Goodall, joka olisi mieluiten seurannut simpansseja yksin, ei pitänyt kuvatuksi tulemisesta, mutta ilman Hugo van Lawickin kuvaamaa materiaalia Jane-dokumenttiakaan tuskin olisi.
Dokumentti esittelee simpansseja niiden luontaisessa elinympäristössä, milloin varastamassa ruokaa tutkimusleiristä, milloin parittelemassa tai tappelemassa keskenään. Luettuani Goodallin kirjoista Flo´sta, David Harmaaparrasta ja muista hänen tutkimistaan simpansseista oli erityisen mielenkiintoista nähdä niistä videokuvaa. Kirjoissa kuvatut surulliset tapahtumat polioepidemiasta simpanssien välisiin konflikteihin saavat liikkuvana kuvana pulssin kohoamaan.
Jane on kaunista ja kiinnostavaa katsottavaa paitsi simpansseista, eläintensuojelusta ja Afrikan luonnosta kiinnostuneille, myös niille, jotka epäilevät intohimojen tai johdonmukaisuuden katoavan ihmisen ikääntyessä. 83-vuotias Goodall kertoo viettäneensä samassa paikassa yhtäjaksoisesti enintään kolme viikkoa viimeisen 30 vuoden aikana. Hän matkustaa ja toimii väsymättömästi simpanssien suojelun puolesta, sekä eläinten tehotuotantoa, ihmisten orjuutta ja ympäristön tuhoa vastaan.
Leona Kotilainen
Orion: Ke 31.1. klo 20.45
Kinopalatsi 1: La 3.2. klo 17.30
Savoy-teatteri: Su 4.2. klo 18.00
Ex Libris: The New York Public Library
(Yhdysvallat 2017)
O: Frederick Wiseman
Frederick Wisemanin dokumentissa kuvataan perusteellisesti New Yorkin kaupunginkirjaston arkipäivää ja kirjaston periaatteellista työtä tarjota julkisia palveluja kaupungin asukkaille. Tekisi mieli sanoa, että dokumentti esittelee kaikkea muuta paitsi kirjoja, mutta kyllä välissä muutama kirjahyllykin vilahtaa.
Dokumentti etenee rauhallisen tasaiseen tahtiin, ja yli kolmetuntinen elokuva hujahtaa hetkessä loppuun. New Yorkin kaupunginkirjasto on ympäri suurkaupunkia levittäytynyt kompleksi. Kukin kirjastoista tarjoaa alueelleen hyödylliseksi katsottuja palveluita perinteisten kirjastopalveluiden ohella. Dokumentti esittelee järjestelmällisesti eri haaroja kirjaston laaja-alaisesta kokonaisuudesta.
Elokuvassa toistuu ajatus, että kirjastojen kuvitellaan edelleen olevan vain kirjojen säilytyspaikkoja, vaikka näin ei ole ollut enää aikoihin. Päinvastoin, kirjastot tarjoavat nykypäivänä ällistyttävän monipuolisia palveluita, kuten New Yorkin kaupunginkirjaston tarjoamat ilmaiset kieli- ja tiedonhakupalvelut, koululaisten iltapäiväkerhot, keskustelutilaisuudet, luennot ja konsertit. Kaupungilta saatu raha pyritään mahdollisimman tarkasti ja tasapuolisesti palauttamaan takaisin eritaustaisille kaupunkilaisille.
Vapaa ja julkinen kulttuuri- ja sivistystyö ovat aina olleet kirjaston periaatteellisia tehtäviä, mutta myös kirjastojen tulee sopeutua nykypäivän muutoksiin. Kirjaston haasteena onkin pysytellä rajatun rahoituksen puitteissa ja samaan aikaan tuottaa ja tarjota alati kehittyvän teknologian ja digitalisaation mahdollistamia uudenaikaisia palveluja.
Emmi Ketonen
Savoy-teatteri: La 3.2. klo 18.00
Orion: Su 4.2. klo 16.15
Over The Limit
(Puola, Saksa, Suomi 2017)
O: Marta Prus
Rytminen kilpavoimistelu on nautintoa katsojille. Lajin huiput ovat urheilijoita ja taiteilijoita, joiden suorituksissa on samaa ilmaisuvoimaa kuin balettitanssijoilla. Voimistelijoiden tarkkuuden ja notkeuden taustalla on valtava määrä raakaa työtä. Lajin karuakin karumpaa arkea kuvaa puolalaisen Marta Prusin elokuva Over The Limit.
Prus on entinen voimistelija, joten hän tietää lajin vaatimukset sekä sen, ketä kuvata ja miten. Venäjän rytmiseen joukkueeseen kuuluneen Margarita Mamunin suorituksissa oli harvinaista tunnetta ja herkkyyttä. Hän voitti kultaa lajin neliottelussa Rion olympialaisissa kesällä 2016. Prus seuraa Mamunin valmistautumista olympialaisiin noin vuoden ajan.
Mamunia valmentavat äärimmäisen ankarat Amina Zaripova ja Venäjän lajiliiton johtaja Irina Viner. He työntävät tyttöjään jaksamisen rajoille – ja ylikin. Maallikon silmin naisten valmennusote näyttää väkivallalta, joka ei voi olla jättämättä jälkiä nuorten voimistelijoiden mieleen. Kiitosta sataa harvoin. Useimmiten kitkerä palaute koristellaan kirosanoin ja huudoin. Mamunin perhetilanne tekee tytön kovan kohtelun erityisen tuskalliseksi seurata.
Prusin dokumentti on silmiä avaava katselukokemus, ja sitä voi suositella kaikille lajista kiinnostuneille. Kurinalainen harjoittelu tuottaa kyllä tulosta, mutta hinta jonka huiput mitaleistaan maksavat, on kallis. Margarita Mamun ilmoitti marraskuussa 2017 lopettavansa kilpauransa voimistelussa.
Niina Holm
Kinopalatsi 2: La 3.2. klo 21.15
Kinopalatsi 7: Su 4.2. klo 16.30
Kinopalatsi 1: Su 4.2. klo 18.30