Nykymusiikin aaltoileva meri syleili ja ravisteli intensiivisessä otteessaan.
Monet arkityön ahertajat kirmaavat perjantaina kapakkaan kulauttamaan kurkustaan alas rentouttavan drinkin, tai monta. Ei kiinnosta! Minä nilkutan silmät ristissä Helsingin Musiikkitalon lehterille nauttimaan Taideyliopiston Sibelius-Akatemian NYKY Ensemblen ja Korvat auki ry:n yhteistyön hedelmää, konserttia, jonka sisältöä en etukäteen osannut edes arvata.
Camerata-sali täyttyi ääriään myöten nuorehkoista kuulijoista. Yllättävää, sillä olen tottunut klasarihtavissa tapahtumissa notkumaan reilusti eläkeiän ylittäneen yleisön seassa. Edessäni istui rivi kikattavia teinityttöjä välkkyvät kännykät käsissään. Hermostutti. Eikö nykynuoriso osaa suhtautua klassiseen musiikkiin hengellisellä hartaudella? Onneksi olivat kuitenkin hiljaa, kun konsertti pääsi vauhtiinsa.
Parituntinen ohjelma koostui kahdeksasta esityksestä. Konsertti starttasi sellaisin huilun ja harmonikan riitasoinnuin, että koomaisimmankin korvat avautuivat. Jacintha Damström (huilu) ja Janne Valkeajoki (harmonikka) esittivät Cecilia Damströmin tuoreen, fuusiojazzista, progerockista, latinorytmeistä ja nykymusiikista aineksia ammentaneen teoksen Groove Op. 38 (2015). Teos aaltoili täydestä hiljaisuudesta räjähdysmäisiin paukkeisiin ja vikinöihin. Enpä ole ennen nähnyt kenenkään soittavan noiseharmonikkaa! Ihastuin.
Vahvoja tunteita heräsi myös nuoren viisikon soittaessa Matilda Seppälän pianolle ja puhallinkvartetille luomansa kappaleen Labile (2014). Seppälä kertoo teoksen tausta-ajatuksena olleen kontrollin ja kaaoksen suhde. Kaoottisia ajatuksia ja kontrollin tarvetta esitys herättikin. Jostain syystä äänimaailma toi mieleeni hyttyset, nuo ärsyttävät kesäpirulaiset. Ne pyrkiytyvät iholle yöllä juuri sillä hetkellä, kun olet vaipumassa suloiseen pumpulimaiseen uneen. Tuli tarve läpsiä omaa ihoa.
Sitten tuli ällistyksen aika. Ylikiltin ja vähän velmunkin näköinen tenori Jarmo Lehtola tepasteli lavalle. Kuvittelin pojan paatostelevan ehkä joitain surujuttuja. Arvaukseni meni täysin metsään. Lehtola luritteli syvän upealla äänellään Kalle Hermanni Aution lauluja Two Songs to Texts by Catullus (2014). Teksteissä käsiteltiin rakkaudentekojuttuja sellaisin sanankääntein, että rujommankin kuulijan posket alkoivat punottaa. Nauru pulppusi suusta, jos toisestakin ja esitys sai täysin ansaitut ulvovat aplodit.
Tämän jälkeen lavalle astellut viisikko otti käsittelyynsä Matei Gheorghiun teoksen From the Day the Grass Smelled Green (2009). Yksi soittajista oli pukenut päälleen Tappara-paidan. Oliko tarkoituksena hämmentää mieltä? Viisikon puhallellessa ilmoille fantastisia fanfaarejaan, mieleni karkasi vihreiltä nurmilta jääkiekkoareenoille. Mielessäni pyöri Timo Jutilan kaatuminen lentokentällä ja kaikkea muuta vähemmän klasaria. Olikohan sillä oikeasti nilkkatulehdus?
Toisen puoliajan alussa sukellettiin kiehtovaan aavemaailmaan. Sergio Castrillónin Red Jungle / I am the Jungle / Blue Jungle (2013/2014) -teoksen soittivat Vuokko Lahtinen (alttoviulu), Iiris Tötterström (sello) ja Terhi Lassila (kontrabasso). Soittajat tempautuivat musiikin lumoihin. Heidän villisti vellovat varjonsa heijastuivat seinille luoden maagisen ja hivenen pelottavan tunnelman. Tuntui, kuin olisi päässyt mukaan johonkin salaiseen rituaalijuhlaan.
Tiheä tunnelma salissa ei hellittänyt otettaan, kun kitaravirtuoosit Jarno Heikkilä, Pawel Kuzma, Valtteri Moilanen ja Santeri Rautiainen soittivat Itzam Zapatan Oneirologyn (2009). Ilmassa oli miljoona volttia sähköä, vaikka nuorilla miehillä oli klassiset kitarat soittiminaan. Kolmivaiheinen kappale oli aaltoilua parhaimmillaan. Oltiin päiväunimaisissa, mutta äärimmäisen intensiivisissä tunnelmissa. Toisena hetkenä taas tietoisuuteen alkoi kalahdella napakampia saundeja. Herkkyys säilyi koko kappaleen ajan ja jokainen näppäilty sointu tuntui selkärangassa saakka. Kappale päättyi pitkään meditatiiviseen hiljaisuuteen. Hengitys yleisössä salpautui. Hypnoottista. Katsojien silmistä loisti hyvänolontunne.
Tämän jälkeen lumosi lavalla mezzosopraano Laura Mäkitalo säestäjinään sellisti Johanna Randvere ja kitaristi Valtteri Moilanen. Kokoonpano tulkitsi Tiina Myllärisen sävelmän Three Songs (2007). Kaunis leopardimekko kupeillaan Mäkitalo lauloi ja sanaili kolme runoa, joita olivat Kari Alapuron Tyttö, Ilpo Tiihosen Pieni Oodi ja Leif Färdingin Iltapäivä. Tarinat muodostavat freelance-säveltäjä Myllärisen mukaan nuoren naisen kasvukertomuksen. Karkeasti alkanut kertomus päättyy elämisen kepeyteen. Mäkitalon laulunlahjat mykistivät. Kuinka uljas instrumentti ääni voikaan olla!
Viimeisenä ohjelmanumerona nautittiin Jouni Hirvelän teoksesta Kokiriko (2014), jonka lähtökohtana on puumateriaalinen äänityyppi. Puisten lyömäsoitinten lomassa ritisi ja paukkui elektroninen ääniraita, joka tuntui kuin kirsikalta kakun päällä. Korvia hivelevää meteliä! Suuren vaikutuksen teki harpisti Iván Bragado Poveda, joka loihti soittimestaan käsittämättömiä ääniä. Haluan perustaa rokkibändin, jossa paukutan ja rämpytän harppua prinsessamekossa vailla huolta huomisesta!
Max Savikangas, NYKY Ensemblen ohjaus
Sirje Ruohtula, valosuunnittelija
Jon-Patrik Kuhlefelt, äänisuunnittelija
Libero Mureddu, tuottaja