Kauko Röyhkä, Ville Haapasalo, Juha Metso
”Et muuten tätäkään usko…” – Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä
Docendo 2014
216 s.
Ville Haapasalon elämäntarinan toinen osa on sisällöltään kiinnostava, mutta muodoltaan edelleen toimimaton julkaisu.
Näyttelijä Ville Haapasalo on kokenut Venäjän niin eri tavoin kuin yksikään muu suomalainen, että juttua on riittänyt toiseenkin kirjaan. Tekijöinä ovat jälleen muusikko-kirjailija Kauko Röyhkä ja valokuvaaja Juha Metso, jotka kokosivat Haapasalon haastatteluista ja kuvista opuksen ”Et kuitenkaan usko…” – Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä syksyksi 2013. Kakkoskirja jatkaa kronologisesti siitä, mihin ykkösessä jäätiin, 2000-luvun puolelle.
Docendo-kustantamon kirjojen fyysistä muotoa on pakko ihmetellä. Haapasalo-kirjat, kuten myös Arman Alizadista viime syksynä ilmestynyt Armanin maailma, ovat kovakantisia, ulottuvuuksiltaan melko kookkaita ja neliskanttisia teoksia. Paperi on paksua ja taitossa on annettu tilaa Metson paljonpuhuville valokuville. Kirjat muistuttavat muodoltaan vahvasti perinteistä kahvipöytä-kirjallisuutta, seurustelun ohessa selailtavia julkaisuja, jotka eivät sen erityisemmin vaadi lukijaltaan paneutumista. Vaikeaa se olisi muutenkin, sillä opukset ovat niin raskaita, etteivät ne kulje kätevästi mukana mihinkään tai sovi sänkyyn iltalukemiseksi.
Kirjoissa sisältö ja toteutus eivät kohtaa. Sekä Haapasalon että Alizadin kiinnostava tarinointi suorastaan vaatii mukanakuljetettavuutta samassa hengessä kuin miehet kertoilevat Röyhkälle kokemuksistaan. Olisi mahtavaa, jos voisi vetäistä bussissa tai junassa istuessa esiin ”Et muuten tätäkään usko” -pokkarin ja kommentoida lukiessa sen juttuja vieruskaverille. Tai ylipäätään lukea kirjaa luontevasti muuallakin kuin pöydän ääressä.
Ainoa osuus, mitä kirjojen muoto, koko ja paperin laatu palvelee, on kuvitus. Ja sen Metson valokuvat kyllä ansaitsevatkin. Haapasalo-kirjat kannattaakin lukea tai selata läpi kahdella tapaa: valokuvateoksina ja haastattelulitterointeina. Valokuvat muodostavat tekstin rinnalle oman, tarkkanäköisen taideteoksen, joka kertoo Haapasalosta enemmän kuin yksikään Röyhkän mukahuolimattomasti heittämä ihmettely Haapasalon ”merkillisestä” persoonasta.
On sääli, että Haapasalon ympärille on rakennettu etenkin iltapäivälehdistössä niin vahva myytti ainutlaatuisesta pipopäisestä Venäjän-valloittajasta, jonka jutuista saa aina takuuvarmasti lööpin hiljaisena uutispäivänä. Haapasalon jutut varmasti kuulostavat kummallisilta, jos niitä ei yritäkään asettaa minkäänlaiseen kontekstiin venäläisen kulttuurin suhteen, vaan ajattelee Haapasalon käyneen satumaisessa mikä-mikä-maassa, jossa on totta vain toinen puoli.
Mutta jos on edes jotenkin kiinnostunut naapurimaan poliittisesta ja historiallisesta tilanteesta, tarjoavat tarinat ja kokemukset vastauksia kysymyksiin, joita kuka tahansa suomalainen saattaa tykönään pohtia: miksi Venäjä on sellainen kuin se on ja miksi venäläisten toimintatavat vaikuttavat joskus ulospäin epäloogisilta. Tai miksi joskus on järkevämpää antaa shamaanin hoitaa homma sen sijaan, että kävisi lääkärin luona.
Tässä arviossa on turha toistella viime syksynä kirjasta poimittuja, lehdistössä näkyneitä juttuja siitä, ketä kaikkia Haapasalo Venäjällä tuntee, kenen kanssa tekee bisnestä tai kuinka lähellä hänen terveytensä romuttuminen oli, kun hän osallistui mediamogulien kontrolloimaan julkkisten jäätanssikilpailuun. Sekalaisten, lyhyisiin lukuihin jaoteltujen kokemusten keskellä piirtyy varsin tarkka kuva suomalaismiehestä, joka on tyypillisesti kova tekemään töitä ja tottelemaan palkanmaksajaa, mutta toisaalta myös ymmärtää vuosien saatossa oman arvonsa eikä enää hypi kenen tahansa pillin mukaan, etenkään perheensä kustannuksella.
Kirjan sisälle on kirjoitettu parikin eri kehystarinaa. Tärkein niistä on tietysti Ville Haapasalo itse ja on harmillista, että pääasialta viedään pois huomiota heittelemällä mukaan muitakin henkilöhahmoja ”Villen” ja ”Kaukon” lisäksi. Sekä Röyhkän vaimon Olgan että Juha Metson kysymykset ja heitot hyppäävät muuten kahden hengen dialogimuotoisesta tekstistä harmillisesti esiin, kuten myös Röyhkän omat kokemukset georgialaisista ravintoloista haastattelujen teon ohella. Kustannustoimittaja tuntuu tässä menneen helpoimman kautta ja jättäneen tekstiin mukaan kaiken, mitä Röyhkä on kirjoittanut sivunootteineen. Sekava tekstin juoksutus ja taitto joissain luvuissa ei sanottavasti auta asiaa.
Lyhyesti: Ville Haapasalo olisi ansainnut paremmin toimitetun kirjan. Röyhkän rento, keskusteleva haastattelutekniikka toimii hyvin ja Metso on päässyt kameransa kanssa tilanteisiin, joita eivät päähenkilön lisäksi muut ole kokeneet. Yksittäiset hienoudet eivät vain kohtaa muodossa, joka tekee karhunpalveluksen kaikille osapuolille, myös lukijalleen.
Juha Metso, kahvipöytä-kirja, Kauko Röyhkä, Venäjä, Ville Haapasalo