Kuuskulmassa tarinoivat kuolleet kirjailijamestarit ja Porvoonkadun asukkaat.
Kuvat: Simo Karisalo
”Mikä meininki?”, kysyy Vesa Aleksi, 32, ja asettelee minulle tuolin joulukuussa avatun Kuuskulma-divarin kassan viereen. Hän kuulostaa siltä, että hän on oikeasti valmis kuulemaan, mitä minulle, tuntemattomalle ihmiselle, kuuluu.
Uudessa divarissa on jotain niin oksettavan hurmaavaa, että tätä juttua on vaikea kirjoittaa. Koen juuri sellaista nostalgiaa ja yhteisöllisyyden kaipuuta, josta on viime vuodet ärsyttävästi touhotettu. Huomaan käyttäväni kuluneita ilmaisuja ja sanoja, jotka ovat menettäneet tehonsa ja löytäneet muotonsa kaupunkiviljelystä ja Ravintolapäivästä.
Huomaan kirjoittavani vahingossa mainosta.
Miten tehdä uskottava ja viileän etäinen artikkeli, kun nuorentuvan Alppilan paskanharmaan elementtihirviön katutasossa luetaan nojatuolissa Hesseä ja Heideggeriä, juodaan kahvia ja jutellaan?
”Tässä käy jo nyt kymmeniä ihmisiä moikkaamassa, kun avaan kaupan. Taloyhtiön tyypit tulevat juttelemaan, ja joku saattaa marssia sisään kahville kysymättä mitään”, Vesa Aleksi kertoo.
”On tietysti myös niitä, jotka tulevat kertomaan asioita jotka ei mulle kuulu tai joista en halua kuulla. On avioeroja, on alkoholismia perheessä. Kun on vaikea mennä kertomaan liian läheiselle ihmisille, niin sitten mennään kertomaan alueen kauppiaalle. Sopivalle uhrikauppiaalle”, hän nauraa.
Romantisoitu kuva vanhan ajan lähikauppiaasta hahmottuu nopeasti. Terapeutista, joka tuntee alueen umpilikaiset kolmiodraamat ja sängyn alle kätketyt itsemurha-aikeet. Kirjakaupassaan asuvasta ukonkäppyrästä , joka tarjoaa kahvin ja kuuntelee vuodesta toiseen naapurin peräkammarin pojan aina vain mustavalkoisemmiksi muuttuvia poliittisia mielipiteitä. Kun kauppa on auki lähinnä iltaisin, myös muutaman iltapäiväkeppanan nauttineet löytävät täältä täydellisen avautumiskohteen.
”En voi kuvitella, että joku menisi kertomaan asioistaan Alepan tädille –ensinnäkään siksi, että Alepan työntekijöillä on niin kiire. Ainakin toistaiseksi on tuntunut hauskalta, että ihmiset tulevat kertomaan henkilökohtaisia asioitaan juuri mulle. Mä en ole ehkä elänyt sitä aikaa kun niin on tehty oikeasti. Katsotaan, olenko viiden vuoden päästä samaa mieltä.”
Kuin kotiin tulisi
Vesa Aleksi on keräilijä. Lapsesta asti käytettyä tavaraa suosinut herra ryhtyi keräämään myytävää tavaraa omaa divaria varten vuonna 2011. Hän löysi sitä kuolinpesistä, kirpputoreilta, kavereilta, muuttoeristä, mistä vaan. Mutta päivätyökseen muuta tekevän Kauppiaan suodatin on tiukka. Kun ei elätä itseään divarilla, mikä tahansa ei kelpaakaan myytäväksi.
”Tämä on sellaista tavaraa, jonka olen oikeasti itse tänne halunnut. Mun ei ole pakko myydä Harlekiini-sarjaa eikä käytettyjä alusvaatteita. Tämä ei ole Fida. Mulle ei H&M-housuja tuoda myyntiin, koska mä en niitä itse pidä. Se välittyy hyvin nopeasti myös tuosta kirjahyllystä. Jos mulla olisi metri Raija Orasta, se antaisi väärän kuvan. Ei ole tarkoitus miellyttää kaikkia.”
Kuuskulmasta piti tulla miesten retrovaatekauppa, mutta valikoimassa on nyt vintage-takkien, kenkäharvinaisuuksien ja kasarifarkkujen lisäksi hyllykaupalla kirjoja, DVD-elokuvia ja vinyyleitä. Erityisesti kirjavalikoima tekee vaikutuksen: nyt ollaan tekemisissä lukutoukan kanssa, joka elää naapureiden pettämistarinoiden välissä Spoon River Antologian hautausmaalla ja harhaisen Raskolnikovin pölyisessä Pietarissa. Hyllyt hengittävät kaunokirjallisuuden klassikoita, filosofian ja sosiologian pääteoksia, elokuvan historiaa – ja erotiikkaa.
”Kyllä klassikoilla on onneksi edelleen asemansa, joskaan se ei ole samanlainen kuin keräilemisen aikakausina, jolloin ihmisillä oli peruskirjat omassa hyllyssä. Meillä 80- ja 90-luvuilla syntyneillä ei ehkä ole samanlaista keräilyvimmaa. Nykyään kaikki on ladattavissa, mutta klassikon lukeminen tapahtuu onneksi edelleen pääasiassa paperilta. Ja kyllä mä olen kaikista onnellisin myydessäni sen Hessen tai Saramagon”, Vesa Aleksi pohtii.
Nuoret ovat jo nyt löytäneet liikkeen. Myös ne, jotka eivät ole tottuneet käymään antikvariaateissa, saattavat käydä Kuuskulmassa.
”Miehet, erityisesti nuoret miehet, ovat olleet rohkeimpia astumaan sisälle. Mun asiakkaita eivät pääasiassa ole ne, jotka ostavat kirjoja vaan ne, jotka lukevat kirjoja. Ja asiakkaani lukevat kaunokirjallisuutta. Kun perustin tätä, mulle sanottiin, että tietokirjallisuus on tämän ajan juttu. Ensimmäisten kahden kuukauden perusteella olen täysin eri mieltä.”
Mutta onko tämä nyt sellainen sisäpiirin leikkipaikka, hiekkalaatikko, jolle ovat tervetulleita lapioimaan vain naapurit, tutut ja tietynnäköiset? Sitä, että Helsinki on uusi Berliini?
”Ei tästä saa liian pienen piirin puuhastelua tulla. Tässä kävi juuri yksi 25-vuotias mies, joka sanoi että tämä on ihan kuin kotiin tulisi. Se on mieheltä aika paljon sanottu. Se on melkein paremmin sanottu kuin että ’tää on kuin Berliini’, mitä myös kuulen paljon.”
Symbolinen nojatuoli
Kaikki kiteytyy nojatuoliin. Nuhjuinen tuoli 40-neliöisen kaupan nurkassa, kirjahyllyjen ja vaaterekkien risteyksessä, kutsuu istumaan. Sen yllä roikkuu kälyinen nahkarotsi ja houkutteleva Batman-huppari 90-luvulta. Nojatuolissa istuessani koen hyväosaisen kolmekymppisen naiivia kaipuuta kuviteltuun aikaan, jota ei koskaan ollutkaan. Aikaan, jossa rahan sijaan vaihdettiin kuulumisia tai katseita. Kaurismäkeläiseen toiseen maailmaan.
”En ole halunnut täyttää liikettä ahtaasti, mikä olisi tietysti taloudellisesti järkevintä. Tässä on erilainen ideologia, ja se näkyy siinä, että tuoli on tuossa nurkassa, vaikka sen viemä tila tulee mulle tosi kalliiksi.”
Nojatuoli on helsinkiläisliikkeissä harvinaisuus. Hengailijat eivät ole tervetulleita; kuluttamisen jälkeen tulee poistua, oli kyse sitten kaupasta tai kahvilasta.
”Ei kyllä heti tule mieleen toista liikettä, jossa olisi nojatuoli. Kyllähän Kodin Anttilassa tietysti on useita nojatuoleja, mutta se, istuuko niissä kukaan, on eri asia. Asiakkaita halutaan valvoa. Tärkeintä mulle on se, että tuohon tuoliin voi kysymättä istua. Jengi tulee tänne koirien, lastenvaunujen ja omien ruokien kanssa. Oman pizzan kanssa istutaan tuossa tuolissa. Ja niin juuri pitää tehdä”, vakuuttaa Vesa Aleksi.
Vanhalta treenikämpältä tuodussa tuolissa istuu haastattelun alkupuolella ulkomaalainen nainen kirjaansa uppoutuneena. Seuraavaksi siihen istahtaa Vesa Aleksin tuttu: hän on ehkä vanha kaveri tai miksei myös kauppaan eksynyt uusi sielunveli tai kahvitarjoilua ja juttuseuraa odottava naapuri.
Aivan sama, kunhan tuolissa istutaan.
”Yllättävän moni on uskaltanut istua siihen. Ja tuoli on mulle tärkeä, kun se on mun oma ja olen istunut siinä itse kymmenen vuotta. On täällä käynyt tyyppejä, jotka on lukeneet koko kirjan tuossa tuolissa ja sitten poistuneet ostamatta mitään. Ei se mua haittaa. Ei mun talous siihen kaadu. Tärkeää on, että kokemus täältä olisi muutakin kuin pelkästään rahan jättäminen kassaan.”
Kuuskulma. Porvoonkatu 18.
