Ullakolta löytyneet mekot kertovat äidin ja tyttären tarinan. Ja enemmänkin.
Minä olin lapsi, joka ei jäänyt huomiotta. Äidilleni olin silmäterä ja muille silmätikku. Ventovieraat pysähtyivät kadulla taivastelemaan pientä vaaleaa tyttöä, joka oli ”kuin prinsessa” mekossaan, johon oli maalattu suurisilmäisiä bambeja ja monenkirjavia pikkulintuja. Käsien taito ja äidinrakkaus konkretisoituivat näissä pienissä taideteoksissa, joista en huomannut koskaan kiittää ja joiden arvon ja merkityksen ymmärsin vasta nyt, vuosia äitini kuoleman jälkeen.
Äidilläni Martta Jalavalla (os. Uimonen, 1924-2001) oli kykyä, kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä loihtia kauneutta ympärilleen materiaalipulankin vallitessa. Taiteellisesti lahjakas, mutta arka Antrean tyttö haki lohtua puutteeseen ja yksinäisyyteen satumaailman kauneudesta. Piirustuspaperin uupuessa sanomalehtien marginaalit täyttyivät romanttisista lyijykynähahmotelmista. Nuori evakkonainen kehitti taiteellisia taitojaan Ateneumin iltalinjalla ja kouluttautui mainoskoulussa mainospiirtäjäksi.
Helsingistä tie vei Hämeenlinnan Linnankasarmin Sotilaskotiin, josta löytyi puolisoksi voimakastahtoinen ammattisotilas. Ostettua taidetta ei yhteisen kodin seinillä näkynyt, mutta säästäväisyys ja äitini kätten jälki sitäkin enemmän: Sanomalehdistä syntyi ryijy, taikinasta reliefejä ja patsaita. Pullonkorkit ja lasinsirut säästettiin mosaiikkimaisia taideteoksia varten. Arkisemmistakin raaka-aineista valmistettua taidetta leimasi herkkyys, romantiikka ja todellisuudenpako.
Halu tehdä elinympäristöstä kauniimpi ulottui myös kodin ulkopuolelle.Kerrostalomme rappu somistui joulunaikaan tonttukuvaelmista ja usean kotikaupunkini naisen rinnusta tai tukkaa koristi äitini valmistama kangaskukka. Merkkipäivämuistamisista kauneimmat olivat äitini koristeellisilla fraktuurakirjaimilla tekstaamat addressit.
Parhaiten äitini muistetaan kuitenkin kirjailluista tai maalatuista vaatteista, jotka saivat uuden mannekiinin kun minä, perheen iltatähti synnyin 1965.
Käydessäni englantilaista leikkikoulua minulla on päälläni mekko, jonka etumustaan on maalattu iso, veikeä kissanpää. Mekon helmassa lyövät leikkiä suloiset hiiret. Vaikka joudun jättämään leikkikoulun kesken parin ilkeän pojan vuoksi, en muistele aikaa pahalla. Englanti vaikuttaa kivalta kieleltä ja maalta.
Oppivelvollisuuden ensi askeleet otan luonnollisesti mekossa, jonka etumusta koristaa värikäs aapiskukko. Kaikki aakkoset on ripoteltu ympäri mekkoa. Herätän uteliaisuutta, ehkä kateuttakin.
”Ootsä hullu?”
Olen tottunut saamaan huomiota, mutta tämä on erilaista. En täysin ymmärrä, mitä koulun neljä vuotta vanhemmat, tiukkoihin lannehousuihin pukeutuneet kovistytöt tarkoittavat kysymyksellään. Sen ymmärrän, että jotenkin se liittyy ulkonäkööni.
Opettajani kehuu suureen ääneen vieressäni istuvan Terhin halpahallista ostettua keinokuitupuseroa, jollaisen muistan nähneeni muutamalla muullakin. Ajattelen, että opettaja oikeastaan osoittaa sanansa minulle. ”Älä siinä yhtään luule olevasi parempi kuin muut”, haluaisi hän todellisuudessa sanoa. Minua nolostuttaa.
Joka aamu ennen kouluun lähtöä istuudun eteisen pallille ja äitini rakentaa minulle monimutkaisen nutturan, samanlaisen kuin kiiltokuvien hienoilla rokokoonaisilla – ja äidillä itsellään.
Äidin ja tyttären mekotkin muistuttavat joskus toisiaan. Jouluisin molempien nuttuja koristavat tontut ja joulusydämet. Kesällä vierailemme kotiseutumuseossa puettuina merihenkisiin purjelaiva- ja kalateemaisiin mekkoihin.
Kansalaistaidon alkaessa saan päälleni vetoketjullisen jakun, johon äitini on taiteillut kymmeniä liikennemerkkejä selityksineen. Ymmärrettävästi opettaja ei salli minun pitää tätä mekkoa koepäivänä.
Isoveljeni lailla innostun postimerkkeilystä. Näyttelyissä käyn Hangossa asti mekossa, johon on tekstiilitussein taiteiltu erilaisia koirarotuja – onhan keräilyni kohteena maailman koirat.
Minulla on ystäviä, eikä minua syrjitä ulkonäköni vuoksi. Silti haluaisin olla enemmän kuin muut. Kuten aina, saan tahtoni läpi ja neljännellä luokalla vaaleasta paksusta tukastani tipahtaa puoli metriä kampaamon lattialle. Äitini päivittelee silpojalle haluani olla poikamainen.
Päälläni on keinokuitupoolo ja farkut. Vaikka itsenäistymiseen liittyy aina hieman niskurointia, ei tähän taisteluun liity kapinaa. Paksuista pullonpohjalaseistani huolimatta tunnen vihdoin näyttäväni normaalilta.
Katson ullakolta löytyneitä, jo hieman haalistuneita pikku mekkoja ja mietin. Oletin pitkään, että minulta jäi naisen malli saamatta ja että eväät elämän raitille jäivät laihoiksi. Hemmoteltu iltatähti sai kaiken valmiina ja monen tärkeän käytännön taidon oppiminen jäi aikuisiälle. Mietin, millainen nainen minusta on tullut, ja ymmärrän, että äitini jätti minulle perinnöksi paljon enemmän kuin kauniisti maalattuja kangaspaloja.
Katseiden ja kommenttien kohteena oleminen on kasvattanut minut paksunahkaiseksi ulkonäkööni kohdistetulle arvostelulle. En pelkää huomion keskipisteenä olemista ja myönnän, että joskus nimenomaan kaipaan sitä (persoonallisuustestissä tästä ominaisuudesta saa hyvin narsistipisteitä). Vaikka itsetunto-ongelmien kanssa on tullut painittua, pukeutujana uskon olevani itsevarma. En ole juuri jaksanut miettiä muiden mielipiteitä vaatetuksestani. Tai no, onhan minullakin ollut kapinavaiheeni, joka ihme kyllä ei kohdistunut äitiini: teini-iässä uhmasin sotilaallista isääni hippirytkyin.
Ymmärrän, miksi minun on helppo suvaita erilaisuutta ja vaikea sietää poikkeaviin kohdistuvaa pilkkaa. Arvostan yksilöllistä tyyliä enkä ole koskaan oikein innostunut muodista. Kirpputorien aarteet löysin tyylitietoisen ja säästäväisen äitini johdattamana 80-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja sillä tiellä olen yhä.
Äitini sinisten silmien mukana olen perinyt kyvyn nähdä kauneutta yllättävissäkin paikoissa. Estetiikantajuni kehittyi laajaksi, säröjä suosivaksi, vaikkakin päinvastoin kuin äidillä, söpöstelyä välttäväksi. Vaikka äiti ei käsityöosaamistaan minulle siirtänytkään, rohkaisi hän minua aina omalla, hiljaisella tavallaan kehittämään piirustustaitoani.
Aika kiva perintö mielestäni.
Nyt kun mekkojen myötä olen joutunut pohtimaan omaa ja äitini tarinaa, voinen päästää irti syytöksistä ja kiittämättömän tyttären syyllisyydentunteista. Nuo pienet vaatekappaleet ovat liian suloisia ja täynnä rakkautta liitettäväksi synkistelyyn. Ja ehkä samalla on aika irrottautua myös itse mekoista, ja päästää ne uudelle kierrokselle keräämään katseita ja ihastelua ystävieni pikku prinsessojen päällä.
Mekkokuvat: Emma Suominen
Muut kuvat: Kirjoittajan kotialbumi