(USA 2012)
O: Andrew Dominik
N: Brad Pitt, Ray Liotta, James Gandolfini, Richard Jenkins
K16
Ensi-ilta 30.11.2012
Andrew Dominikin uutuuselokuvasta kävelee hyvillä mielin ulos: juuri tällaista rikoselokuvan pitää olla!
Kriitikko Putte Wilhelmsson oli äskettäin blogissaan huolissaan jatkuvasti suosiossa olevien dekkarien todellisesta ihmiskuvasta: Patricia Cornwellin ja kumppanien kuvaamana ”rikos ei tavoittele aineellista hyötyä. Se ilmaisee yksityistä pahoinvointia tai yleistä arvojen romahtamista”. Wilhelmsson kirjoittaa: ”Kaikki merkitsee jotakin, paitsi motiivi, joka on yleensä järjetön.”
Juuri siksi onkin ihana palata Cornwellin ja hänen kaikkien oppipoikiensa ja -tyttäriensä maailmasta amerikkalaisen rikoskirjailijan George V. Higginsin maailmaan, jonka Andrew Dominik (Chopper, Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta) on kääntänyt valkokankaalle: Killing Them Softlyssa ei todellakaan ole kyse muusta kuin aineellisesta hyödystä.
Murhilla on elokuvassa aina jokin syy ja vaikka joku saattaa vähän intoutua liikaa hakatessaan petoksesta epäiltyä rikostoveria, elokuvaan ei päde se, mitä Wilhelmsson sanoo nykyaikaisen sarjamurhaajadekkarin maailmasta: ”Murha on eräänlainen sosiaalisen kommunikaation väline, vaikka se hieroglyfien tavoin kommunikoi jotakin vierasta kulttuuria murhaajan pään sisällä.”
Amerikkalaiseen behavioristiseen tyyliin elokuvassa ei kertaakaan vierailla murhaajan – tai muidenkaan rikollisten – pään sisällä. Lähes jokainen kohtaus elokuvassa on dialogi. Osa niistä on pitkiä. Silti jokainen kuljettaa juonta eteenpäin. Elokuvassa ei ole yhtään turhaa kohtausta – ellei sellaisena pidä paria pikkaisen liikaa estetisoitua tappokohtausta, joissa Dominik käyttää sinänsä tyylikkäitä hidastuksia.
Kaikki kohtaukset ovat samalla upeita henkilökuvia. Eleet, pienet liikkeet, päännyökäytykset, tapa nuolaista huulia tai hymähtää, tapa pitää pukua yllä – kaikki kertoo näistä ihmisistä olennaisen. Katsojan sieluun leviää syvä rauha, kun typerät ja rumat rikolliset suunnittelevat keikkojaan: ”Emme ole ainoat fiksut”, sanoo yksi ja katsoja tietää heti, mitä on tulossa.
Dominik vahvistaa katsojan genreodotuksia, mutta luo samalla todellisen, kriittisen kuvan maailmasta, jossa sitkeä yrittäjyys on ihmisen ainoa tapa selvitä hengissä. Kyse on sekä pien- että suuryrittäjyydestä, rikollisuuden matalimmista ja korkeimmista askelista. Jälkimmäiseen asti ei ikinä päästä. Kukaan ei edes tunnu tietävän, keistä on kyse. Absurdeja mittakaavoja saavat keskustelut pyörivät samaa kehää ympäri.
Kyse on samasta tekniikasta, jota Albert Camus hehkutti Raymond Chandlerista kirjoittaessaan: ”Tekniikka perustuu epäoleellisten eleiden ulkokohtaisen kuvaukseen, puheeseen joka toisteisenakin tallennetaan ilman kommentaaria, ikään kuin ihmisen kokonaisuus määrittyisi jokapäiväisten automatismien kautta.”
On oikeastaan sääli, että Dominik on päättänyt ajaa pointin läpi katsojaan väkisin. Alun perin vuonna 1974 ilmestynyt alkuperäisromaani – nimeltään Cogan’s Trade – on siirretty vuoteen 2008, taustalla pyörii Barack Obaman presidentinvaalikampanja. Ristiriita Bostonin lohduttomien ja roskaisten maisemien ja kansakunnan upeutta hehkuttavien kampanjapuheiden välillä ei voisi olla suurempi, mutta katsoja kyllä tajuaisi asian vähemmälläkin.
Tämä on vain pieni miinus erinomaisessa elokuvassa.
Turhaan ehkä toivoo, että joku kustantaja tarttuisi Higginsin Cogan’s Tradeen tai ainakin ottaisi uusintapainoksen Higginsin tunnetuimmasta kirjasta, Eddien ystävistä. Siitäkin valmistui aikoinaan hieno elokuva, jonka pääosassa oli vanha Robert Mitchum. Samanlaista elävän elämän tunnetta huokuvat myös James Gandolfinin, Ray Liottan ja Richard Jenkinsin väsyneet naamat. Muita paremman näköinen Brad Pitt on ehkä pieni kauneusvirhe.