Anne, Kerttu, Johanna ja Timo muodostavat metallinsekaista hardcorea soittavan bändin Kovaa Rasvaa. Nelikko kiersi lokakuussa Brasiliaa yhdessä kotimaisen Kuoleman sekä paikallisen Armagedomin kanssa. Kiertueraportin toiseen osaan mahtuu reissun paras keikka, saastaisin vessa ja porttola – kaikki nämä samassa paikassa.
21.10.
Läksimme Sao Paulon keskustaan tutkimaan levykauppoja. Kävimme myös kauppakeskushelvetissä nimeltä Galleria. Siellä oli aikanaan ollut joka kerroksessa hyviä levykauppoja, mutta tarjolla oli lähinnä rokkikrääsää. Jos Kiss-naulakko, kumihousut tai piraatti-merkkivaatteet kiinnostavat, kannattaa suunnata Galleriaan.
Kitaristimme Johanna ja Kuolema-bändin Vuorimaa olivat päättäneet ratkaista kitaraongelmat. He ostivat kaksin kappalein olkahihnoja, joissa luki kauniisti kirjailtuna 100% Jesus. Javier oli myös luvannut tuoda seuraavalle keikalle toisen vanhan kitaransa ja asentaa tyttärensä kitaran kaulaan puuttuvan lukon. Loppukiertue oli siis kitaristeille luksusta; kaksi toimivaa, vireessä pysyvää kitaraa ja pyhiä olkahihnoja vaikka muille jakaa.
Illan keikka oli Orfeus-nimisellä klubilla. Siellä esiintyi myös todella tiukalla otteella soittava Helvetin Viemärit -niminen bändi ja Skarnio-niminen vanhempi punkbändi. Oma keikkamme meni tosi hyvin. Soitin tämän keikan Sick Terror -bassolla, jonka kaikki vastaantulijat näyttivät tunnistavan. Se oli tarroilla koristeltu vuoden 1982 Rickenbacker, jonka kielet olivat aivan ruosteessa ja josta lähti jännittävä ääni.
22.10.
Vasta kello 20.30, levykauppakierroksen ja odottelun jälkeen, lähdimme vihdoin ajamaan kohti seuraavaa keikkapaikkaa. Kun saavuimme paikan päälle, paikallinen orkesteri soitti jo viimeisiä biisejään, mutta onnistui tekemään vaikutuksen. Pyysin rumpalilta bändin paitaa muistoksi, ja sain hikisen paidan suoraan hänen yltään!
Oma keikkamme oli vaikeuksien taival. Kitarapiuhat eivät toimineet, ja rummut seilasivat pitkin esiintymistilaa, rumpupenkkikin antoi periksi Timon ruhon painon alla. Soitto sujui ihan hyvin kaiken säätämisen lomassa. Kuolema kyllä pesi meidät soiton tiukkuudessa!
Paluumatkalla toinen autoista joutui palaamaan puolen tunnin ajon jälkeen takaisin hakemaan unohtunutta paitadistroa.
23.10.
Kävimme Timon ja laulajamme Kertun kanssa läheisessä kirkossa. Söimme palmito-piirasta ja açai-jäädykettä ja kävimme tarkastamassa lähiseudun vaatekaupat. Alex saapui noutamaan meitä juuri, kun olimme Kertun kanssa sovituskopissa kiskomassa farkkuja turvonneisiin kinttuihimme. Kun pääsimme liikkeelle, iltapäiväruuhka alkoi jo painaa päälle; moottoripyörät ohittelivat autoja kaistojen välistä kamalaa vauhtia.
Johanna vietti aamupäivän Kuoleman Oton kanssa Sao Paulon kasvitieteellisessä puutarhassa. Sinne he joutuivat tallustelemaan läpi favelan reunamien, jonka kaduilla pari humalaista miestä pahoinpiteli kolmannen. Itse puutarha oli todellinen rauhan tyyssija. Siellä oli trooppisia kasveja, kädestä viinirypäleitä nappailevia pikkuapinoita ja kauempana puiden latvustoissa lähes äänettömänä liikuskeleva lauma isoja punertavia apinoita.
Iltapäivällä Johanna lähti Kuoleman poikain kanssa kiertuepaidanhakumatkalle Santo Andren viidakoihin, jossa asui punkkareita vihaavan äitinsä naapurina nuorimies Mangau. Hän asusti banaani- ja appelsiinipuiden ympäröimän puutarhan keskellä pienessä majassaan, jonka yhdessä huoneessa komeili Dymo-tarroin järjestelty levykokoelma, kuistilla silkkipainostudio ja pihamaalla kaakattavia kanoja ja ankkoja.
Keikkapaikka Santo Andreaksessa oli upea. Se ei näyttänyt kovin kummoiselta ulkoa päin, se oli kuin mikä tahansa naapuruston omakotitaloista, mutta sisältä se oli tosi hieno: itse kyhätty baari ja keikkapaikka. Tilassa oli monta eri tasoa ja pientä katosta ja parveketta – se näytti ihan unelmien puumajalta.
Baarista sai ostaa hyvää paikallista hanakaljaa ja ruokaa, joka valmistettiin omassa keittiössä baaritiskin takana. Täällä soitimme Javierin pojan thrashmetal-bändin, Fatalin, kanssa. Fatalin jäseniin kuuluu kolme poikaa ja tyttö, kaikki arviolta 17-kesäisiä. He soittivat timantinkovan keikan.
Mekin soitimme hyvin, samoin Kuolema. Lalli onnistui tosin katkaisemaan a-kielen meidän yhteisestä laina-backerista. Keikan jälkeen seisoin distrossa ja juttelin paikallisten kanssa. Tosi puheliasta väkeä, ei tarvinnut itse keksiä jutunjuurta koko iltana.
24.10.
Pyykkipäivä. Käsittämättömän pyykinpesukoneen ohjelma kestää ainakin 3 tuntia. Kuivaustelinekin oli jo täynnä, joten jouduin improvisoimaan ja ripustamaan pyykkejä sinne tänne asuntoon. Kävimme Kertun kanssa kauneushoitolassa esittelemässä kätösiämme, sillä yritimme päästä manikyyriin. Pettymys oli melkoinen, kun manikyyrin sijaan saimme pelkkiä hämmentyneitä katseita ja pään pyörittelyä.
Kun saimme loput pyykit ripustettua, lähdimme kaikki kohti kimppakämppäämme Caffeinasia. Matkalla sinne huomasin pienen putiikin, joka myi pelkkää Umbanda-krääsää. Sieltä oli pakko ostaa humalaista merimiestä esittävä patsas.
Illan keikka soitettiin pienessä Itanhaemin rantakaupungissa. Keikkapaikka sijaitsi pimeällä sivukadulla ja oli kuin taideteos värikkäine seinämaalauksineen. Järjestäjä kertoi meille paikallisten nuorten vakavasta crack-ongelmasta, johon hän on yrittänyt kiilata väliin tarjoamalla nuorille tervehenkisen vaihtoehdon DIY-punkin parissa.
Keikan alkua odotellessa kävimme nauttimassa pizzaa parin talon päässä, ja matkalla takaisin huomasimme omakotitalon pihalle kyhätyn baarin, jossa myytiin keittiön ikkunasta alkoholipitoisia juomia. Parit paikalliseen tapaan, cacachaa säästelemättä rakennetut caipirinhat, loihtivat suomalaiseenkin pökkelölanteeseen liikettä kuumien lattarirytmien tulviessa ulos ikkunalaudalle kyhätystä äänentoistolaitteesta.
Illan keikka oli taas kerran hirmuista tykitystä. Armagedomin Renato soitti ekassa bändissä kitaraa kuin unelma. Kuolemakin pääsi hyvään vauhtiin, vaikka Ile heräteltiinkin suoraan lavalle, ja illan päätteeksi yleisön päälle roiskaistiin lastillinen tirisevää Rasvaa.
25.–26.10.
Aamulla startattiin kohti Belo Horizontea ja seuraavaa keikkaa Metal Punk Overkill -festivaalilla. Tie mutkitteli yli vuoriston, ja alituiseen vaihtuvat korkeuserot tuntuivat pian jalkaterissä, jotka turposivat kuin pullataikina.
Ympärillä oli varsin hiljaista porukkaa. Satutäti Johanna viihdytti Kuoleman pikku-Ilkkaa ja pikku-Ottoa lukemalla ääneen Paulo Coelhon Alkemistia. Ile eläytyi tarinaan niin voimakkaasti, että keskeytti lukemista jatkuvilla kysymyksillään. Erityisesti kadonneen lampaan kohtalo meinasi saada veijarin pois tolaltaan. Välillä pysähdyttiin ruokailemaan keskellä ei mitään sijaitsevassa lounaspaikassa, jossa noutopöydän herkullisia antimia pidettiin lämpimänä pöydän alla pöhisevän nuotion avulla.
Kun saavuimme Belo Horizonten kaupunkiin, meitä pelotti. Ilmapiiri oli uhkaava. Ulkona oli pimeä ja sateinen yö. Kun aloimme roudata tavaroita sisälle, huomasimme keikkapaikan sijaitsevan porttolassa. Tarkemmin sanottuna, se sijaitsi porttolan kattoterassilla.
Kantaessani soittimia törmäsin rappukäytävässä kaksimetriseen shemaleen. Hänellä ei ollut yllään muuta kuin pikkuruiset lappubikinit ja eritäin lyhyt hame päällään. Jostakin kantautui rajun kuuloinen teknomusiikki.
Paikalla oli aikamoinen määrä punkkareita ja hevareita, jotka olivat ahtautuneet terassin katetulle puolelle, koska vettä satoi kaatamalla. Johannan ja Kertun kanssa mietimme jonkin aikaa, miten pääsisimme käymään vessassa, joka sijaitsi aivan lavan vieressä. Päätimme kulkea yhdessä pelottavan väkijoukon läpi pikkulaan. Se oli matkan saastaisin vessa, ja sen ovi oli epäkunnossa.
Takahuoneessa osallistuimme haastatteluun, joka esitettäisiin paikallisessa nettitelevisiossa. Emme oikein saaneet mitään tolkullista sanottua, vaikka toimittajia kyllä näytti naurattavan. Keikka sujui sentään paremmin, se taisi olla kiertueen paras. Suurin syy siihen oli kyllä intensiivisesti suhtautunut yleisö.
Armagedomin keikan jälkeen Javier kertoi haluavansa mennä johonkin ravintolaan syömään ja etsimään hotellia, missä voisimme kaikki yöpyä. Kun keikan järjestäjät saivat vihiä suunnitelmistamme, he sanoivat keikkapaikan tarjoavan ruokaa ja majapaikan. Saimme kuin saimmekin, parin tunnin odottelun jälkeen, vegaanisia hot-dogeja ja avaimet huoneisiin, joissa yövyimme.
Huoneemme olivat niitä samoja, joissa porttolan työntekijät vastaanottivat asiakkaansa. Puolet huoneesta koostui wc-/suihkutilasta, jota reunusti lasiseinä. Toista puolta hallitsi punainen, lattiaan upotettu, tekonahkapäällysteinen pyöreä patja, jota ympäröi ruskeaksi maalattu puinen laveri. Kattovalaisimena toimi punainen hehkulamppu.
Levitin makuupussini patjalle ja kömmin sisään. Pussi toi hieman turvallisuudentunnetta, vaikka en saanutkaan pitkään aikaan nukuttua. Talossa kuului kaikennäköisiä ääniä, mutta ne eivät näyttäneet häiritsevän Kerttua, joka nukahti melko pian. Ohut ulkoseinä vietti kadulle, jossa raskaat ajoneuvot alkoivat ajaa aamuyöstä. Kuulin myös kun joku talossa lauloi jotain soul-kipaletta kovaan ääneen ja todella taidokkaasti.
Huoneemme oveen koputettiin aamuyhdeksältä. Oven takana seisoi onneksi Renato, joka oli jo hieman hermostuneena lähtemässä takaisin Sao Pauloon. Timo oli juonut itsensä sellaiseen kuntoon, että kieri jalkakäytävällä päästellen demonisia ääniä.
Kun saavuimme 12 tunnin automatkan jälkeen Sao Pauloon, emme meinanneet löytää seuraavaa keikkapaikkaa. Löysimme sen vasta kahden tunnin harhailun jälkeen. Paikka oli pieni, kaikuva halli, mutta sunnuntaiksi siellä oli ihan mukavasti yleisöä. Eräs vaikuttunut kuulija selitti silmät ymmyrkäisinä: ”Three woman, one man, three woman, one man, sorry bad english, three woman, one man!” Päätimme ottaa sen kohteliaisuutena.
27.10.
Läksimme aamupäivällä rannalle Guaruja-nimiseseen rantakaupunkiin 75 km Sao Paulosta koilliseen. Päivä rannalla oli mahtava! Vietimme arviolta neljä tuntia vedessä. Päivitimme Kovaa Rasvaa on the beach -kuvat ja lopuksi kävimme vielä syömässä läheisessä ravintolassa. Illalla meidät kyyditettiin Orfeus-klubille katsomaan Negative Approachin keikkaa. Koska eksyimme taas mahtavassa Sao Paulossa, ehdimme näkemään vain keikan pari viimeistä kipaletta. Jutellessamme NA:n jäsenten kanssa kävi ilmi, että basistilla on suomalaisia sukujuuria ja kitaristi piti muuten vaan suomesta. Mukavia heppuja olivat.
28.10.
Viimeinen kokonainen päivä Brasiliassa – päätimme viettää sen rannalla. Timon selkä oli niin pahasti palanut, että hän jäi kotiin elpymään. Uimme taas nelisen tuntia ja kävimme samassa ravintolassa syömässä. Tällä kertaa meille tuli kiire kotiin, koska meillä piti olla keikka Sao Paulossa kello 19. Todellisuudessa soitimme vasta klo 22:n jälkeen.
Keikka meni vähän sekoillessa, mutta hauskaa oli silti. Kuolemalla vasta hauskaa olikin. Paluumatkalla istuin kuljettajan ja Glauberin välissä käsijarrun päällä, jalat ojennettuna hansikaslokeron päälle. Kuljettaja ajoi öisen Sao Paulon läpi 100 lasissa, ja minua jännitti koko matkan. On kyllä erilainen autoilukulttuuri Brasiliassa.
Ihaninta viimeisellä keikalla oli nähdä aiemmilla keikoilla tutuksi tulleita tyttöpuolisia fanejamme. Olimme aluksi olleet hieman epäluuloisia sen suhteen, että miten mieliimme pesiytynyt stereotyyppinen latina ottaa vastaan naisvoittoisen yhtyeemme. Osoittautui, että suurimmat ihailijamme olivat naisia. He analysoivat soittoamme eri keikoilla, kertoivat haluavansa ottaa vaikutteita asenteestamme ja musiikistamme ja antoivat meille kullanarvoisia vinkkejä, miten karkottaa itsepintaiset ja iholle käyvät paikalliset miespuoliset musiikinharrastajat. Oli hienoa kokea siskoutta saopaulolaisten punkkarinaisten kanssa!
29.10.
Kotiinpaluun aika oli koittanut. Sao Paulo kylpi hellelukemissa, kun keräilimme kimpsumme ja kampsumme kasaan haikeissa tunnelmissa. Heitimme hyvästit metropolin sykkeelle, isännille, emännille, uusille ja vanhoille ystäville.
Paluulennolla Kuolemasta ja Timosta ei kuulunut pihahdustakaan, mitä nyt Lalli supliikkina seuramiehenä yritti pitää iloa yllä nukkumatin saapumiseen saakka. Omienkin nahkaläppien sisäpuolelle alkoi heijastua mukaansatempaava lähetys, kun aivot alkoivat kuumeisesti prosessoida viimeisen kahden viikon aikana koettuja tapahtumia. Mutta ei siitä sen enempää – todellisuus oli untakin ihmeellisempää.
Jaa:
