Kuvat: Eva-Liisa Orupõld
Kun päätimme tehdä maailmanhistorian ensimmäisen kuudenkymmenen tuopin haastattelun, oli vaikea keksiä parempaa kohdetta kännäyskaveriksi kuin helsinkiläinen yhtye Kesä.
Mieleni tekee nauraa ääneen, kun mietin edessä siintävää kännin astetta kävellessäni pääsiäissunnuntaina Hämeentietä kohti baaria kello viideltä iltapäivällä. Ensimmäiset kaksikymmentä tuoppia on määrä juoda Bar MuCavassa.
Jos minua hieman jännittää ennen haastattelua, se katoaa nopeasti Kesän saavuttua paikalle. Laulaja Toni Salminen, rumpali Kimmo Saastamoinen, kitaristit Eetu Blomqvist ja Santeri Suominen ja basisti Antti-Ville Muurman ovat jo valmiiksi hilpeässä krapulassa edellisen illan keikastaan. Jännityksen tilalle tulee tunne valmistautumisesta yhteiseen, vaativaan urheilusuoritukseen tai matkaan. Matkaan pois itsestämme.
Yy-kaa-koo-nee! Ensimmäiset oluet
Kesä on tuore postpunk-yhtye Helsingistä, joka julkaisi huhtikuun lopussa ensimmäisen, omaa nimeään kantavan pitkäsoittonsa levy-yhtiö Svart Recordsin kautta. Yhtyeen tummanpuhuvien ja kolhojen melodiakulkujen yhteydessä on usein mainittu Musta Paraati, suomirock ja 80-luvun popmusiikki. Kesää kuuntelevat luontevasti niin mustahuulet kuin amiksetkin wunderbaumin tuoksuisissa datsuneissaan.
Salminen perusti bändin viime kesänä laittamalla Facebookiin ilmoituksen:
Toiset ottaa kesäkissoja tai kesähoitoja. Mä haluun kesäbändin. Tehään koko kesä musaa, demo, kaks keikkaa syksyllä ja sit hajotaan.
Kaksi tuntia päivityksen jälkeen yhtye oli kasassa.
Se, miltä heidän musiikkinsa oli määrä kuulostaa, ei ollut kaikille aluksi aivan selvää. Saastamoinen ja Blomqvist kertovat olleensa epäileväisiä Salmisen heittelemien referenssien suhteen. Mainittiin Kauko Röyhkä, Hopeajärvi, 90-luvun suomalainen musa ja kaupunkiblues. Muurmankin myöntää, ettei hänellä ollut hajuakaan siitä, mitä Salminen haki.
Kun Muurman ilmaisi halunsa soittaa syntikkaa, Salminen innostui:
”Sit mentiin sille alueelle mihin halusin.”
Hän oli aina halunnut tehdä dramaattista suomirockia alkuaikojen Yön tapaan. Muurman teki lukuisia demoja, joista bändi valitsi parhaimmat ja he yhdessä rakensivat biisit niiden päälle. Muurmannilla syntikka vaihtui kuitenkin pian bassoon:
”Kyllästyin pelkkään nappien painelemiseen”, hän muistelee.
Salminen ja Muurman soittivat ennen yhdessä Lighthouse Project -bändissä. Muuten Kesän soittajilla on historiaa bändeistä Ills, Total Recall ja Deathbed. Muurman kertoo lopulta kyllästyneensä Lighthouse Projectissa soittamiseen ja alkaneensa tehdä musiikkia tietokoneella. Sitä hän päätti kokeilla myös Kesän kohdalla, ja nyt hän vaihteleekin keikoilla instrumenttia basson ja koneen välillä.
”Ei mikään yhden tempun poni, vittu”, Salminen kuvailee kun puhumme Muurmanin soittohistoriasta. Sana multitalentti mainitaan, ja lähes kaksimetrinen, parrakas basisti kiusaantuu.
Saastamoinen kertoo tavanneensa Salmisen ja Muurmanin ensimmäisen kerran Kajaanissa 2005 ensimmäisillä järjestämillään punk-keikoilla, jossa Lighthouse Project soitti. Saastamoinen muistaa Muurmanin tehneen häneen vaikutuksen soittamalla keikkapaikalla pianolla Bachia.
”Punkkaritkin pystyvät soittamaan enemmän kuin kaksi sointua”, oli Saastamoinen ajatellut.
Yhtye kertoo luottavansa biisien sävellyksestä vastuussa olevaan Muurmaniin vahvasti.
”Antti-Ville on lahjakas, se on tehnyt niin paljon erilaista musaa: black metallia, räppiä ja hardcorea”, Saastamoinen listaa.
Puhe kääntyy rahan tienaamiseen musiikilla.
”Ois kyllä hirveetä tienata elantonsa musiikilla. Se ois katastrofi”, Muurman toteaa.
Jos musiikkia tekisi rahasta, katoaisi siitä tietty hehku ja syntyisi liikaa paineita. Vaikka punk-musiikki ja Pää Kiin kaltaiset bändit ovat nyt suosittuja ja teostorahoilla joku punkkari saattaa elääkin, on sen eteen joutunut soittamaan vuosikausia kolmen soinnun kappaleita ja keikkoja ilmaiseksi. Soittaminen on enemmän elämäntapa.
Toiset juomat: Kuinka bändissä ollaan
Toisten tuoppien äärellä keskustelemme omista musiikillisista juuristamme ja siitä, miten bändeissä soittaminen on ylipäänsä vaikuttanut elämään. Kerron omasta kokemuksestani, kun aloitin bassonsoiton Seksihullut-yhtyeessä 2007: olin niin ujo, että jouduin soittamaan selin yleisöön. Soittamisen avulla olen päässyt pois pahimmasta ujoudesta ja epävarmuudesta.
Kitaristi Blomqvist kertoo niin ikään saaneensa pahaan esiintymispelkoonsa lääkettä soittamisesta. Hän muistaa anekdootin ensimmäisistä kiertueistaan palokkalaisen kansanmusiikkibändin, Musicatin, riveissä. Viidennellä luokalla hän soitti kontrabassoa ja kiersi yhtyeen kanssa jopa Helsingissä ja Ruotsissa. Samaan aikaan hän kuunteli punkkia.
”Mulla oli irokeesi ja kansallispuku päällä jossain Kaustisten päälavalla.”
Ongelmia tuli siinä vaiheessa, kun yhtyeelle tuli mahdollisuus päästä Amerikkaan soittamaan.
”Olin että en suostu, Amerikka on perseestä ja erosin bändistä.”
Salmiseen musiikin tekeminen on vaikuttanut paljon – alunperin se olikin hänelle silkkaa terapiaa. Kun Lighthouse Project kymmenen vuotta sitten perustettiin, hänen elämäntilanteensa vaati paineiden purkamista.
”Toni on nykyään paljon mukavempi ihminen ku ennen”, Muurman kertoo.
Salminen oli kuulemma kuin kävelevä aikapommi. Vaikka hänen negatiivisuutensa syynä oli henkilökohtaisia ongelmia, yhdistää Salminen sen myös olennaisesti punk-kulttuuriin. Positiivista suhtautumista elämään Salminen tunnustaa oppineensa paljon juuri Muurmanilta, vaikka Salminen on häntä peräti kymmenen vuotta vanhempi.
Huolimatta bändin jäsenten välisistä ikäeroista – Suomisen ja Salmisen välillä on jopa 16 vuotta – eivät heidän musiikilliset vaikutteensa poikkea keskenään hirveästi. Jokainen mainitsee Michael Jacksonin olleen tärkeässä roolissa jossain vaiheessa elämää. Muurmania lukuun ottamatta jokainen on leikkinyt kotona lapsuudessaan bändileikkejä sisarusten tai kavereiden kanssa.
Salmisen alkaessa kertomaan omista musiikillisista juuristaan muu yhtye poistuu tupakalle. Mainitaan Hanoi Rocks, Dingo, Kiss ja Twisted Sister. Pitkä lista jää vuoteen 1986 ja Metallican Master Of Puppets -albumiin.
80-luvulla syntynyt Saastamoinen muistaa omituisen fiiliksen, jonka sai Kajaanissa lapsena kuunnellessaan salaa naapurissa Hurriganesin kasettia.
”Se oli vaarallista ja ennenkuulumatonta, oli hyvää säpinää messissä.”
Samanikäinen Blomqvist taas pyöräili lapsena Puuppolasta enonsa luokse Pitkäkoskelle nauhoittamaan kasetille enon vinyyleitä, levy kerrallaan. Muurman puolestaan kuunteli jo ala-asteella black metallia, jota nauhotti naapurin pojilta kasetille.
Muurman hämmästelee muiden lapsuuden bändileikkejä. Hän kertoo pitäneensä aina kaikkea esiintymistä vaivaannuttavana, eikä mielellään puhu töissäkään harrastuksestaan. Tunnistamme kaikki ilmiön, kuinka on kiusallista yrittää kertoa omasta bänditoiminnasta ihmisille, jotka eivät tiedä siitä kulttuurista mitään.
”Ihmisillä, joilla ei ole omia kokemuksia bändikuvioista on hirvee harhakuvitelma siitä minkälaista se on”, toteaa Salminen.
Muiden bändiensä mukana jäsenet ovat ehtineet matkustaa Suomen rajojen ulkopuolella. Kun kertoo tehneensä useita Euroopan kiertueita, reaktiona saattaa tulla ihailua ja hämmästelyä, mutta todellisuus ei ole aivan niin ihmeellistä kuin miltä se ehkä kuulostaa. Euroopan kiertue punk-genressä todennäköisesti tarkoittaa persnettoa, riitelyä, helvetin montaa tuntia autossa istumista ja paskanhajuisissa squateissa kymmenelle punkkarille soittamista. Mutta se onkin koko jutun ydin.
Miesten keskinäisestä kommunikaatiosta huomaa, että he ovat viettäneet paljon aikaa yhdessä – onhan bändi ollut kasassa vasta alle vuoden, mutta he ovat saaneet aikaan jo kokopitkän albumin. Levytyssopimus Svart Recordsin kanssa toi mukanaan paineita, ja etenkin alussa he kertovat syntyneen ongelmia, kun ei oltu totuttu toisten tapaan tuoda asioita esille. Nyt he kertovat roolien tasaantuneen, ja yhdessä on lähinnä ”helvetin hauskaa”.
Saastamoinen vertaa bändiä pariin otteeseen jääkiekkojoukkueeseen, ja kertoo Blomqvistin olevan hänen bestiksensä. Jossain vaiheessa iltaa kiinnitän huomiota rumpalin herttaiseen eleeseen pyyhkiä Blomqvistin kasvoilta roskan. Kun menen vessaan ja jätän nauhurin päälle, kuulen nauhoitusta purkiessani poikien räpänneen siihen. Niin söpöä!
Juomat 3–5: Karaokea ja haaveilua
Karaokebaari Oiva Hakaniemessä on seuraava etappimme. Humala on täydellinen karaokelle, on kivaa ja laulaminenkin saattaa vielä sujua. Kesä on viettänyt paljon aikaa yhdessä karaokessa, onpa basisti löytänyt kihlattunsakin laulaessaan samaisessa baarissa.
Puhumme yhtyeen tulevaisuuden haaveista. Blomqvist haaveilee split-singlestä Sisters of Mercyn kanssa, Saastamoinen haluaisi soittaa keikan takapihallaan Alppipuistossa, Muurman puolestaan paremmista biiseistä. Salmista täytyy maanitella kertomaan omista fantasioistaan, jotka paljastuvat suht vaatimattomiksi.
”Musta ois kiva, että sellaset tyypit kenen tekemisistä mä oon saanu jotain, diggais siitä. Mun mielestä on esimerkiksi tosi siistiä, että Radio Helsingissä Paperi T diggas meidän biisiä ja sano, että se odottaa meidän levyä.”
Karaokevuorojen odottelu katkoo keskittymistäni haastatteluun. Olen laulanut ainoastaan kolme kertaa elämässäni karaokea, joten jännitän sitä hieman. Juuri kun Muurman kertoo lempivärinsä olevan glitter ja Blomqvist toivoneensa lapsena joululahjaksi nakkeja ja ruusunnuppuja, tulee ensimmäinen karaokevuoromme ja Blomqvist vetää Aikakoneen Odota-biisin.
Bändi on ehtinyt tehtailla jo monta musiikkivideota, joista kaikki paitsi Harmaakuvia-kappaleesta tehty ovat graafikkona työskentelevän Blomqvistin käsialaa. Sotilaan mieli -videolla inspiraation lähteenä toimi karaoke, luonnollisesti.
Tuuli kääntyy -musiikkivideon tekemiseen Blomqvist taas sai inspiraatiota dream machinesta, beatnik-kirjailijoiden suosiossa olleesta visuaalisesta laitteesta, jolla päästiin happoihin selvinpäin. Levysoittimen päällä pyörivässä, tuubin muotoisessa laitteessa on tietyn muotoiseksi leikattuja reikiä ja sisällä palaa valo. Dream machine löytyi kaverilta lainaksi, ja yhtye kuvasi osan videosta Suomisen vanhempien halkovarastossa laittaen masiinan sinne.
Blomqvist kertoo kiinnittävänsä paljon huomiota bändien visuaalisiin ilmeisiin:
”Se mitä paitoja jäsenillä on päällä, habitus, minkä värisen kitaran ne on valinnut, on kiinnostavaa.”
Hän haaveilee Kesän saavan hienoja visualisointeja keikkojensa taustalle.
”Ois siistiä, jos me voitais luoda sellainen multiversumi musiikin ja visuaalisuuden ympärille.”
”Niinku Marvelilla!” Suominen lisää.
Humalan puoliväli: Onko juominen välttämätöntä?
Koska haastattelu tehdään kännissä, on hyvä keskustella juomisesta yleensä. Salminen, Muurman ja Saastamoinen ovat kaikki entisiä streittareita. Mitä ajatuksia heillä näin humalassa siitä ajasta on?
Vuonna 2006 Muurman ja Saastamoinen perustivat straight edge-bändin nimeltä Turn the Tide. Saastamoinen alkoi absolutistiksi lukion viimeisellä luokalla, koska Kajaanin bändiporukoissa juotiin niin paljon, että se vei hänen mukaansa liikaa aikaa musiikilta.
”Ehkä se oli vaan imagoo”, hän kuitenkin lisää, ääni jo hieman sammaltaen.
”Se oli aivan perseestä!” Muurman parahtaa.
Jokaisen kundin motiivit streittariuden aloittamiselle ja lopettamiselle ovat hyvin henkilökohtaiset. Saastamoisella siihen oli lopulta sosiaaliset syyt.
”Päihteiden käyttö toi sosiaalista liimaa, jonka avulla tutustutaan ihmisiin”, hän kertoo.
Straight edge -kulttuurin rantautuessa Suomeen 90-luvun puolivälissä ei Salminen sanojensa mukaan ollut todellakaan päihteetön. Juominen loppui kahdeksan vuoden ajaksi 2000-luvun vaihteessa: ”Katsoin parhaakseni että nyt ei kannata ehkä dokata enää.”
Oltuaan pitkään juomatta hän alkoi kyseenalaistaa päihteettömyyttä.
”En sitä, onko se yksilön kannalta hyvä juttu, että ihminen ei käytä päihteitä, vaan sellainen näkökentän kapeneminen mikä tapahtuu, kun sä hengaat vaan absolutistien kanssa. Se on ihan sama ku jos mä pyörin liikaa sellasten ihmisten kans jotka vetää liikaa kamaa. Silloin rännittämisestä tulee perusjuttu.”
Tässä välissä Suominen, entinen kuoripoika, laulaa virheettömästi Queenin Bohemian Rhapsodyn.
Olen sellaisessa humalan vaiheessa, että kysymysteni kärki tuntuu katoavan ja alan jankuttaa asioista. Yritän selittää, kuinka mielestäni on tärkeää kymmentä tuoppia juodessa kyseenalaistaa kulttuurimme ja musiikkiskenen alkoholimyönteisyyttä. Niin tärkeää, että jankutan siitä kun muut haluaisivat jo vaihtaa puheenaihetta.
Mainitsen Hurriganesin ja Ile Kallion – koska hän ei ollut yhtä kova sekoilija kuin Remu ja Cisse, ei hänestä koskaan tullut samanlaista legendaa. Ovatko asenteet dokailuun muuttuneet sitten 70-luvun? Salmisen mielestä on.
”Eri musagenreissä on omat päihteensä. Mut ei niitä välttämättä tarvi vetää. Kato esimerkiksi KXP:tä, Kaukolampi, se on raitis mies. Mun mielestä se on asia, johon kiinnitetään liikaa huomiota, oli sitä vetäny mitään tai sitten ei”, hän sanoo. Samasta syystä hän meinasi kieltäytyä aluksi koko haastattelusta.
Kerron itsekin miettineeni pari päivää, suostunko tekemään tämän haastattelun. En juo hirveästi, ja elämääni liittyy huonoja kokemuksia alkoholista. Vertaan juomista terveellisesti syömiseen: se on mukavaa, mutta sitä nautinnollisempaa on välillä syödä vaikkapa kymmenen palaa suklaakakkua.
”Kyllä perseet saa vetää”, julistan.
Nauhallani on äänitettynä vain yksi karaoke-veto: No Doubtin Don’t Speak Blomqvistin laulamana. Laulan itse mukana niin, että se kuuluu päällimmäisenä nauhalta. Muita kappaleita illan aikana oli muun muassa yhteislauluna Ultra Bran Minä suojelen sinua kaikelta, minun ja Muurmanin duettona Dannyn ja Armin Tahdon olla sulle hyvin hellä. Suominen lauloi täydellisesti Pink Floydia ja Frank Sinatraa, Salminen ja Saastamoinen duettona Anna Hanskin Kotiviinin.
Juomat 7–10: Keskustelua tasa-arvosta
Kumottuamme kaikki 20 olutta, jotka meidän oli määrä Oivassa juoda, Saastamoinen ilmaisee huolensa haastattelun mielenkiinnosta. Hän toivoo minun menevän enemmän henkilökohtaisuuksiin.
”Voisiksä vaik kysyy favourite panoasentoo”, hän ehdottaa.
Jätän kysymättä, kun se ei ole muiden mielestä kiinnostavaa.
”Mulla hajoo pää”, tunnistamaton ääni nauhalla tuskailee, kun käy ilmi että meillä on vielä 20 tuoppia juomatta.
”Nyt mennään kohti ääretöntä ja sen yli”, sanoo Suominen.
Päätämme juoda vielä pari Oivassa ennen seuraavaa baaria. Olemme todella kännissä. Tai ainakin minä olen.
Ennen haastattelua korviini on kantautunut tieto jonkun jäsenistä olevan osallisena Miessakit Ry:ssä. Päätän kysyä järjestön toiminnasta tässä vaiheessa. Käy ilmi, että Saastamoinen on työnsä puolesta ollut projektissa, jossa hän on järjestänyt keskustelu- ja harrastusryhmiä ja tukihenkilötoimintaa pakolais- ja maahanmuuttajamiehille.
”Mut ehkä me voidaan käydä tää keskustelu jollain muulla ajalla”, Saastamoinen sammaltaa.
Vetoan Sylvin lukijoihin, joita uskon kiinnostavan, mistä yhdistyksessä on kyse.
”Sun kysymyksen asettelu on varmasti feministit vastaan miesasialiike”, rumpali epäilee.
”Ei oo”, vastaan.
”Hankkeen, missä olin duunissa tarkoitus on, että miehet eri kotimaista ja uskonnoista lähentyy toisiaan ja pyrkii luomaan yhteistä ymmärrystä toisistaan, että miten he voivat toimia tässä maassa. Siinä ei oo kyse mistään maskuliinisuudesta tai että pidetään mies-stereotyyppiä yllä”, Saastamoinen onnistuu kertomaan.
Puhe kääntyy siihen, miksi Saastamoisella tulee olo, että hänen pitäisi olla anteeksipyytelevä miessakeissa olostaan. Hän kertoo kysymykseni aiheuttaneen tunteen, että oletan hänen olevan sovinisti. Täsmennän, ettei se ollut tarkoitukseni. Huomaan madaltavani ääntäni keskustelussa kuulostaakseni vakavammin otettavalta. Ei toimi.
”Mä koen itseni feministiksi, mutta on tiettyjä miesasialiikkeiden esiintuomia asioita, mitkä on täysin relevantteja tasa-arvon kannalta”, Saastamoinen sanoo.
Puheenaihetta yritetään siirtää baarinvaihtoon, mutta Saastamoinen jatkaa.
”Mä haluun puhuu kyllä siitä mikä on se miesjuttu, mutta myös siitä, mikä on tyttöjen ja naisten asema suomalaisessa rockmusiikissa.”
”Mun mielestä se on ihan vitun paskaa”, huutaa Salminen väliin, mutta lisää heti: ”Tai en mä tiiä. Joo anteeks.”
Saastamoinen ottaa esimerkiksi hardcore-punkin, ja kuinka vähän naisia sitä soittaa.
”Minkä takia siellä ei oo niin paljoo tyttöjä? Kyl mä ymmärrän jos sä katot sitä meininkiä. Se on todella fyysistä”, tuumii Salminen.
”Ai eiks tytöt oo fyysisiä”, tuhahdan.
Salminen uskoo, että jos yhtye tekee hyvää musiikkia, sukupuolella ei ole enää mitään merkitystä 2000-luvulla. Kerron muutaman vuoden takaisen esimerkin Puntala Rockista, punk-festareista Lempäälässä, johon eräs pelkistä naisista koostuva yhtye oli hakenut soittamaan. Festivaaleilta oli vastattu, että siellä soittaa jo sinä kesänä yksi naisyhtye.
Keskustelu muodostuu minun ja Salmisen väliseksi väittelyksi.
”Mun mielestä ei voi syyttää miehiä jos ei oo tarpeeks mimmibändejä”, hän väittää.
Kysyn, miksi naiset eivät hänen mielestään ole yhtä aktiivisia soittamaan rockia?
”Mä en tiedä, ehkä niitä ei vaan kiinnosta”, hän vastaa.
Suominen heittää väliin ihmeen selväjärkisen kuuloista argumentointia siitä, kuinka tasa-arvokysymyksistä ei tule puhua henkilökohtaisina vaan rakenteissa olevina ongelmina.
Saastamoinen mainitsee esimerkkina YleX:n ja Rumban Tulevaisuuden tusina -äänestyksen vuonna 2014, jossa oli vain yksi nainen, Milla Rumi.
”Sekin oli ainoastaan sillä perusteella messissä, että se oli Riku Mattilan löytö.”
Loppukaneetiksi Saastamoinen haluaa antaa yhtyeen puolesta lausunnon:
”Me ollaan feministinen bändi.”
Tästä linjasta ei ole selvästi sovittu ennakkoon, sillä se nostaa vastustusta muissa jäsenissä. Blomqvist tähdentää, että tasa-arvokysymykset ovat tärkeitä eikä hän niiden tarpeellisuutta kiellä, muttei ole varma, haluaako niiden kanssa julkisuuteen.
”Oottekste sovinistinen vai feministinen bändi”, kysyn viisaasti.
”Ei voi antaa tämmösii vaihtoehtoja. Onkse minkään arvonen vastaus jos me sanottais nyt, että me ollaan feministinen bändi?”, Suominen vastustaa.
Koko feminismi-keskustelu kestää yli tunnin, jonka aikana karaoke on loppunut ja valomerkki tullut. Miessakki-sanan mainitseminen vielä kertaalleen baarin edessä hermostuttaa Salmisen niin, että hän uhkaa lähteä kotiin.
”Ei politiikkaa. Tequilaa!” kuvaajamme Eevi lausuu viisaasti ja lähdemme jatkamaan ravintola Mustaan Härkään.
Viimeisten oluiden aikana Mustassa Härässä ei haastattelu enää jatkunut, vaan keskityimme tanssimiseen. Muistikuvani ovat hyvin hatarat, ja äänityskin on loppunut tässä vaiheessa. Lähes jokainen joi reippaasti kaikki kymmenen olutta, osa vielä tequilaa ja jallua päälle. Tosin Suomisen kirkkaiden argumenttien syy selvisi: kuoripoika joi vain seitsemän olutta.
Kesän levy Svart Recordsilta!
