Kuvat: Emma Suominen
Leea Klemolan ja Heta-Maria Pyhäjärven kymmenen tuopin haastattelun toisessa osassa puhutaan uskonnollisista tunteista, lemmikeistä ja näyttelemisestä. Myös toinen tuoppi kumotaan ja villasukka valmistuu.
Maaseudun tulevaisuus -näytelmässä Maksimi Kuorikoski rummuttaa kirkon kryptassa päästäkseen transsiin ja yhteyteen voimaeläimensä kanssa. Rummutuksen tehtävänä on laskea aivoaaltoja.
Kysyn Leea Klemolalta šamaanikurssista, jolle hän ja veljensä Klaus Klemola osallistuivat Maaseudun tulevaisuus -näytelmän kirjoitusprosessin aikana.
”Joo, ollaan tutustuttu šamanismiin. Hankittu siitä kokemuksella tietoa. Se on ehkä asia, josta mun on kaikkein vaikein puhua. Ehkä sen takia, koska mua kiinnostaa se ihan henkilökohtaisesti aika paljon. Mutta niistä omista kokemuksista on tosi vaikea puhua ilman, että kuulostaa täysin hihhulilta.”
”Sehän ei ole uskonto, vaan tekniikka, jolla mieli matkustaa toisiin todellisuuksiin, jossa kysellään apua ja neuvoja. Šamaani on yhteisön jäsen, joka ei koskaan tee niitä reissuja itselleen vaan matkustaa erilaisia voimaeläimiä ja henkioppaita apunaan käyttäen toisiin todellisuuksiin. Se hakee apua tai parannusta yhteisön jäsenille.”
”Mongoliassa emme tienneet etukäteen, että se on šamanistinen kulttuuri. Meitä rupesi mietityttämään, että miksi heidän tapansa suhtautua luontoon ja kotieläimiinsä on niin erilainen. Mikä helvetti tässä on niin iso ero? Pikkuhiljaa tajusimme, että he suhtautuvat niihin niin kuin persooniin. Tajusimme, että sen ajattelun pohjalla on täysin toisenlainen maailmankuva, šamanistinen maailmankuva. Mikä tarkotti sitä, että he antavat muille kuin ihmisille persoonan. He antavat persoonan puille, paikoille, eläimille – ja ei välttämättä kaikille ihmisille.”
”Se persoona tarkoittaa sitä, että lajeissa voi olla yksilöllisiä eroja. Joku vuohi on täysin erilainen kuin joku toinen vuohi. Mongolialaiset puhuvat niistä aina yksilöinä. ’Vuohet eivät ole sellaisia ja tällaisia. Tuo vuohi on tommonen ja toi vuohi tommonen.’ Se on musta hirveen kaunis ja hyödyllinen ja hedelmällinen tapa suhtautua luontoon, että antaa sille persoonan.”
”Se maailma, mistä me lähdimme tekemään näytelmää oli tavallaan kristinuskon yksinäisyys. Kristinusko jättää meidät niin yksin: se sijottaa Jumalan meidän yläpuolelle ja eläimet meidän alapuolelle. Tuollainen šamanistinen maailmankuva tarjoaa mahdollisuuden, että meillä voisi olla yhteyksiä. Tähän, joiden kanssa me olemme täällä. Puihin ja ympäristöön ylipäätään. Se oli hirveä se suru ja katkeruus, että kuinka paljon kristinusko on vienyt multa pois. Siihen on yksilönä hirveän vaikea päästä takaisin, kun se kulttuurinen maailmankuva on jo lapsuudessa imetty.”
Kysyn Klemolalta, oliko hänellä lapsuudessa koskaan aikaa, jolloin hän olisi suhtautunut animistisesti ympäristöönsä.
”Kyllä tavallaan vähän, mutta ei se ole niin elävää todellisuutta. Jos se olisi ollut kulttuurissa sisällä, että olisi sanottu, että puilla on persoona ja metsällä on henki. Se on viety. En ikinä tule antamaan sitä kristinuskolle anteeksi. Ikinä koskaan. Kuinka jumalattomasti se on vieny multa. Kuinka rikkaan elämän se on multa tuhonnu.”
Keskustelua uskomuksista (sukan kantapää on valmis)
Olen siirtynyt toiseen olueen, ja Klemolan sukatkin ovat edistyneet kiitettävästi. Resitoin ääneen muistiinpanojani, joissa lukee suurpiirteisesti: ”Suhde eläimiin; suhde luontoon; suhde ihmiseen ja yhteiskuntaan.” Sanon haluavani jatkaa keskustelua uskomuksista ja maailmankatsomuksesta.
Miten hahmotat maailman? Et kuulu kirkkoon, mutta koetko olevasi spirituaalinen? Mihin uskot?
Klemola on hetken hiljaa.
”Sanotaanko näin, että kyllä haluaisin ennen kaikkea uskoa siihen, että järki voittaa, kun täällä yhdessä eletään. Että me osattais järkevästi hoitaa nämä yhteiset asiat. Mä haluaisin uskoa politiikkaan. Siihen, että me pystytään yhdessä ilman vitun uskonnollisia tunteitamme hoitamaan asiat parhain päin. Ja että meidän suhde toiseuteen pystyisi kehittymään, eikä koko ajan taantumaan. Olen elänyt aikakautta, jolloin ihmisten uskonto oli ihmisten yksityisasia. Nyt kaikilta saatana kysellään uskonnollisia tunteita ja sekoitetaan niitä maalliseen päätöksentekoon. Näiltä samoilta ihmisiltä yhtäkkiä kysellään, että onko abortti ok. Että vittu!”
”Olen ehottomasti sitä mieltä, että kirkko ja valtio pitäisi todella erottaa toisistaan, ja äkkiä. Se on ihme, kuinka paljon puhutaan muslimien uskonnollisista tunteista, kun mikään ei niin uhkaa mua kuin nämä perkeleen suomalaisten uskonnolliset tunteet. Persut sun muut. Hyvä jumala siunatkoon ja varjelkoon meitä!”
Uskonnolliset tunteet lähes estivät tasa-arvoisen avioliittolain toteutumisen. Julkisuudessa muun muassa kristillisdemokraattien Päivi Räsänen on käynyt debattia siitä, voiko terveydenhuollon ja lääketieteen ammattilainen vakaumuksensa perusteella kieltäytyä tekemästä potilaalle aborttia. Perussuomalaisten Timo Soini, joka on katolilainen, ei hyväksy aborttia edes raiskatuille.
”Niin, se on kyllä kiinnostavaa, että miksi kukaan ei vaadi Soinia tilille siitä, että sille elämä on kokonaan pyhä? Siis tämä aborttioikeus. Onhan se nyt aivan helvetin kiinnostavaa – Soini on lainsäätäjä! Miten se voi puhua näistä asioista kansanedustajana. Olisiko se oikeasti valmis kieltämään aborttioikeuden?”
”Uskonto ja ihmisten uskonnolliset tunteet on muodissa. Todella toivon, että tämä muoti loppuu, ja nopeasti, ennen kuin me olemme hakaristin muodossa koko Eurooppa. Mikäli valtiot rupeaa tunteella asioista päättämään, tavalla tai toisella ollaan hakaristin muodossa suhteessa johonkin.”
Eli järki pitää meidät kaidalla tiellä. Älkäämme hylätkö järjen valoa.
Kerron Klemolalle Hengen ja Tiedon messuista, jossa kävin syksyllä, ja kirjoitin kokemuksestani raportin Sylviin.
”Eli huuhaa-messut? Mikä oli se tieto-osuus siellä?”
Myönnän, ettei messujen tieto-osuus valjennut koskaan oikein minulle.
”Mä luulen, että siinä etsitään kuitenki niin kuin yhteyttä. Halutaan, että kaikella olisi jotain merkitystä. Semmonen yhteyden kaipuu on kauhean iso ja se voi saada erikoisia muotoja.”
Olemme hetken hiljaa. Yhteyden kaipuu voi nousta yksinäisestä olosta. Irrallisuudesta.
”Ettei olla millään tavalla minkään keskuksessa – että olisi sen oman elämänsä keskuksessa. Globalisaatiohan ei sillä tavalla auta tätä asiaa yhtään. Tietää vain, mistä kaikesta on täysin irrallaan. On yhä enemmän asioita, mistä on täysin irrallaan.”
Kysyn, käyttääkö Klemola sosiaalista mediaa.
”Joo, olen Facebookissa. Olen kuitenkin aika huono käyttämään sitä. En osaa kirjoittaa sinne mitään.”
Nuoremmille sukupolville somen käyttö on itsestäänselvyys. Pitää olla monta sataa kaveria, tarpeeksi tykkääjiä peukuttamaan kuvia ja statuksia. Täytyy myös brändätä itseään, antaa itsestään tietynlainen kuva – manipuloida sitä, miten muut minut näkevät. Ihmiset ovat virtuaalisesti paljon tekemisissä toistensa kanssa, mutta silti irrallisuuden ja yksinäisyyden tunteet korostuvat ajassamme.
Klemola toteaa, että on kiinnostunut sosiaalisesta mediasta, mutta on sen käyttämisessä huono. Hän ottaa ihmisiin enimmikseen yhteyttä puhelimitse tai kasvotusten.
”Ennen kun oli esitys, jonka oli ohjannut, sille tuli arvostelut, jotka olivat hyvät tai huonot. Katsojapalaute oli sitä mitä kuuli – mitä joku oli sanonut jollekin tai näin. Mielestäni on aivan loputtoman sietämätöntä tämä, että esityksiä kommentoidaan nyt sosiaalisessa mediassa, hyvällä tai pahalla, mutta se on sietämätöntä.”
Klemola toteaa, että Twitter, joka on pullollaan kommentteja siitä mikä esitys on ihan paska ja mikä aivan loistava, on erityisen sietämätön.
”Jos menisin katsomaan esityksen, josta en pidä – jota usein tapahtuu – en koskaan voisi kirjoittaa siitä sosiaaliseen mediaan, että ’jopas oli, en kyllä pitänyt’. En ikinä voisi tehdä niin, levittää huonoa mainosta. Mun pitäisi olla aivan raivona siitä esityksestä, jotta voisin tehdä niin!”
Intiimin ja yksityisen raja on hämärtynyt. Kaikesta on tehtävä päivitys. Klemola kertoo, että ihmiset ottavat valokuvia esityksissä, myös Maaseudun tulevaisuuden esityksissä. On pitänyt käydä sanomassakin, että valokuvien ottaminen on kiellettyä, laitonta – siitä voidaan haastaa oikeuteen. Klemola pohtii eikö ihmisillä ole enää mitään sisäistä vaistoa siitä kuinka käyttäytyä?
Vastaan, ettei ihmisillä enää ole tuollaista vaistoa. Klemola sanoo, ettei halua ajatella katsojia idiootteina. Sanon, että osa ihmisistä on idiootteja.
”Haastavaa. Ei olla pelkästään tässä todellisuudessa, tässä hetkessä, läsnä. Käytetään muita oman päivityksen tekemiseen! Se välineellistäminen, toisten ihmisten ottaminen omaksi taustaksi, se on hirveää. Kun puhutaan mistä tahansa reaktiosta toisen ihmisen tekemiseen: kuolemiseen, kaatumiseen, loukkaantumiseen, syrjäytymiseen… Ne ovat vain niin kuin materiaalia tai taustakuvaa.”
Koiraksi ihmiselle (miltei loppuun juotu tuoppi ja valmiit sukat)
Toinen kaljani on lopuillaan ja Klemolan sukat näyttävät melkein valmiilta. Hän muistelee olleensa ennenkin Sylvin haastateltavana, tai ainakin juoneensa kymmenen tuoppia jonkun toimittajan kanssa Tampereella. Keskustelu siirtyy kymmenen tuopin juttukonseptista Sylvin haastateltaviin. Esiin nousee kirjailija Tiina Raevaara. Klemola kertoo lukeneensä Raevaaran Koiraksi ihmiselle -kirjan, josta löytyy teoria siitä, että koira onkin kesyttänyt ihmisen.
”Vaikka koira ei ole geneettisesti meitä lähimpänä, se on evolutiivisesti meitä kaikkein lähimpänä. Mikään toinen laji ei ymmärrä niin hyvin ihmisen tunteita.”
Klemolalla on ollut oma koira kuusi vuotta.
”Kun meidän perheeseen hankittiin koira, tiesin heti, että vittu, se kouluttaminen jää mun vastuulle. En ymmärrä koirista mitään. Mulla on ollut papukaijoja. En ymmärtänyt, että koira tulee puolimatkaa vastaan. Se oli mulle käsittämätön yllätys, että se halusi kommunikaatiota. Se yritti ja erehtyi. En mä mitään autistia joutunut opettamaan, se tuli vastaan – ja se oli musta liikuttavaa.”
”Aikoinaan, silloin kun ei vielä ollut koiraa, mä halveksin sitä, että koiraa yrittää miellyttää. Sitten kun yritti itse kesyttää sitä, oli kyllä kauhean mukavaa, että se tuli niin paljon vastaan. En tiedä kuinka paljon se on sitä miellyttämistä. Koira pystyy lukemaan tunteitani mielettömän hyvin. Se on ihmeellinen se vapauden, itsenäisyyden ja kumppanuuden tunne, kun sen kanssa on metsässä. Molemmat kävelevät omia reittejään, mutta tarkistavat koko ajan – yhdessä, mutta yksin. Se on mahtava olo. Ikään kuin olisi kielen tuolla puolen, koko ajan kontaktissa johonkin. Ruumillisesti turvassa. Niin kuin hyvä äitisuhde!”
Klemola kertoo, että ei haluaisi asua Helsingissä, joka on liian iso. Hän ei tiedä missä hän haluaisi elää. Hän toivoisi, että pihalla voisi olla aasi, tai vuohia. Hevosen entinen hevostyttö toteaa liian vaativaksi.
”Hevonen on pakoeläin. Se on kokoajan valmiudessa säntäämään pakoon. Ratsastajan pitäisi olla ikään kuin vanha tamma suhteessa hevoseen. Hevoslaumassa ori on tavallaan ulkoministeri, joka hoitaa suhteita ulospäin. Sitten hevoskuiskaaja ottaa tavallaan vanhan tamman roolin. Hevonen voi ohittaa oman pakoreaktionsa, koska laumassa on aina vanhat tammat, joiden perässä ne hiihtelevät. Kun ne säikähtävät, ne tarkistavat siltä vanhalta tammalta. Jos vanha tamma on rauhallinen, ne eivät lähde mihinkään.”
Kerron asuneeni Islannissa kuusi kuukautta. Ratsasturetkellä islanninhevoset halusivat pysytellä lähellä toisiaan, laumassa.
”Olet siis todella asunut siellä, paratiisissa. Haluaisin asua siellä. Viihtyisin varmasti.”
Yhdessä yksin (pohjalimat tuopista ja villasukan sovitusta)
”Jostain syystä mua kiinnostavat saaret. Mua kiinnostavat hirveästi saaret, joilla ei ole ketään. En tiedä mihin se liittyy. Loputtomiin voisin mennä sinne Grönlantiin. Ja Mongoliaan.”
Kerron yksinäisistä majakkasaarista Islannissa. Osa saarista oli vaikeakulkuisia, luontaantyöntäviäkin. Samalla niille olisi kuitenkin halunnut päästä. Pohdin ihmisen tarvetta yksinäisyyteen, kuitenkin samalla säilyttäen yhteytensä muihin.
”Mä kanssa konkreettisesti mietin sitä, kun olen elänyt nyt vuodesta 1987 täällä, missä en viihdy. Tavallaan inhoan Helsinkiä. Kuitenkin tykkään niistä henkisistä mahdollisuuksista, mutta fyysinen ympäristö on mulle syvästi vastenmielinen.”
Millainen olisi hyvä ja ravitseva ympäristö?
”Lähtökohtaisesti pienempi paikka. Nämä ovat mulle liian isoja ympyröitä. Täällä on kaikkea liikaa tarjolla. Haluaisin vähemmän urheilutapahtumia ja konsertteja – haluaisin, että tekisi mieli mennä niiihin, että näkisi ihmisiä. Haluaisin, että tapahtumat olisivat minulle tekosyy nähdä ihmisiä, tuttuja. Haluaisin noin kuudentuhannen hengen paikan. Toisaalta en haluaisi tehdä töitä paikassa, jossa tuttuni ovat yleisöni. Ei olla vähääkään riippuvainen niiden vitun kusipäiden mielipiteistä”, Klemola nauraa.
Puhumme mielenmaisemista. Mäntymetsä, meri. Kerron tuijottaneeni turun ulkosaaristossa Utön saarella merta tuntikausia. Syrjäisellä seudulla tulee olo, kuin olisi maailman keskipiste.
”Mulla on sellainen naiivi kuvitelma, että kaikki romahtaisi ja mentäisiin ajassa taaksepäin. Ei 200 vuotta, vaan niin kuin 40 000 vuotta. Aikaan ennen maanviljelyksen alkua, ennen kuin miehet rupesivat tekemään kaikkia vitun keksintöjä.”
Klemola jatkaa nomadi-tyylisen elämäntavan kuvailua. Asuinpaikka vaihtuisi kaksi tai kolme kertaa vuodessa.
”Ymmärrän, että ihmiset elivät lyhyemmän aikaa, eikä elämä ollut helppoa, mutta jotenkin mä haaveilen sellaisesta. Vaikka se olisi mahdotonta. Sähkökatkos, joka kestäisi vuoden, se on ihana ajatus.”
Mitä tapahtuisi, jos sähköt katkeaisivat? Ihmiset ovat nykyään melko avuttomia.
”Kaikki kuolisi, kun kaikki lakkaisi toimimasta.”
Klemolan sukat ovat valmiit. Hän vetää toisen keskiaikamarkkinoilta ostetusta jaavanlampaanlangasta neulotun sukan jalkaansa.
”Omituisen mallinen, mutta…”
Sukat ovat valmiina, ilta alkaa olla paketissa. Keskustelu on kumpuillut eläimissä ja teatterissa, mutta tullaanko Klemolaa näkemään enää elokuvarooleissa?
”Varmasti, jos se on minusta kiinni! Mua kiinnostaa näytteleminen ylipäätään hirveästi.”
Onko ohjaustyö muuttanut Klemolan käsitystä hyvästä näyttelijästä?
”Ei mulle ole koskaan selvinnyt millainen on hyvä näyttelijä. Se on aika lähellä tanssia. Tanssia voi monella tavalla. On monta syytä miksi näyttelijä voi olla huono tai hyvä. Riippuu siitä tehtävästä mitä tekee. On eri makuja.”
Kerron pitäneeni Klemolan roolisuorituksesta Kerron sinulle kaiken -elokuvassa, jossa hän esitti transsukupuolista naista, Maaritia.
”Taustatyö on aivan äärimmäisen isossa merkityksessä mun ja Klausin jutuissa. Silloin kun näyttelen, se on kaikken vähäisimmässä merkityksessä. En ole koskaan esittänyt mielestäni ketään muuta kuin itseäni. En ymmärrä ketä ne muut sitten näyttelevät. En ymmärrä kuinka kukaan voisi koskaan olla kukaan toinen. Sitä on vähän semmoinen ja tämmöinen tilanteesta riippuen. Sitten on aina perustavanlaatuisia kysymyksiä – tässä henkilossä on niin iso ero minuun verrattuna, että jotta voisin toimia noin, niin mistä se johtuu. Se on aina sen mielentilan löytämistä. En pääse historian kautta sisälle rooliin. Tärkeintä on löytää mielentila – miltä tuntuu siitä henkilöstä, jota näyttelen.”
Klemola sanoo, ettei omiin ja roolihahmon välisiin eroihin kannata takertua, kannattaa keskittyä siihen, mitä yhteistä heillä on. Millaiset asiat ihmisiä yhdistävät?
”Se riippuu kontekstista. Kerron sinulle kaiken -elokuvassa korostui ihmisen herkkyys määritellyksi tulemiselle. ’Kelpaanko mä, vaikka mä olen sitä ja tätä.’”
Se onkin mielenkiintoista. Kuinka nähdä ihminen, kuinka katsoa ihmistä – miten päästä ihmisen sisään?
”Se on varmaan paljon maailmankuvakysymys.”
Entä kun katsoo eläintä?
”Eläimen puheita ei voi vääristellä. Miten eläintä voisi haastatella? Miten voisi yrittää kertoa jotain siitä, että miltä eläimestä tuntuu elää navetassa tai tallissa? Voisiko sen käsityksen välittää ilman puhetta?”
Vielä viimeinen kysymys. Onko Klemolalla voimaeläintä?
”On, mutta en mä aio sanoa sitä.”
Käy myös lukemassa Lee Klemolan kymmenen tuopin haastattelun ensimmäinen osa.
Jaa:
