Alkoholi ei saa Miki Liukkosta tai toimittajaa itkemään. Se saa heidät puhumaan alkoholismista, anoreksiasta, Facebookista, Finlandia-palkinnosta ja heroiinista.
Tapaan Miki Liukkosen U. Kalevassa, koska se on yksi harvoista paikoista, jonne hän osaa kulkea Helsingissä. Hänen seurassaan on heti hyvä olla, koska hän on fotogeenisella tavalla hyvännäköinen. Toisaalta pelkään tuijottavani häntä idioottimaisesti, koska hän on kaunis. Hän sanoo olevansa krapulassa WSOY:n bileiden jäljiltä. Hänellä on hopeista glitteriä silmiensä ympärillä.
Ensimmäisen tuopin aikana tuijotan kenkiäni. Kerron, että sosiaaliset tilanteet ovat minulle vaikeita, enkä siksi tee usein haastatteluja. Kymmenen tuopin haastattelu vaikutti kuitenkin juttukonseptilta, jota minun on pakko kokeilla. Sovimme, ettemme pakottaisi itseämme juomaan kymmentä tuoppia, jos emme fyysisesti pysty siihen. Asetamme epämääräiseksi tavoitteeksi rankan humaltumisen.
Miki kysyy mielipidettäni hänen romaanistaan. Sanon, etten ole ehtinyt lukea kirjaa vielä, vaikka sain käsikirjoituksen sähköpostiini edellisellä viikollla. Ajattelen, että vaikka olisin jo lukenut sen, en haluaisi laukoa subjektiivisia näkemyksiä toisen ihmisen hengentuotteista päin naamaa.
Vaarallista kirjoittamista
Miki on minua vuoden nuorempi. Romaanin kirjoittaminen tuntuu minusta kaukaiselta toiminnalta, johon en itse tule pystymään moneen vuoteen, vaikka haluaisin. Tuntuu, etten ole elänyt tarpeeksi. Miki sanoo, ettei ihmisen tarvitse elää paljoakaan voidakseen kirjoittaa, koska kirjoittaminen vaatii vain mielikuvitusta. Kysyn häneltä, miten hän on pystynyt kirjoittamaan kirjan.
”Kirjoitin romaanin kahdessa vuodessa. Vuorokaudessa on 24 tuntia. Jos kirjoittaa kuusikin tuntia päivässä, voi saada aikaan paljon tekstiä ja silti dokata ja soittaa. Kirjoittajalla on oltava sisäinen pakko, tehokkuutta ja paljon itsekuria. Istuin kotona ja rääkkäsin itseäni kirjoittamalla tuntikausia putkeen. Join hirvittäviä määriä kahvia ja elin epäterveellisesti, kunnes sain vatsahaavan. Se oli pelottavaa, mutta kirjoittamisen on oltava vaarallista. Sen on kulutettava ihmistä.”
Kysyn Mikiltä, kuvitteleeko hän, että ”vaarallinen kirjoittaminen” näkyy tekstistä.
”Tämä voi kuulostaa itsestäänselvästä, mutta yksi tärkeimmistä idoleistani on Arthur Rimbaud, joka pyrki kaikkien aistien epäjärjestykseen. Hänen tuhoisa elämänsä heijastuu runoihinkin. Kirjasta huomaa heti, jos se on tehty huohottaen. En ole niitä ihmisiä, jotka kirjoittavat neljä tuntia ja menevät sitten tuulipuvussa lenkille. En ole mikään lenkkeilijä. Kitaran soittaminen merkitsee minulle samaa kuin urheilu tavallisille ihmisille.”
Sanon, että Saarikoski joi pullon kossua ennen puoltapäivää. Miki kertoo, ettei hän kykene kirjoittamaan kännissä tai krapulassa.
”En tajua ihmisiä, jotka väittävät, että krapula on luova tila. En ymmärrä, miten Saarikoski pystyi juomaan valtavasti ja silti olemaan niin helvetin tuottelias. Kun kirjoittaminen on kesken ja ystävät lähettävät tekstareita, että ’tuu baariin’, vastaan kaikkiin kutsuihin kieltävästi. Teen hirveästi töitä. Mutta toimittajat eivät huomaa sitä ja kirjoittavat, että olen draamanhakuinen sekoilija.”
Miki on uhonnut, että hän aikoo voittaa Finlandian.
”Tykkään väittää niin, koska Finlandia-palkinto on juhlavan kuuloinen sana. Se herättää ihmisissä yleviä mielleyhtymiä. Ja onhan se ainoa kirjallisuuspalkinto, josta ihmiset oikeasti välittävät. On hauskempaa sanoa ’voitan Finlandian’ kuin ’voitan jonkun Runeberg-palkinnon’.”
Sanon, että Finlandia-palkinto on jähmeä sana, se on instituutio, joka saa minut ajattelemaan Kari Hotakaista ja sadan markan seteleitä ja että se Sibeliuksen biisi alkaa soimaan päässä.
Päihteitä ja mielikuvitusta
Viereisessä pöydässä viisikymppiset miehet lukevat älypuhelimistaan runoja naamat punaisina ja turvonneina. Heidän rähisevästä puheestaan erottuu yksittäisiä sanoja ”kirjaliisuus….suomen kulttuuriii…..wiina”. Kaiuttimista soi haitarimusiikki lujalla. Miki vaikuttaa tuskaiselta ja pyytää baarimikkoa kääntämään musiikin hiljemmalle.
Väitän, että alkoholisoituminen voi olla yhdentekevää, jos ihminen on samalla aikaansaava jossakin. Alkoholistit saavat kuitenkin harvoin aikaan mitään. Monet alkoholistit ovat älykkäitä ja herkkiä ihmisiä. Sitten heistä kasvaa ”epäonnistuneita kirjailijoita tai muusikoita” ja he muuttuvat katkeriksi, sietämättömiksi ihmisiksi. Alkoholismi edellyttää kuitenkin vuosikausia kestävää päivittäistä juomista.
Miki sanoo, ettei hän pysty juomaan yli kolmea päivää putkeen. Hän ei vaikuta siltä, että hän pystyisi alkoholisoitumaan vielä moneen vuoteen.
”Ihminen on kestävä. Kuolema ja sairaudet vaikuttavat niin satunnaisilta asioilta, etten jaksa välittää niistä. Ihminen voi lenkkeillä joka päivä ja kuolla syöpään. Joku voi dokata joka päivä ja silti elää kuusikymppiseksi.”
Tiedän Mikin äidin kuolleen syöpään, mutten uskalla ottaa sitä puheeksi haastattelun alussa. Aluksi olen varma, että alamme puhua äideistä, isistä ja ihmissuhteista viimeistään siinä vaiheessa, kun olemme kännissä. Emme kuitenkaan puhu niistä, koska meillä on muuta puhuttavaa. Esimerkiksi se, miten ankeita suomalaiset mieskirjailijat ovat. Kysyn, miksi Miki haluaa olla osa kirjallisuuspiirejä.
”Haluan muuttaa Suomen kulttuurin sisältäpäin. Minulla ei ole vaihtoehtoja. Suomalaisesta kirjallisuudesta puuttuu mielikuvitus ja haluan tuoda sen takaisin. Miksi mielikuvitus on nykyään jotenkin naurettavan kuuloinen sana? Siitä tulee mieleen Harry Potter ja scifi. Realismi on yliarvostettua. Tyypillinen suomalainen kirja: suomalainen mies dokaa, nainen itkee, siinä on äiti, isä ja lapset, sitten joku jää auton alle, kuolee. Suomalaiset elokuvat ovat aivan yhtä hirveitä. Kaurismäki on ainoa hyvä juttu. Miksi kukaan ei tee Suomessa sellaisia leffoja kuin David Lynch? Musakin on usein tylsää, paitsi Pää Kii. Ihmisten elämä on jo valmiiksi arkipäiväistä, miksi he haluavat kuluttaa arkipäiväistä taidetta?”
Puhumme siitä, että tarvitsemme eskapismia eri muodoissa, koska todellisuus on liikaa tai liian vähän. Sanon, että luen suomalaista nykykirjallisuutta harvoin.
”Itse luen kotimaisia kirjoja lähinnä siksi, että tietäisin, millaisen kentän kanssa olen tekemisissä. En ole lukenut jotain Kari Hotakaista, mutta voi helvetti… Juoksuhaudantie… Kari Hotakainen…”
Listaamme Kari Hotakaisen kirjoittamat kirjat. Juoksuhaudantie. Klassikko. Alkaa naurattaa. Sanon, että Kari Hotakaisen kirjat vaikuttavat harmailta analyyseiltä Suomalaisen Miehen Sielunmaisemasta.
”Vittu miten tylsä jätkä. Ketäs näitä muita on, Jari Tervo? Vaikuttaa raivostuttavalta. Tietenkin tällaiset jutut ovat vain heittoja, joita ei tarvitsisi ottaa vakavasti. Silti ihmiset mesoavat, että ’vittu Miki Liukkonen on egomaaninen kusipää, se vaan poseeraa ja dissaa muita kirjailijoita’. Jos saa jonkun maineen, siitä on mahdoton päästä eroon. Toisaalta, jos oot Jari Tervo ja sua arvostetaan, sulla on lupa sanoa mitä vaan.”
Totean, ettei sekoilijaksi ”brändäytyminen” vaikuta automaattisesti negatiiviselta asialta. Melkein kaikki suosikkikirjailijani Jean Rhysistä Philip K. Dickiin ovat olleet jonkin asteen hulluja ja päihteiden ”ongelmakäyttäjiä”. Miki lisää, että kirjailijat ovat aina luulleet itsestään liikoja.
Pieni piiri pyörii
”Suomessa on kamalan pienet piirit. Ketään ei muka saisi ärsyttää. Sanat ovat vain sanoja, mutta Suomessa ei saa sanoa mitään suoraan. Aina kun näen Jari Tervon, yritän pistää sen ostamaan mulle juomia tai heittämään tupakkaa, koska tiedän, että sillä on rahaa. Ei se mulle silti viinaa kirjamessuilla tarjonnut. Myhäili vaan itsetyytyväisen näköisenä. Vittu mikä jätkä. Sofi Oksanen pyörittää isoa bisnestä, mutta se on oikeasti viisas ja hieno kirjailija. Sillekin oon selittänyt kännissä jotain jossain bileissä… Kun kirjoitin, luin Houellebecqiä, Murakamia ja Riikka Pulkkista. Oletko lukenut Riikka Pulkkista?”
Kerron, että olen selannut Riikka Pulkkisen kirjaa, ja se vaikutti kummallisella tavalla väkisin-syvälliseltä. En haluaisi olla Riikka Pulkkinen.
”Pidän Riikka Pulkkisesta. Suomalaiset kirjat ovat usein huonoja, mutta harvoin pinnallisia. Pinnallisuus kiinnostaa minua. Kun kirjoitin romaania, ostin kalliita vaatteita, ajoin takseilla ja söin ulkona, Halusin tietää, miltä se tuntuu. Harmi, ettei Suomesta enää saa pikavippejä. En ole tehnyt päivääkään muita töitä kuin kirjoittamista. ”
Miki ei vaikuta ”sukupolvensa ääneltä”, vaan rappioromanttisen oloisten ihanteidensa kanssa jotenkin vanhan ajan ihmiseltä. Miki selittää, ettei sekoilu ole romanttista, koska se on hänelle luontaista toimintaa. Hän kertoo kirjoittaneensa romaanin keltaisesta väristä, koska hän halusi tehdä kirjasta mahdollisimman selkeän. Hän ei kirjoita enää itsestään, koska hän on jo kirjoittanut egonsa pois. Seuraavaksi hän haluaisi kirjoittaa vitsikirjan. Hän ei osaa selittää miksi.
Kysyn, onko hän perehtynyt new sincerityyn tai alt litiin, koska vitsikirjaidea tuo mieleeni monet uudet runot ja novellit, joita olen lukenut internetistä. Miki ei ole kuullut esim. Marie Callowaysta tai Tao Linistä, mutta uskoo, että vilpittömyys ja suorapuheisuus ovat jotenkin ”zeitgeistissa” voimistuva piirteitä.
Kirjailija verkossa
Kysyn Mikiltä, häiritseekö internet hänen kirjoittamistaan. Hän ei vaikuta ihmiseltä, joka spämmäisi ajatuksiaan Facebookkiin tai Twitteriin. Kuitenkin hän räpeltää välillä iPhoneaan, jonka näyttö on pirstaleina.
”Luin jostain, että iPhonen lasi on tehty samasta materiaalista kuin lentokoneen ikkuna. Miksi ne hajoavat silti niin helposti? Miten helvetissä uskallan mennä huomenna lentokoneeseen, jos sen ikkuna voi rikkoutua yhtä helposti kuin tämä? Internet auttaa tajunnan laajentamisessa. Välillä kuitenkin unohdun tuijottamaan Youtube-videoita, joten varmaan tarvitsisin sen systeemin, joka kytkee netin pois päältä tiettyjen tuntien ajaksi päivässä. Zadie Smith käyttää sellaista, jotta hän joutuisi vain kirjoittamaan.”
Sanon, että iPhonessa on niin hyvä käyttökokemus, että laitteeseen koukuttuu väkisin. Facebook-statusten päivittäminen nolottaa, mutta niiden kirjoittamista on mahdotonta lopettaa. On ihanaa kirjoittaa juttuja internetiin ja pakottaa ihmiset ajattelemaan samoja asioita, joita itse ajattelen. Esimerkiksi marsuja. Kun olen päivittänyt statuksen ja saanut siihen likejä, endorfiinit jylläävät hetken aivoissani ja sen jälkeen minusta ei tunnu enää yhtään miltään.
”On hienoa, jos ihmiset voivat käyttää internetiä pakottaakseen toisiaan ajattelemaan jotain. Ihmiset ajattelevat liian vähän. Toisaalta en osaa päivittää juttuja nettiin. On helpompi kirjoittaa romaani kuin Facebook-status, josta ihmiset ’tykkäisivät’. Olen kateellinen kustannustoimittajlleni Samuli Knuutille, koska hän päivittää niin nokkelia juttuja Facebookiin joka päivä.”
Miki sanoo lukevansa tekstejä mieluummin fyysisestä kirjasta kuin netistä. Hän käytti kuitenkin aukea.netiä runojensa julkaisemiseen ennen kun WSOY päätti kustantaa hänen teoksiaan. Hän kertoo myös tutustuneensa moneen nuoreen kirjoittajaan aukea.netin kautta.
”Ilman aukea.nettiä en tuntisi moniakaan helsinkiläisiä. Oulussa on hyvä kirjoittaa ja soittaa, koska siellä ei tapahdu mitään. Tylsyys inspiroi. Silti kun menen Kelaan, haluan maalata sen seinät sinisiksi ja laittaa Ornette Colemanin soimaan. Miksi Kela menee niin aikaisin kiinni? Joskus olen vienyt kaikkea satunnaista kamaa panttilainaamoon, koska en ole ehtinyt herätä Kelaan.”
”Helsingissä tapahtuu aivan liikaa, mutta minun on varmaan pakko muuttaa tänne, koska kirjallisuuspiirit ovat täällä. Muuttaminen voi olla fiksua, koska Oulun kaltaisessa kaupungissa meinaan saada jatkuvasti turpaan. Siellä ei kestetä sitä, jos joku mies on pukeutunut epätavallisesti. Olen tottunut siihen, että ihmiset huutelee mulle ’vitun homo, hakkaan sut!’”
Syömättömyydestä juoman äärellä
Olemme jossain viidennen ja kuudennen alkoholiannoksen välillä, kun alamme puhua syömättömyydestä. Sanon, että saatan syödä kehnosti, kun työskentelen paljon tai stressaan. Miki kertoo jättävänsä monesti syömisen väliin jo siksi, koska hän haluaa näyttää laihalta eikä hän osaa laittaa ruokaa.
”Olin yhdeksänvuotias, kun käyttäydyin ensimmäistä kertaa elämässäni anorektisella tavalla. Olin perusterve ja onnellinen. Sitten sain ’hermoromahduksen’. Yhtenä aamuna aloin syömään muroja, mutta minun oli pakko jättää ruoka kesken. Ne maistuivat ällöttäviltä ja näyttivät kamalilta. En pystynyt koskemaan seuraavaankaan ruokaan. Vanhemmat huolestuivat ja isä raahasi minut lääkäriin. Mitään sairautta ei löytynyt. En syönyt viikkoon ja laihduin nopeasti. Sitten katsoin pandoja televisiosta. Pandat näyttivät niin huolettomilta otuksilta, kun ne hengailivat siellä puissa. Niistä tuli rento olo ja otin kaapista paahtoleivän. Yhdistän pandat edelleen tervehtymiseen. Edelleen kun kirjoitan, haluan pysyä mahdollisimman laihana enkä syö kunnolla. Sellaista pakkomielteistä Richey Edwards -meininkiä. Mutta ei minulla ole koskaan diagnosoitu anoreksiaa.”
Kerron, ettei syömishäiriöitä usein tunnisteta pojilla. Puhumme taas ihmisen kestävyydestä ja siitä, että pieniin ruokamääriin on helppo tottua. Ihminen voi pysyä suhteellisen toimintakykyisenä, vaikkei hän aina söisikään kunnolla.
Poltamme tupakkaa ja väitämme, että meistä tuntuu aivan normaalilta, miltei selväpäiseltä. Kun lasken alkoholiannokset, tiedän, että olen kaiken logiikan mukaan jo tosi humalassa. Silti mitkään käsittelemämme asiat eivät vaikuta kovin emotionaalisilta tai skandaalinkäryisiltä. Olemme melkein virallisia.
”Riku Korhonen itki ja huusi kymmenen tuopin haastattelussa. Miksei meille tapahdu mitään vastaavaa?”
Pitää keksiä joku täsmärankka aihe. Kysyn, miten Miki suhtautuu huumeisiin. Hän kavahtaa, ja sanoo pysyttelevänsä aineista kaukana.
”Oulussa on nistejä. En uskalla kokeillakaan mitään, koska luulen, että huumeet tuhoaisivat minut. Minulla on liikaa menetettävää ja töitä tehtävänä. Heroiini tosin herättää romanttisia mielikuvia. Kokeilisin sitä, jos minulla olisi päivä elinaikaa. Richey Edwards ja Kurt Cobain vetivät heroiinia. Toisaalta opiaatit tuovat useammin mieleen subunistit. Subutex ei ole romanttista.”
Sanon, että olen usein ihmetellyt, miksi vanhukset eivät käytä huumeita. Väitän, että voisin alkaa mummona narkkaamaan. Miki naureskelee hermostuneesti ja ajattelen, että hän varmaan kuvittelee, että leikin jotain hurjaa tyyppiä. Hän kuitenkin innostuu ideasta.
”Vanhukset vetävät lääkkeitä ja katsovat telkkaria. Sellainen elämä vaikuttaa aivan sietämättömän masentavalta. Mutta on kai yleistä, että nuorena vanhuutta on mahdoton kuvitella.”
Viimeiset tuopit
Olemme juoneet noin seitsemän alkoholiannosta. Poltamme alati tiuhemmin tupakkaa, emme istu hetkeäkään hiljaa enkä enää tiedä, kuinka paljon kello on, mutta emme puhu rakkaudesta tai kuolleista äideistä. Emme itke. Kummallakaan ei ole kiire seuraavana päivänä mihinkään ja uhoamme, että pystymme varmasti juomaan kymmenen tuoppia.
Minulla on voimakas olo, mutta tiedän että se on valheellista ja että voisin olla huonossa kunnossa sellaisen alkoholimäärän jälkeen. Miki sanoo, että tuntuu mahdottomalta ajatella, että dokaamisen takia voisi joutua sairaalan tai putkan tyyppisiin laitoksiin. ”Aidosti rappiollinen elämä” vaikuttaa haasteelliselta ja kaukaiselta.
Menemme Coronaan. Kun yritän tilata, baarimikko täräyttää: ”olet juonut tarpeeksi” eikä enää myy lisää. Miki salakuljettaa minulle viinaa tiskiltä. Baarimikko kyylää pöytäämme epäluuloisen näköisenä ja hetken pelkään, että meidät heitetään ulos. Hän ei kuitenkaan tule sanomaan mitään. Mikin ystäviä tulee istumaan pöytään ja ajattelen, että haastattelu on hyvä lopettaa siihen, ettei minulle enää tarjoilla.
Mikin kuvat: Matias Haataja/WSOY
Jaa:
