Kävimme Pasilassa. Katsoimme Marskia. Pasila, Porilaisten marssi.
Kuvat: Riitta Supperi
Voi sentään.
Kello on jo 12.50. Ehdin Ylen Isoon pajaan vasta minuutteja ennen näytöksen alkua, ja kuvaajan mukaan paikalla on jo täysi mediakuhina.
Isossa pajassa esitetään ensi kertaa lehdistölle tai juuri kenellekään Suomen marsalkka, Erkko Lyytisen Keniassa tuottama Mannerheim-elokuva.
Kohu-Mannerheim, siis, homo-Mannerheimin itseoikeutettu seuraaja, Musta-Mannerheim.
Paitsi että onhan koko mediakuhina tästäkin aiheesta aivan loputtoman puuduttavaa.
No, olen ainakin etulinjassa. Tai jopa Etulinjan edessä.
Mietin M-junassa miten olemattoman pienistä asioista tässä maassa nostetaan hälyä. Mietin myös, miten paljon kohu on ollut Lyytisen johtaman Ylen tuottaja-possen tarkoituksella masinoimaa.
Kansa närkästyi, kansa raivostui, kansa sitä ja tätä. Kiinnostaako iltapäivälehtien lööppeihinsä fantasioimaa ”kansaa” enää koko neekerimarski? Eikös tässä ole ollut jo kaikenlaista muutakin sen jälkeen, Niinistön huumorityöryhmää ja uutta BB:n tuotantokautta. Ja jonkun kuninkaallisen tissejä. Semir Ben-Amor.
Ensimmäistä kertaa toimittajanurallani Ison pajan edessä on pakko todistaa henkilöllisyytensä. Auditorio on hiukan yli puolillaan. Koetamme kuvaaja-Riitan kanssa saada Erkko Lyytistä poseeramaan meille, mutta hermostuneen oloisella mediavelholla on jo kiire esittelemään elokuvansa. Lisäksi hän haluaa istua salissa tarkkailemassa reaktioitamme leffan esityksen ajan.
No, otetaan ne kuvat sitten hänen alkusanoistaan. Lyytinen on todella vakavan ja hermostuneen oloinen. Hän lupaa vastailla kysymyksiin kolmevarttisen leffan jälkeen. Päänäyttelijä Telley Savalas Otieno ja ohjaaja Gilbert Lukalia ovat jääneet toistaiseksi vaille viisumia, eivätkä ole paikalla. Kenian marski kuulemma ”istuu konsulaatin edessä”, ohjaaja taas on ”ehkä” jo matkalla. Lyytinen on todella vakavan ja hermostuneen oloinen.
Elokuva alkaa, elokuva, jota Markus ”vedätys” Selin on kutsunut vedätykseksi ja Jörn ”bluffi” Donner bluffiksi. Matti Kassilakin on näköjään wikipedian mukaan kaivettu jostakin kommentoimaan. Kukaanhan heistä ei ole leffaa nähnyt, oletan.
Eivät ole tietääkseni nähneet muuten Selininkään Mannerheimia.
Suomen marsalkassa on kehyskertomus, jossa aikuinen mies (kiertävä tarinankertoja, ehkä?) kertoo joukolle lapsia Suomen marsalkasta. Mannerheim ja muut henkilöt ovat mustia, koska lapset kuvittelevat heidät niin.
Että se siitä puolesta.
Filmi kertoo Mannerheimin perhe-elämästä, tai lähinnä sen puutteesta. Sotaa on kuvattu vain muutaman viitteellisen sotaharjoituskohtauksen verran. Halvalla on selvästikin menty, mutta ei se oikeastaan haittaa. Näkökulma Mannrheimiin on kiinnostava, poissaolo. Marski ei ole perheensä luona, ei fyysisesti eikä henkisesti. Fyysisesti hän ravaa sotimassa niitä perkeleen sotiaan, henkisesti hän ei tunnu tuntevan mitään. Hän ojentaa tyrmistyneenä vastasyntyneen vauvan takaisin vaimolleen Anastacialle kun käy ilmi että vauva ei ole poika.
Seuraavaksi Mannerheim iskee sotakaverinsa vaimon. Sen jälkeen on vuorossa baarista löydetty working girl (kaksiselitteinen termi on suomennettu tylsästi itsenäiseksi naiseksi…).
Tämä marski on selvästi hetero. Ei ole homo, ei ole bi.
Hieno mies ja varmasti kova panemaan, vaikkei kenialaisessa elokuvassa saakaan näyttää fyysistä rakkautta. Toisaalta Mannerheim on laitettu ontumaan. Sehän oli ainakin toisen maailmansodan jälkeisessä rikoselokuvassa keino osoittaa seksuaalisen identiteetin epävarmuutta…
Mietin millä liikanimellä Mannerheim tullaan seuraavaksi tuntemaan.
Vaimonhakkaaja-Mannerheim? Yhdessä kohtauksessa Marski läpsii vaimoaan.
Muuten elokuva on hillitty ja melkein kaunis. Ei mikään suurteos, ei suurempaa moitittavaakaan. Mannerheimin rakkaudettomuus kääntyy loppua kohti suorastaan koskettavaksi teemaksi.
Sellaiset
äkkiä ajatellen, huolellisempi arvostelu tulee sitten ajan kanssa.
Elokuvan jälkeen kuullaan lyhyt videotervehdys ohjaaja Lukalialta. Hän korostaa tarinan universaaliutta ja tuttuutta myös kenialaisille.
”Varsinkin sotilailla saattaa olla täydellinen ura, mutta surkea perhe-elämä. He ehkä juovat liikaa, ja hankkiutuvat matkustellessaan lukuisiin suhteisiin”, hän sanoo.
”Budjetti oli ongelma, koska kunnollisiin valmisteluihin ei ollut aikaa. Lisäksi satoi paljon. Kaikki ei mennyt kovin hyvin, mutta ainahan haasteita pitää olla. Onnistuimme ainakin 85-prosenttisesti.”
Sitten niitä kysymyksiä Lyytiselle, joka onkin jo astetta relamman oloinen.
Kysyn, miten stressaava projekti on ollut.
”Ei tää ehkä muuten, mutta tämä ensimmäinen julkinen näytös on aina aika rankka paikka. Tuntuu että jotain on saavutettu, vaikka vaikeuksia on ollutkin.”
Leffasta piti tulla alun perin pidempi.
”Sää Keniassa tuli meille täytenä yllätyksenä. Se aiheutti isoja haasteita, joista tuleva Operaatio Mannerheim-reality kertoo tarkemmin. Jokainen minuutti valmista elokuvaa tuntu työvoitolta.”
Ilta-Sanomien Tuomas Manninen kysyy, olisiko dokkarisarjalta mennyt pohja ”jos elokuva olisi onnistunut hyvin.”
Lyytinen ei hätkähdä vaan korostaa koko cross media -hankkeen pyrkineen sankaruuden käsitteen päivittämiseen. Hän väittää edelleen koko marski-kohun tulleen tekijöille yllätyksenä.
Te siis keksitte että Mannerheim pitää tehdä Keniassa, menitte sinne ja sää yllätti, joku kysyy. Lyytinen sekä hämmentyy että huvittuu. Joku toinen mainitsee kansalaisten verorahat.
Lyytinen suuntaa kysymyksen toiselle tuottajalle, virolaiselle Ken Saanille.
Vastauksessa mainitaan sadekauden pitkittyminen, ilmastonmuutos ja mutavyöryt.
Niin ikään tuottajaporrasta edustava Emma Taulo kertoo sadekauden olleen pahin viiteentoista vuoteen.
Ilmeisesti jälleen Manninen kyselee Mannerheimin kuvaamisesta heterona. Se on tullut hänelle yllätyksenä! Ei siis sittenkään homo eikä bi. Siksikö että biseksuaalisuus on Keniassa laitonta, hän tivaa.
”Meillä ei ollut tietoa että hänen identiteettinsä olisi mitenkään poikennut tavanomaisesta”, Taulo sanoo.
Kysyn Lyytiseltä, onko tässä kaikessa kyse kaiken kaikkiaan ollut käsistä karanneesta vitsistä vai hallitusta mediaperformannista vai jostakin siltä väliltä.
”Tää on mulle ollut sekä elokuvantekemistä että tilaisuus kertoa, mihin Suomi on tänä päivänä menossa”, Lyytinen huokaisee ja palaa taas puhumaan cross media -hankkeesta. Julkisuusstrategia on laadittu huolella etukäteen, mutta yllätyksiäkin on tullut.
Tilaisuus loppuu. Kuulen sivukorvalla Ruben Stillerin ihastelevan Savalas-Mannerheimin liukasta lantiota. Salin ulkopuolella kiireisimmät mediat vetelevät videoraporttejaan narulle.
Kotiin päästyäni Ilta-Sanomat jo revitteleekin vaimonhakkaaja-Mannerheimista. Ei kai kukaan nyt enää jaksa pahastua, eihän. Jaksoiko oikeasti alunperinkään, muut kuin keltaiset lehdet?
Ei enää niitä mutavyöryjä?