Palstalla julkaistaan kolumneja lesbokulttuurista.
Onko Whitney mielestäsi suurisydäminen ja karismaattinen hurmuri vai ärsyttävä sitoutumiskammoinen pelinainen? Ovatko Nikki ja Jill menossa alttarille liian hätäisesti ja liian isoilla kuluilla vai onko heidän häiden suunnittelunsa superromanttista? Onko Rose hauskan pitämisen päälle ymmärtävä laatunainen vai itserakas möläyttelijä? Onko Rosen tyttöystävä Natalie herkkä ja viattoman suloinen vai hattarapäinen pirttihirmu? Entä kuka on suosikkisi?
Jos olet jutellut kavereidesi kanssa näistä kysymyksistä, niin olet seurannut viime viikkoina Tosielämän L-koodia. Jos et yhtään tiedä mistä horisen, niin kohta tiedät.
Tosielämän L-koodi (The Real L Word) alkoi Suomessa tammikuussa Liv-kanavalla. Sarja seuraa Los Angelesissa asuvia noin kolmekymppisiä lesboja ja heidän sosiaalista elämäänsä. Vuosina 2005–2010 Suomessa näytetyn L-Koodin lisäksi täällä ei olekaan vielä näytetty televisiossa yhtään toista sarjaa, jossa kaikki päähenkilöt ovat naisista kiinnostuneita naisia. Kyseessä on siis tapaus lepakkopiireissä.
Outoa on, että sarja tuli Suomeen kuin varkain. Ohjelmasta ei kirjoitettu juttuja lehdissä eikä Liv mainostanut sarjaa lehtimainoksin tai oikeastaan mitenkään. Luulisi, että tv-kanava kuitenkin haluaisi jokaiselle ohjelmalleen mahdollisimman paljon katselijoita. Tosielämän L-koodi tulee kuitenkin hyvään aikaan perjantai-iltana kymmeneltä niin että sen voi katsoa virkistykseksi työviikon päätteeksi tai etkoilla juuri ennen DTM:ään menoa.
Olen usein hyvin perillä kaikista mahdollisista gay-aiheisista jutuista, mutta itseltänikin meni sarjan ensimmäinen osa ohitse, koska en ollut kuullutkaan sarjan tulevan Suomeen. Mieleen tulee pakostakin, koetaanko Suomessa lesboista kertova ohjelma yhä arkaluonteisena asiana, josta ei niin melua kannata pitää. Ehkä mainostamattomuuden vuoksi lehdetkään eivät ole osanneet kirjoittaa tv-sarjasta mitään.
Niin kuin L-koodikin, myös Tosielämän L-Koodi kuitenkin jakaa lesbot ja bi-naiset kahteen leiriin. Osa rakastaa ja osa vihaa sarjaa. Osan mielestä sarjan naiset ovat kamalia, osan mielestä ihania. Joidenkin mielestä ohjelma on liian arkinen kun pääosassa ovat tavalliset naiset, toisten mielestä se taas on liian glamouria jenkkimeininkiä.
Naisille suunnattuja viihdesarjoja ei toisaalta ole koskaan arvostettu. Tästä ilmiöstä kertoo muotiohjelmien ja kotirouville suunnattujen saippuasarjojen ankara pilkkaaminen, mutta miehille suunnattujen, vähintään yhtä epä-älyllisten toimintasarjojen ja urheiluohjelmien hehkuttaminen. Tosielämän L-koodi kuitenkin käsittelee tunteita, ihmissuhteita ja elämää marginaalissa, eli tärkeitä aiheita.
En yleensä seuraa tositelevisiota ollenkaan, mutta tämän sarjan kohdalla olen tehnyt poikkeuksen. Sarjan naiset ovat kiinnostavia ja – kuten olen jaksanut jauhaa ystävilleni – todella hyvännäköisiä! Heissä on jokaisessa omat luonnevirheensä, mutta tv-sarjaa olisikin tylsä seurata, jos siinä ei olisi yhtään draamaa ja kaikki henkilöt olisivat itse täydellisyyksiä. Lisäksi on aina piristävää saada seurattavakseen tällaista harvinaista herkkua, jossa naiset pohtivat rakkaussuhteitaan toisiin naisiin eivätkä miehiin.
On kiinnostavaa kurkata lesbopiireihin rapakon toisella puolella. Toisin kuin täällä härmässä, jossa naistenbileiden pahimpia virheitä on mennä puhumaan jollekulle tuntemattomalle, Los Angelesin lesboklubeilla naiset reippaasti jutustellen tutustuvat ventovieraisiin niin uusina tuttavuuksina kuin iskumielessä.
Muutenkin sarjan perusteella harvempi losangesilainen lesbo on pitkiä aikoja yksin niin kuin Suomessa. Mielikuva jatkuvasta vipinästä voi tosin syntyä myös sarjan roolituksen perusteella. Ohjelman ensimmäinen tuotantokausi nimittäin kuvaa neljää pariskuntaa ja yhtä sinkkua, Whitneytä, joka tosin aktiivisesti tapailee ilman sitoumuksia kolmea naista ja haaveilee neljännestä. Pisimpään yhdessä ollut pari, kihlapari Nikki ja Jill, on ollut yhdessä vuoden ajan.
Kaikki parit ovat siis vielä aika vastarakastuneita, mikä tuo heidän parisuhteisiinsa tv-sarjalle hyvin sopivaa epävarmuutta, draamaa ja intohimoa.
Verrattuna Suomeen Los Angelesin lesboilla tuntuu olevan suuremmat paineet mennä kihloihin, järjestää hyvin näyttävät hääjuhlat ja saada lapsia, kenties koska Yhdysvalloissa samat paineet vaikuttavat olevan heteroillakin isommat kuin meillä. Universaaleja ovat kuitenkin tutut tunteet ja asetelmat ihmissuhteissa.
Mutta kuinka Enkelten kaupungissa voi olla noin paljon mallin näköisiä femmejä?! Suomessa monien lesbojen tyyli tuntuu olevan vaatimattomampi ja androgyynimpi – eikä Helsingissä joka toinen vastaantuleva lesbo muutenkaan näytä shampoomainoksesta hypänneeltä. Tai sitten tv-ohjelmaan on haluttu turvallisesti valita heteroyleisöäkin ajatellen ennen kaikkea klassisen naisellisia naisia, ja mieluiten kaunottaria, joissa on paljon valokuvauksellisuutta.
Monipuolisuuden, realistisuuden ja ihan silmänilonkin vuoksi sarjassa voisi olla myös maskuliinisia naisia. Osa lesboista pitää maskuliinisista naisista tai on sellainen itse. Sarjassa on pääosassa vain yksi butch, muotialalla työskentelevä Mickey. Hänelläkään ei tosin ole poikatukkaa, vaan hiukset ylettyvät olkapäille ja kasvot ovat kuin enkelillä. Vain juhlien taustalla vilahtelee poikatyttöjä. Sarjassa ei myöskään ole esitelty yhtään transsukupuolista ihmistä.
Mikä häiritsi minua L-Koodissa, häiritsee myös Tosielämän L-koodissa: Lesbojen yliseksualisoiminen ja tirkistelynhalu. Kun kamerat zuumaavat sängyssä vaatteita toisiltaan pois riisuvaan pariskuntaan, mieli harhautuu miettimään, onko huoneessa myös kameramies. Katselijana tulee vähän likainen olo, koska kyseessä ei ole näyttelijöiden esittämä kohtaus vaan meille näytetään oikeiden rakastavaisten intiimiä elämää. Toisaalta, ovathan monet hempeilykohtaukset söpöjä ja ainakaan lesbosuhteita ei kuvata vain epäeroottisina best friend –suhteina.
Tosielämän L-koodi tekee näkymätöntä näkyväksi. Ohjelma valaisee heterokatsojille lesbojen salaista maailmaa ja osoittaa, että lesboilla on omat kiehtovat sosiaaliset piirinsä. Sarjaan on valittu sillä tapaa edustavia lesboja, että he ovat kaikki sanavalmiita, avoimia ja itsevarmoja. Ohjelma kuvaa niin lesbojen ja bi-naisten pari- ja ystävyyssuhteita kuin esimerkiksi lesboäitejäkin. Tosielämän L-Koodi antaa myös nuorille lesboille roolimalleja ja samaistumisen kohteita.
Mitä enemmän lesbot näkyvät mediassa, sitä arkisemmaksi ja hyväksytymmäksi erilaisuus tulee. Ehkä jo nyt joidenkin työpaikkojen kahvihuoneissa jutellaan porukalla Tosielämän L-koodin käänteistä.