Minä rakastan Girlsiä, koska siinä olen ensimmäisen kerran nähnyt kaltaiseni naisen täysivaltaisena toimijana, ei hauskana pulleana kaverina, joka rakastuu toiseen hauskaan pullukkaan. Rakkaus, seksi, ihmissuhteet eivät ole Girlsissä vain kauniiden ja hoikkien ihmisten etuoikeus.
Minä rakastan Girlsiä, koska se puhuu suoraan minulle. Olen suunnilleen sarjan luojan Lena Dunhamin ikäinen ja kasvanut sarjan kanssa vuodesta 2012. Kuten Hannah, olen yrittänyt löytää elämälleni tarkoituksen, mokaillut, saanut töitä, lähtenyt niistä, etsinyt omaa polkuani. Ymmärrän, että Girlsin maailmankuva on kapea: se puhuu Dunhamin itsensä kaltaisista, hyvätuloisten perheiden länsimaisista valkoisista lapsista ja heidän kasvukivuistaan. Minulle se kuitenkin on totta.
Minä rakastan Girlsiä, koska uskon, että sen menestys on avannut ovia myös muille. Se on ollut mukana todistamassa, että myös nuorten naisten elämät ovat merkityksellisiä, että myös niistä kannattaa puhua. Minä toivon ja uskon, että Girls on osaltaan mukana tekemässä muutosta, jonka mukana kaikenlaiset ihmiset löytävät samastumiskokemuksia televisiosta ja taiteesta yleensä. Toivon, että näin käy, sillä oman olemassaolon tunnistaminen ja tunnustaminen valtavirtaviihteessä on todella merkityksellistä.
Minä rakastan Girlsiä, koska Dunhan uskaltaa käsitellä aiheita, jotka raivostuttavat ja ärsyttävät. Hän tiimeineen uskaltaa luoda hahmoja, jotka ajavat juuri sillä tavalla hulluuden rajoille kuin vain parhaat ystävät voivat. Sarjassa ei aina osuta maaliin, mutta ainakin he uskaltavat puhua. Näinä aikoina usein olisi helpompi olla hiljaa.
Minä rakastan Girlsiä, koska se näyttää myös ystävyyden huonot puolet. Ystävät repivät sängynpohjalta ulos, mutta joskus myös vetävät kanssaan pohjaan. Toisinaan on paras ottaa etäisyyttä, että voi taas aloittaa siitä, mistä joskus lähdettiin. Ystävyydet myös loppuvat tai ne onnistuvat kasvamaan ihmisten mukana läpi elämän.
Minä rakastan Girlsiä, koska sarjan tekijät eivät kumarra teorioita tai perinteisiä televisiosarjan rakenteita. Rakennetaan vaikka koko jakso kahden henkilön keskustelulle yhdessä paikassa. Ei tarvita kolmea näytöstä tai draaman kaarta.
Minä rakastan Girlsiä, koska sen lisäksi, että ensimmäistä kertaa näin televisiossa minun näköiseni naisen aktiivisena ja kokonaisena hahmona, ensimmäistä kertaa menestyssarjan tekijä oli minun kaltaiseni nainen. Ihailen Dunhamia, koska hän ei ole tyytynyt esittämään toisien totuuksia, vaan hän on luonut oman tarinansa. Häpeilemättä.
Minä rakastan Girlsiä, koska sen hahmot ovat kasvaneet. Sitä ei ehkä heti huomaa, mutta kun ajattelee heitä vuonna 2012, on muutos selvä. Vähän niin kuin ystäviään miettiessä. Girls on hahmoilleen raaka mutta kuitenkin armollinen, ymmärtää sen, että kaikkihan parikymppisenä mokailevat.
Minä rakastan Girlsiä, koska minulle sanottiin baarin vessassa, että älä tee itsestäsi numeroa. Girlsin naiset ovat hyvä muistutus siitä, että usein ne, jotka kehtaavat tehdä itsestään numeron, saavat elämästä enemmän irti. Kun päästää irti häpeästä, voi saavuttaa melkein mitä vain.
Minä rakastan Girlsiä, koska se näyttää rakkauden, seksin, himon, ystävyyden ja ihmissuhteiden kaikenlaiset puolet juuri niin likaisina ja ryttyisinä kuin ne vain voivat olla. Se kertoo tarinoita, joita vaihdetaan sunnuntaiaamuisin brunssipöydissä edellisen illan meikinjämät vielä kasvoilla ja uutta kuohuviiniä taas lasissa.
Minä rakastan Girlsiä, koska se päättyy juuri oikeaan aikaan.
Girlsin viimeinen kausi HBO Nordicilla 13.2. alkaen.
KUVA: HBO
6.tuotantokausi, Girls, Lena Dunham, loppu, minä rakastan girlsiä, rakkausnumero, TV