Harrastelijapuutarhuri ja kotikokki kertoo kirjoitussarjassa kokemuksistaan ja antaa vinkkejä viljelyyn ja sadon käyttöön.
Kuten varmasti jokainen minuun tutustunut ihminen tietää, olen kasvattanut viime vuodet parsaa. Ensimmäinen parsapenkkimme on nyt kuusivuotias, ja olemme saaneet siitä kunnolla satoa kahtena vuonna. Olen suhtautunut asiasta kirjoittamiseen häpeämättömän taikauskoisesti: en halunnut uhmata kohtalottaria ennen kuin ehdin korjata satoa edes pari kertaa. Toinenkin parsapenkki, kolmevuotias, näyttää voivan toistaiseksi hyvin. Nyt uskallan kirjoittaa, vaikka vähän pelkäänkin, että joku tai jokin rankaisee uhkarohkeudestani tuhoamalla kaiken.
Nelimetrisestä yksirivisestä penkistämme irtoaa kasvukaudella eli noin kuukauden ajan touko-kesäkuussa parisensataa parsanvartta. Oma penkki on mullistanut suhteeni tähän herkkuun, sillä parsa maistuu parhaimmalta tuoreeltaan maasta nostettuna. Kauppaparsasta tuttujen makujen lisäksi tuntuu aavistus hernettä, ehkä hieman naurista tai kyssäkaalia, ja rakenne on aika erilainen kuin ostetuissa. Juuri korjattu vihreä parsa maistuu yksinkertaisesti keitettynä tai höyrytettynä, se ei välttämättä kaipaa mitään kumppania.
Parsan maku alkaakin muuttua välittömästi korjuun jälkeen. Se on eräänlainen kasvikunnan kala, joka alkaa huonosti säilöttynä haista ja maistua pahalta. Siksi oman penkin perustaminen kannattaa ehdottomasti. Tältä vuodelta kasvukausi on ohi, mutta nyt on hyvää aikaa rakentaa kasvupenkin pohja ensi vuotta varten. Näin kevään työt eivät lisäänny liikaa, ja ”varaslähdön” ottamalla penkin eliötoiminnan saa valmiiksi käyntiin ja maan hedelmälliseksi.
Ikivanha kulttuurikasvi
Asparagus officinalis on monivuotinen kukkiva kevätvihannes, josta käytetään ravinnoksi sen nuoria versoja (noin 15–30 cm). Korjaamattomana parsan ruohomainen varsi kasvaa pitkäksi, melkein parimetriseksi, ja haaroittuu voimakkaasti tilliä tai yrttifenkolia muistuttaviksi haituviksi (jotka ovat ns. laakavarsia ja lehtihankoja). Itse lehdet ovat surkastuneet varren myötäisiksi ja suomumaisiksi, ja varsi toimiikin tällaisissa kasveissa yhteyttävänä elimenä. Parsa tuottaa kauniita punaisia marjoja, jotka ovat ihmiselle myrkyllisiä.
Parsalla on erittäin pitkä kulttuurihistoria, ja merkkejä sen käytöstä on löydetty jopa 5000 vuoden takaisista egyptiläisistä maalauksista. Antiikin roomalaisille se oli merkittävä ja arvostettu raaka-aine. Parsan terveysvaikutuksista on monia uskomuksia, ja se on ainakin diureetti eli nesteenpoistaja ja hyödyllinen munuaisten toiminnalle.
Parsan vaikutuksia tutkitaankin jatkuvasti, esimerkiksi roolia joidenkin syöpien ehkäisyssä. Joka tapauksessa se on erittäin ravinteikas kasvi. Se on erinomainen monien vitamiinien ja muiden ravinteiden lähde. Parsassa on runsaasti foolihappoa, jota suomalaiset saavat usein liian vähän. Yllättäen parsassa on myös kohtuullisesti proteiinia, noin 3 g/100g eli suunnilleen parsakaalin tai pinaatin verran. Pääasialliseksi proteiinin lähteeksi siitä ei siis ole, mutta se täydentää hyvin proteiinilähteiden valikoimaa. Parsassa on hyvin ravintokuitua, ja se on myös hyvin kevyttä ravintoa. Ennen kaikkea se on herkullista.
Parsan rakastajille ”parsapissa” on tuttu ilmiö: noin puolella ihmisistä parsan syöminen tuottaa omituisen ja hyvin tunnistettavan virtsan hajun. Tieteellistä konsensusta ilmiön taustoista ei ole, ja asiasta kiistellään edelleen. Parsa saa ruoansulatuksessa joka tapauksessa aikaan voimakkaan hajuisia ja helposti haihtuvia rikkipitoisia yhdisteitä. Ilmeisesti osalla ihmisistä on entsyymejä, jotka hajottavat niitä aineenvaihdunnassa tehokkaammin, osalla ei. Toisen näkemyksen mukaan vain osa ihmisistä havaitsee hajun. Asiasta saakin ristiriitaisen kuvan eri lähteitä vertailemalla, mutta tällä hetkellä ilmeisesti kumpaakin tekijää pidetään vaikuttavana.
Parsaa viljellään sekä valkoisena että vihreänä. Sama laji käy molempiin, joskin jotkin lajikkeet soveltuvat toiseen paremmin. Itse olen viljellyt vain vihreää parsaa, jonka annetaan kasvaa auringonvalossa koko pituudeltaan. Valkoinen parsa saadaan aikaan hiekka- tai multakummulla, jonka kätkössä parsa kasvaa. Vihreä on mielestäni paremman makuista ja joka tapauksessa ravinteikkaampaa ja helpompaa viljelläkin.
Kolme tapaa lähteä liikkeelle
Parsan viljelyn voi aloittaa kolmella tavalla: istuttamalla juurakon, istuttamalla kauppataimia tai itse kasvatettuja taimia, tai kasvattamalla siemenestä suoraan penkkiin. Juurakon ostamalla pääsee käsiksi satoon nopeammin, kolmantena vuonna. Taimet kasvatetaan omassa penkissään ja siirretään valmisteltuun varsinaiseen penkkiin seuraavana. Jos taimet ostaa, sääsätä siis vuoden ja satoa saa neljäntenä vuonna. Itse olen kasvattanut suoraan siemenestä kylvämällä ja penkkiä vaihtamatta, jolloin ensimmäinen kunnon satovuosi on viides.
Kuvaan seuraavassa omaa kärsivällisyyttä vaativaa mutta palkitsevaa tapaani, mutta näistä linkeistä saa lisätietoa:
Pellervo
Kauppila
Hyötykasviyhdistys
Ripaus tryffeliä
Parsapenkin perustaminen
Parsan viljely onnistuu oppaiden mukaan parhaiten hiekkapitoisessa ja kuohkeassa maassa. Joissain sanotaan jopa, että parsa ei kasva savisessa maassa, mutta hyvin olemme saaneet sen menestymään savipellollamme. Pohjatyö ja kasvupenkin rakentaminen on kuitenkin välttämätöntä, jotta kasvu pääsee alkuun. Hiljalleenhan tällainen kääntämätön monivuotinen penkki palaa savisempaan olotilaansa, mutta alkuvaihe on olennaisin. Kuten edellä totesin, penkin voi perustaa jo kylvöä edeltävänä vuonna, niin keväällä pääsee nopeasti ja vaivatta liikkeelle – mutta rikkaruohoista pitää huolehtia myös odotteluvuonna
Yksirivistä penkkiä varten kaivetaan vajaa puoli metriä leveä pitkänomainen kaivanto. Kaivannon syvyys riippuu tietysti maan laadusta, mutta olennaista on saada rakennettua kuohkeutettua maata tarpeeksi syvälle, että juurakolla on tilaa kasvaa. Pari- kolmekymmentä senttiä riittää hyvin. Kaivannon pituus riippuu parsatarpeesta: nelimetrisestä penkistä saa parisataa vartta vuodessa, jos kaikki menee hyvin.
Mikäli pois kaivettu maa on ennestään puutarhamaata (kannattaa ehdottomasti) eikä juolavehnäinen matto, siihen sekoitetaan ravittua multaa, kompostia sekä hiekkaa, mikäli maa on savista. Jälkimmäiseen penkkiini en laittanut hiekkaa ollenkaan, eikä se tunnu haitanneen kasvua aikanaan toistaiseksi. Olennaista on maan ravinteikkuus ja humuspitoisuus sekä kompostin tuoma ja houkuttelema monipuolinen eliöstö. Perustamiskalkitus tehdään myös tässä vaiheessa.
Ennen kuin sekoitettu maa laitetaan takaisin kaivantoon, myyräverkon lisääminen on varmasti hyvä idea. Itse en laittanut ja hermoilen joka kevät. Juurimattoa en käytä, koska elävä yhteys ympäröivään maahan on olennaista kastematojen ja muiden hajottajien takia. Rikkaruohojen kurissa pitämisessä on oma vaivansa, mutta niiden (joka tapauksessa väliaikainen) estäminen juurimatolla on liian kova hinta eliötoiminnan heikentämisestä.
Maan voi rakentaa pitkänomaiseksi kummuksi, kuten minä olen tehnyt, tai kohottaa puureunuksilla tai vastaavilla. Kohottaminen on joka tapauksessa olennaista, sillä parsa ei pidä vettymisestä. Viettävä maa onkin hyvä paikka parsapenkille. Liian vahva lautarakenne voi ehkä estää veden valumista, jos maa-aines on tiivistä. Kuten aina, omien olosuhteiden mukaan. Malleja on vaikka minkälaisia: Hyötykasviyhdistyksen lehdessä eräs lukija kuvasi vanhaan katiskaan rakentamaansa parsamaata!
Viljelyaikataulu
Siemenet istutetaan siemenpussin ohjeistamaan aikaan (eli sopivissa lämpöoloissa, toukokuussa ilmojen selvästi lämmettyä) 3-5 cm syvyyteen noin 10 cm välein. Taimet ovat hyvin hallanarkoja, kuten ovat satovalmiit versotkin, joten niitä kannattaa suojata alussa harsolla. Mieluummin viivyttelisin kylvämisessä hieman kuin ottaisin riskin, jos sää on epävakaa. Myöhempinä vuosina tälle ei tietenkään voi mitään, ja tänä vuonna menetimmekin 60 ensimmäistä parsanvartta, kun en tajunnut suojata niitä yllätyshallan tullen. Tosin erään kasvattajan mukaan tuplaharsokaan ei aina auta näitä herkkiä kasveja. Palelluttuaan ne lysähtävät ja mätänevät maahan. Jos näin käy ihan alkuvaiheessa, homma menee uusiksi.
Ensimmäisenä vuonna parsapuskat eivät kasva vielä kummoisenkaan kokoiseksi. Syksyn lähestyessä on aika harventaa ja valita parhaimmin kasvaneet yksilöt. Tavoitteena on 30-50 cm lopullinen taimiväli. Minun maassani välit ovat turhan tiuhat, mutta satoa on tullut silti. Kolmivuotisessa uudessa maassamme harvennus ei ihan onnistunut, ja parsa kasvaa liian tiheästi. Saa nähdä, riittääkö tila vai kärsivätkö juurakot.
Neljänä ensimmäisenä vuonna satoa ei korjata lainkaan, vaan parsan annetaan kasvaa vapaasti niin korkeaksi kuin se on kasvaakseen. Näin juurakko vahvistuu ja kerää ravintoa kasvua varten. (Neljäntenä vuonna voi uskaltaa kerätä satoa parin kauppanipun verran, mutta paremmin kasvi voi jatkossa, jos jaksaa odottaa – me emme jaksaneet.) Parsajuurakko kasvaa sivuille ja ylös, joten alkuvuosina pitää lisätä multaa ja kompostia niin, että juurakko ei jää liian lähelle pintaa satovaiheessa.
Katetta ja kompostia
Parsa tarvitsee kastelua kuivina kausina, mutta sitä ei tule kuitenkaan kastella liikaa, jotta se ei vety. Juurakon täytyy myös joutua tekemään töitä vettä ja ravinteita etsiessään, jotta se kasvaa tarpeeksi suureksi. Tämä on kotipuutarhurille tuttua tasapainon hakemista.
Parsapenkki tulee pitää siistinä rikkaruohoista. Kun penkillä on elävä yhteys ympäröivään maahan, niiden kasvua ei voi estää, ja kompostin ja katteen mukana siemeniä tulee väistämättä jonkin verran. Rikkaruohojen ilmestyminen ei kuitenkaan haittaa, kunhan ne jaksaa kitkeä ja pitää kurissa katteella. Olennaista on, että ne eivät riistä parsalta ravinteita. Omassa penkissäni pesii opportunisteja voikukasta juolavehnään ja nokkoseen, mutta niskan päälle ne eivät pääse. Kitkiessä pitää varoa, ettei katko parsan varsia, jotka ovat alussa hyvin ohuita, kuin tillinvarsia.
Kitkemisen ja haraamisen lisäksi ruohokatteen käyttäminen on todella tärkeää. Ruohokate lannoittaa, houkuttelee ja monipuolistaa maan eliöstöä, estää kosteuden haihtumista ja pitää rikkaruohojen kasvun kurissa. Lisään katetta säännöllisesti, kun vanha alkaa olla selvästi pintakompostoitumassa ja rikkaruohot alkavat tunkea läpi. Vanha kerros kannattaa möyhiä varovasti pintamultaan ennen uuden lisäämistä – samalla rikkaruohokasvusto tulee harattua perusteellisesti. Katteen ja parsan varsien välille kannattaa jättää muutaman sentin turvaväli, että parsa ei ala mädäntyä tai kärsi muuten kosteudesta, jota kate säilyttää.
Ruohokate riittää penkin peruslannoitukseksi, mutta keväinen kalkitseminen kannattaa, ja alkuvaiheessa lisäsin hieman peruslannoitetta ja lannoitettua multaa (myös kummun kohottamiseksi, kuten edellä totesin). Kompostia voi lisätä keväällä ja syksyllä. Syksyllä se lisätään vasta, kun korkeaksi kasvanut parsapensaikko alkaa lakastua: varret leikataan maan pintaa pitkin, komposti lisätään paljaan penkin päälle. Ruohosilppua voi lisätä myös tässä vaiheessa.
Meidän parsamme on säästynyt toistaiseksi tuholaisilta. Ilmeisesti myyrät ja jänikset ovat suurimpia uhkia. Myyräverkko auttaa, ja jos jäniksiä on alueella runsaasti, penkin voi suojata verkkoaidalla.
Kiivas sadonkorjuuaika
Kun parsa alkaa kasvaa, se kasvaakin vauhdilla. Jos ei ole joka päivä kasvimaalla vahtimassa, versoja ei tahdo saada lämpiminä aikoina leikattuna kauppapituisina, vaan ne venyvät helposti 30 cm pituisiksi tai ylikin. Parhaissa oloissa kauppapituinen varsi kasvaa jopa päivässä, mutta yleensä satoa voi kerätä 2-3 päivän välein. Jos ilma viilenee tai jos kosteutta ei ole tarpeeksi, kasvu hidastuu.
Satoa tulisi periaatteessa pitkälle kesään, mutta silloin tappaisi kovalla vaivalla kasvatetun juurakon. Sadonkorjuun jälkeen varsien pitää antaa kasvaa vapaasti, jotta juurakko kerää vararavintoa seuraavaksi vuodeksi. Satokausi on noin kuukauden pituinen ja alkaa toukokuun jälkipuoliskolla. Tänä vuonna se näytti olevan pari viikkoa etuajassa, mutta yllätyshalla katkaisi kasvun joksikin aikaa.
Sadonkorjuussa on kahta koulukuntaa. Jotkut keräävät kaikki varret, kaikkein ohuimmatkin, koko satokauden ajan, sillä heidän mukaansa nuppujen ilmestyminen hidastuu, jos osa varsista päästetään kasvamaan. Toiset taas antavat ohuimpien varsien kasvaa alusta lähtien, jotta juurakko alkaa kerätä heti voimaa. Minulla ei ole tarpeeksi kokemusta, että osaisin sanoa asiaan mitään, mutta ainakin yksi ammattimainen viljelijä suosii jälkimmäistä.
Koska varsia tulee niin tiuhaan ja paljon suht pienestäkin maasta, tuskin jaksat syödä kaikki tuoreeltaan. Parsat säilyvät parhaiten jääkaapissa tai kellarissa kosteaan kankaaseen käärittynä. Ne voivat säilyä käyttökelpoisina viikonkin, kunhan niiden kuntoa tarkistaa välillä, homehtumaan alkaneet tai liiaksi pehmenneet poistaa ja likaantuneen kankaan vaihtaa. Kankaan ei tarvitse olla märkä: huuhdeltujen parsojen oma kosteus ja liinalle käsin ripoteltu vesi riittää – kuivumaan se ei kuitenkaan saa päästä.
Muista kuitenkin syödä mahdollisimman paljon heti poimimisen jälkeen, sillä silloin parsat ovat parhaimmillaan! Parsa aiheuttaa helposti allergisia reaktioita, eikä sen syömistä raakana suositella, mutta puraise nyt nuppu tai pari raakanakin: kokemus on todella hieno, vaikka suu vähän sitten kutiaisikin. Minä en juuri koskaan kuori parsaa keittämistä, grillaamista tai paistamista varten. Ainoastaan ylipitkäksi päässeiden varsien kuori on osaksi sitkeä, ja sitkeän alueen alku on helppo testata kynnellä painamalla.
Valmista!
Parsareseptejä on netti tulvillaan, mutta laitetaan tähän vaikka oma reseptimme grillatulle parsalle. Sekoita marinadi: oliiviöljyä, sitruunamehua, sitruunankuorta, kuivattua tai tuoretta chiliä, valkosipulia, sormisuojaa ja mustapippuria. Pyörittele parsat ja marinadi huolellisesti kannellisessa astiassa tai muovipussissa. Grillaa parsat mieltymyksesi mukaan ja heitä ne kuumina takaisin marinadiin. Sekoita niitä jälleen suljetussa asiassa tai pussissa niin, että ne imevät marinadin itseensä.
Parsapenkin perustaminen ja sadon odottaminen voi tuntua liian pitkälliseltä projektilta, mutta kun penkin saa tuottamaan satoa, se voi menestyä 15 vuotta tai kauemminkin. Luonnonvoimain tuottamille yllätyksille ei voi aina mitään, mutta jos kaikki menee hyvin, neljän vuoden pohjatyöllä ja huolellisella ja melko vähätöisellä hoitamisella saa tuhansia parsanvarsia.